Tarinavirta

Oli tavallinen maanantaiaamu, elokuu. Kaksimoottorinen potkurikone valmistautui nousemaan Rovaniemen lentokentältä kohti Helsinkiä. Taivas oli harmaa ja tuuli lännestä. Joukko pohjoissuomalaisia yrittäjiä, kauppiaita ja myyntiedustajia astui ulos lentoasemalta ja käveli kentän poikki konelle. Heidän joukossaan asteli murheellinen Armas Halme.

Armas Halmeen yritys valmisti lapioita. Näihin päiviin saakka Halme oli uskonut, ettei lapioita tarvinnut koskaan myydä. Kun ihminen tarvitsi lapion, hän yksinkertaisesti meni kauppaan ja osti sen. Työväline kesti hänen käytössään keskinmäärin 15 vuotta murtuakseen sitten yhteen ajattelemattomaan vääntöön. Seuraavan kerran lapiota tarvitessaan ihminen meni kauppaan ja osti uuden.

Tänä vuonna Halmeen lapioiden kysyntä oli kuitenkin kääntynyt laskuun. Markkinoille oli tullut uusi oranssi ruotsalainen lapio. Tuote oli kauppiaiden mukaan paljon trenditietoisempi kuin Halmeen perinteiset harmaat lapiot. Nyt Halmeen oli keksittävä, kuinka kilpailla ruotsalaisten kanssa. Tilanne oli hänelle uusi ja vastenmielinen. Hän nousi koneeseen epäuskon ja turhautumisen ailahtelevin tuntein, väisteli kiusaantuneena salkkujaan nostelevia merkonominuorukaisia, joiden mennenit ja öödekoloonit pelmahtelivat kireiden nailonpaitojen laskoksista, ja huokaisi helpotuksesta löydettyään oman rauhallisen paikkansa koneen peräosasta.

Halme ei ollut koskaan ollut erinomaisen yrittäjähenkinen. Hänestä olisi pitänyt tulla kanttori, ja keskikoulun jälkeen hän oli puoli vuotta opissakin Kittilän   maaseutuseurakunnassa, jossa olivat silloin vielä Lapin alueen ainoat sähköistetyt paineilmaurut neljällä kosketinkerralla. Halmeen opettaja, kanttori Sivonen perusti enemmän musiikista kuin uskonnosta, ja siksipä Halme ei olisi voinut olla paremmassa opissa. Oli iltoja, jolloin kanttori unohti suosiollisesti nuoren oppilaansa ja alkoi juoksuttaa Bachia tai Corellia hurmiossa, silmät perkeleellisessä hehkussa. Silloin Halme tunsi kauneuden läsnäolon. Silloin Halme tiesi elämänsä tarkoituksen.

Halme palasi todellisuuden rajalle. Potkurikoneen moottorien lisätessä kierroksiaan ja koneen nytkähtäessä liikkeelle hän muisti ne markkinointistrategiat, joista hänen piti mennä ottamaan selvää. Hän alkoi tuntea tulleensa perusteellisen huijatuksi, ja hän iski otsansa lentokoneen sivuikkunaan. Koneen pyörät irtosivat kiitoradan pinnasta. Halme nielaisi: Tästä ei enää pakoon päässyt. Kanttori Sivonen nyökkäsi Halmeelle, kääntyi kohti koskettinrivistöjä ja kävi verryttelemään sormiaan. Kone nousi ensimmäisten pilvenhaituvien tasalle; matalapaine piti pilvet alhaalla.

– Siinä soi Jumalan ääni!

– Niin anteeksi missä soi?

– Bachin Kunst der Fuge’ssa, tietysti!, Halme seisoi paikallaan ja syleili käsillään koko lentokoneen ja taivaan täyttävää paljeurkujen äänivallia.

– Olkaa hyvä ja istuutukaa, hyvä herra. Tällä säällä teidän ei ole turvallista nousta seisomaan, lentoemäntä Anita Mäkinen ohjasi Halmeen takaisin tuoliinsa.

– Voinko tuoda teille jotakin juotavaa? Mäkinen jatkoi ammattilaisen ottein. Halmeen silmät hehkuivat edelleen, mutta osa ymmärryksestä oli palannut hetkeksi yritysjohtaja Armas Halmeen luokse.

– Olen varma, että neiti on musikaalinen sielu. Ettekö te kuule tätä taivaallista musiikkia? Halme kysyi.

– Tuon teille tuoremehua, Anita Mäkinen katsoi rauhoittavasti Halmetta, poistui hetkeksi koneen etuosaan ja palasi tuoremehu mukanaan. Halme oli sillä aikaa miettinyt:

– Kerronko teille, neiti, mikä on musiikki Tämä vie vai hetken, älkää menkö

Halme alkoi kertoa palavin silmin:

– Katsokaas, te ja minä, me tarvitsemme tällaisen meluisan koneen päästäksemme tänne taivaalle, noiden ihanien cululuspilvien päälle, mutta neiti, nyt minä kysyn, tarvitsiko Bach konetta? Tai Corelli, Monteverdi, Vivaldi?

– Se on meidän tragediamme, Halme jatkoi hiljaa itsekseen ja kääntyi jälleen ikkunaan päin. Hän vaikeni.

– Oletteko kunnossa, herra? Anita Mäkinen kysyi.

Halme nyökkäsi rauhoittavasti, ja lentoemäntä poistui.

*

Lentoemäntä Anita Mäkinen oli elämänsä aikana ehtinyt toimia monena: Göteborgin puhelinkeskuksena, Kainuun maatalousnäyttelyiden messuemäntänä ja Mallorcan seuramatkojen lentoemäntänä. Rovaniemen reittivuorot olivat hänen uransa mahalasku. Noin kaksi vuotta sitten Anita Mäkisen lentoemännän ystävällisyys loppui, ja hän pahoinpiteli yhden karjaalaisen pienyrittäjän jossakin Euroopan yläpuolella. Siirto Lappiin oli edessä, ja puolitoista vuotta hän oli kulkenut edestakaisin kapeaa ja ilotonta potkurikoneen käytävää.

Kävellessään nyt koneen perältä ohjaamoa kohti Anita Mäkinen tarkasti vaistomaisesti, että matkatavarat pysyivät hattuhyllyllä. Kyllä elämä väsytti. Kolme vuotta sitten Mäkisen silloinen mies kuoli autokolarissa, ja niistä ajoista lähtien hänessä oli kiertänyt vieras musta pala. Kovaksi ja kylmäksi häntä haukuttiin; haukkujat tosin olivat noita samoja nailonpäällysteisiä rasvapalloja, kuin se mukiloitu karjaalainenkin. Etäiseksi häntä oli sanonut vuosi sitten eräs herra. Tämä oli sattunut enemmän. Mutta sellaista se oli. Oman elämänsä huviksi Anita Mäkinen oli kehittynyt varsinaiseksi nuorten miesten kiusaajaksi. Kolmeviitosena hänellä oli kaksikymppisen vartalo ja kapeat kasvot. Hän tiesi, kuinka saada nuorten poikien polvet notkumaan, ja toisinaan hän jopa nautti siitä.

– Siellä soi Jumalan ääni, Anita Mäkinen huokaisi.

– Niin mikä?

– Jumalan ääni.

Mäkinen oli kiivennyt lentokapteeni Pentti “Sam” Sairan viereen ohjaamoon ja laski nyt puolihuolimattomasti kätensä kapteenin reidelle.

– Takaosassa. Siellä on taas yksi niitä, joista ihmettelee, että mistä ne oikein tulevat ja mikseivät ne pysy siellä mistä tulevat. Mutta aja sinä vain, kultu, minä katson hänenkin peräänsä.

Anita Mäkinen nousi ja jäi ajatuksissaan seisomaan lepotilansa ovelle. Yksi rasvapallo loi häneen silmäyksen Ilta-Sanomiensa takaa. Hän katsoi miehen pään ylitse perälle. Hän haki muistinsa kätköstä Bachin ja Vivaldin musiikkia, mutta ainoa mikä hänelle tuli mieleen oli Barbara Streisandin “Memories”. Hän kääntyi ikkunaan päin, sulki silmänsä ja alkoi hyräillä kappaletta. – Kaunista, niin kaunista, hän vavahti mielensä täyttäneestä musiikista ja eksyi Streisandin äänimaailmaan.

*

Lentokapteeni “Sam” Sairaa kiukutti. Häntä kiukutti hänen oma auttamaton poikamaisuutensa, jota Anita Mäkisen julkeankaunis käsi oli jälleen kiusannut. Miksi elämä on niin vaikeaa ja julmaa pienikokoisille miehille? Miksi naiset eivät ota tosissaan pienikokoista miestä? Hakiessaan Finnairin lento-opistoon, vielä siellä ollessaankin hän oli ajatellut, että lentokapteeniksi päästessään hän pääsisi samalla elämänsä ja ihmisten herraksi, ja että naiset jonottaisivat ihan totta niin jonottaisivat päästäkseen hänen syliinsä. Kukaan ei ollut kuitenkaan kertonut hänelle Anita Mäkisestä.

Hän ei ollut vielä koskaan lentänyt kenenkään muun kuin Anita Mäkisen kanssa, ja Anita Mäkisessä tiivistyi jotenkin hänen suurimmat pelkonsa. Mäkiselle hän ei ollut mies. Hän ei ymmärtänyt, miksi Mäkinen oli niin häikäilemätön häntä, sentään kapteenia kohtaan. Mäkinen tiesi kaikesta enemmän kuin hän, jopa lentämisestä ja koneen tekniikasta.

Anita Mäkinen löysi kerran Samin lompakosta äidin kuvan. Siitä lähtien hän oli kysynyt ensimmäisenä aamulla: kuinka äiti tänään jaksaa?

Sam halusi yhä uskoa, että maailmassa oli myös mukavia nuoria ja ujoja tyttöjä, jotka kuuntelisivat silmät hehkuen kertomuksia nuoren lentokapteenin ihmeellisistä matkoista. Jo kaksi vuotta Sam oli lentänyt korkealta heidän ylitseen, Anita Mäkisen kanssa. Voi itku. Sam Saira vihasi Anita Mäkistä. Sydämestään hän toivoi, että tämä tekisi virheen työssään, että hän saisi uuden lentoemännän, nuoren, kauniin, ujon ja häntä sokeasti palvovan.

*

Bachin Kunst der Fuge oli juuri päässyt finaaliosaansa, kun Kittilän maaseutuseurakunnan sähköistetyt paljeurut ja kanttori Sivonen purjehtivat korkeina esille suuren Cumuluspilven harjalla. Armas Halme tuijotti näkyä naama ikkunaan painautuneena. Sitä musiikin valoa, äänten sinfoniaa sateenkaaren kaikissa väreissä, melodiat ja kontrapunktit viidessä oktaavialassa riemuiten. “Minä tulen!” Halme kuiskasi, nousi seisomaan ja lähti kulkemaan käytävää koneen keskiosaan, jossa sijaitsivat koneen varauloskäynnit. Anita Mäkinen tuli häntä vastaan.

– Siitä musiikista, mistä puhuitte, Mäkinen aloitti: -Kyllä minä olen musikaalinen. Minä en tiedä, millaisesta musiikista te pidätte, mutta minä kuuntelen itse paljon Barbara Streisandia.

Halme alkoi tutkia varauloskäyntiä. Hän haki vipua, josta ovi aukenisi.

– Siihen tarvitaan tuo kampi, Anita Mäkinen sanoi, nosti kammen seinältä, alkoi avata varauloskäyntiä ja jatkoi. – Tunnetteko te Barbara Streisandin musiikkia? Ajatelkaa, siitä lähtien kun me keskustelimme minä olen hyräillyt semmoista kappaletta kuin “Memories”, muistoja. Se on niin kaunista, niin kaunista.

Anita Mäkinen käänsi edelleen, ja silloin hän sai ajatuksen:

– Mitä mieltä Te olette, herra, eikö musiikki autakin meitä ymmärtämään omaa elämäämme? Kun joku muu laulaa, kuinka läheinen jättää tai kuolee tai syksy tulee, niin ymmärtää paremmin omaa elämäänsäkin.

Varauloskäynti aukeni ja Armas Halme hyppäsi ulos. Kone täyttyi hyytävän kylmästä ilmasta. Matkatavarat ja naulakoihin ripustetut takit lensivät pitkin konetta ja ohjaamossa ilmavirta paiskasi Pentti “Sam” Sairan kuulokkeet silmille. – Koneeseen on tullut reikä! Sam kiljahti, ja hän tarttui ohjaussauvaan tuijottaen tiiviisti suuntimia ja mittareita. Kaikki oli vakaata. Moottorit kävivät, suunta oli vakaa, tekniikka pelasi, ilma oli vain muuttunut hyytäväksi kuin joku olisi avannut ikkunan. – Mäkinen!, Sam Saira kiljahti riemusta: Anita Mäkinen on tehnyt mokan!

Sam Saira mietti hetken, kytki automaattiohjauksen päälle ja nousi mennäkseen matkustamon puolelle.

Anita Mäkinen seisoi yhä häkeltyneenä varauloskäytävän vieressä ja piti kiinni ovenpielestä. Hän katseli, kuinka Armas Halme loittoni koneesta. Halme oli levittänyt kätensä kuin siiviksi ja hänen selkänsä oli nautinnollisella kaarella. Halme näytti leijuvan kohti suurta, auringon valossa kylpevää cumuluspilveä, taivaallisen riemun vallassa.

Ja kun hän oikein katsoi, oli kuin Halme olisi laulanut. Mäkinen katsoi ja kuunteli. Lauloiko tuo musikaalinen matkustaja, olisiko hän voinut laulaa … “Memories!”. Matkustaja oli sittenkin tuntenut Streisandin! Ja nyt hän lensi vapaana kuin taivaan lintu samalla kun Mäkistä vietiin yhä edestakaisin tässä elämän hukkaputkessa.

Sam Saira lähti juoksemaan matkustamon keskikäytävää pitkin ja huusi voitonriemuisesti: – Mäkinen, mitä sinä olet mennyt tekemään! Sinä saat potkut!

Anita Mäkinen kalpeni. Hän tajusi. Hän oli avannut varauloskäynnin oven kesken lentomatkan ja päästänyt yhden matkustajista karkuun. Herranen aika! Hän oli tehnyt pahimman mahdollisen virheen, se mies oli haettava takaisin.

Anita Mäkinen hyppäsi: – Herra, herra, liikkuvasta koneesta ei saa hypätä!

Sam Saira kuuli Mäkisen etääntyvän huudon. Häkellyksissään hän juoksi avonaiselle ovelle ja jäi tuijottamaan loittonevaa lentoemäntää. Hetkeen hän ei ymmärtänyt maailmasta mitään.

Kun Sam Sairalle selvisi lopulta, mitä Mäkinen oli tehnyt hänen maailmansa musteni. Juuri kun hän oli ollut saamassa Mäkisen kiipeliin. Juuri kun hänen elämäänsä suunta oli ollut muuttumassa, juuri kun hän oli ollut saamassa uuden lentoemännän, nuoren ja kauniin, Anita Mäkinen ottaa ja hyppää koneesta. Sam Sairaa huimasi. Mäkisen takia hän ei saisi koskaan naista, vaan menettäisi sen sijaan lupakirjansakin. Etäällä hän näki Mäkisen ilkkuvat reidet tämän uidessa rintaa kohti taivaalla leijailevaa matkustaja. Sam Saira hyppäsi lentoemäntänsä perään:

– Lentoemäntä Anita Mäkinen! Mäkinen!! Te ette saa poistua työpaikaltanne työaikana! Saira huusi kiitäessään ilman halki.  -Tulkaa heti takaisin!

Hetken päästä Saira havahtui ja hänen vihansa haihtui; Hän leijui rauhallisesti kohti auringossa kylpevää Cumuluspilveä, jossa tuntematon vanha mies soitti suuria, kultaisia, kaunisäänisiä urkuja. Horisontissa loistivat sateenkaaren kaikki värit ja kaikkialla, kaikkialla hänen ympärillään kuului jumalaisen kaunis musiikki. Kääntyessään katsomaan nyt jo kauas loitonnutta konetta hän näki matkustamon jokaisessa ikkunassa hymyilevät kasvot, jotka toivottivat hänelle hyvää matkaa. Matkustaja oli jo leijaillut pilven reunalle kuuntelemaan jumalaisia urkuja, mutta missä oli Anita Mäkinen! …

Anita Mäkinen oli riisunut kiristävät työvaatteensa ja leijui lyhyen matkan päässä Sairasta, pelkät kapeat tangat alastoman vartalonsa suojana. Ja seksikäs Anita kuiskasi: Tule, Sam, sankarini, ota minut, ja kerro vasta sen jälkeen jumalaisista seikkailuistasi maan ja taivan välillä.

Onnen tunne täytti Sam Sairan mielen. Hän oli sittenkin se sankari, jota äiti oli hänestä aina toivonut.