Lauri polkee pienellä punaisella polkupyörällä jalkakäytävällä lähellä kotia. Hän näkee kadun puolella olevan viemäriristikon kaltereiden päällä, hiekan ja roskien seassa monta veden siihen kuljettamaa jäätelötikkua. Hän astuu nopeasti pyörältä, joka ilman apupyöriä rämähtää katuun.
Märät tikut haisevat samalta kuin kaislat kesällä järven rannassa. Yksi tikuista on harmaaksi lahonnut, mutta muut vaaleita ja hyviä ja siksi kerättäviä. Hän työntää hyvät shortsiensa taskuun ja nostaa pyörän jalkakäytävältä. Polkiessaan Lauri ajattelee, että kotipihaan päästyään menee pihan takana oleville kallioille ja niiden vieressä kasvavaan pieneen metsään, jossa pystyy leikkimään mitä vaan.
Hän kääntyy pienen vaalean kerrostalon soratulle pihatielle, jota polkiessa renkaat vispaavat vaikeasti. Hän näkee, että vesirännin alla kasvaa taas jo heinää, vaikka viikkoa sitten ei vielä ollut kasvanut. Viime vuonna hän oli keksinyt sanoa rännin alla kasvavaa heinää Ruuneperin tukaksi ja se oli naurattanut talon aikuisia. Talon vaalea rapattu seinä näyttää läheltä ihan lampaan valkoiselta villalta, mutta käteen se tuntuu karhean satuttavalta.
Lauri katsoo heti pihan perälle, mutta talon koko takapihan mittainen pyykkinaru on tyhjä, kukaan ei ole ripustamassa pyykkiä. Lauri ei haluakkaan mennä pihan takana oleville kallioille ja pieneen metsään, vaan menee talon rappuun.
Ulkoa auringosta tullessa, rapussa ei ensin näe yhtään. Hän odottaa käsi kaiteella ja toinen jalka ensimmäisellä askelmalla, että käytävän valot syttyvät ja että silmät tottuvat.
Lauri nousee kerrosten ohi, kolmannessa hän vilkaisee nopeasti kotiovea, mutta jatkaa rappuja ylätasanteelle saakka. Hän avaa vintinoven ja sen jälkeen raskaan harmaan metallisen palo-oven, joka ensin kumahtaa ontosti ja narahtaa vasta sitten auki.
Kananverkosta ja jätelaudoista tehdyn perheen vinttikomeron avain löytyy tutusti sormiin kolmannen seinälaudan takaa naulasta. Vinttikomeroa kiertää siellä olevien tavaroiden paljous. On henkaririveittäin takkeja, pukuja ja mekkoja. On vihreä pinnasänky, jossa hän on vauvana nukkunut, erilaisia tuoleja, pari pientä pyöreää pöytää, kukka-alustoja, kaksi hetekaa rinnakkain, niiden päällä ylettömän paksusti peittoja. Vinttikomeron perällä on mattorullia kasoina ja mustia jätesäkkejä, joissa on lisää vaatteita ja ties mitä.
Lauri istuu keskelle vinttiä pinnatuolille, jonka selkänojasta puuttuu pari pinnaa. Hän laittaa löytämänsä tikut tarkoitusta varten varaamaansa kenkälaatikkoon. Laatikossa on jo paljon tikkuja, vaikka hän on kerännyt niitä vasta tänä kesänä ja vasta, kun on saanut apupyörät pois.
Tikut laatikossa välkkyvät vaaleina, samanlaisten paljous on rikkautta. Tikut ovat Laurille ensimmäinen kokonaan oma asia, siksi ne ovat melkein kuin hän. Samalla kadulla asuva Aki ei ollut välittänyt tikuista, kun oli nähnyt ne. Se alkoi kuitenkin itse myöhemmin kerätä karkkipapereita. Tikkujen keksimisen jälkeen, ovat kaikki Laurin lelut olleet jotenkin vähemmän. Tikuista tulee aina sama riemu.
Aluksi, kun tikkuja oli ollut vain muutama, ne olivat olleet oma perhe. Nyt tikkuja on niin paljon, että laatikossa ovat jo kaikki Laurin tuntemat ihmiset. On myös jo niitä, joita hän ei tunne, mutta tietää.
Kenkälaatikossa olivat olleet Laurin äidin parhaat kengät, punaiset korkokengät. Hän oli saanut kinuta kauan, että sai laatikon. Laatikon kannessa on kenkien piirretty värikuva. Kannen kuvaa katsoessa Lauri muistaa, kuinka äiti oli ollut kengät saatuaan hassu, kävellyt niillä kotona koko illan, vaikka ei ollut menossa minnekään. Äiti oli etsinyt radiosta kanavan, jolta tuli iskelmiä ja tanssinut niiden tahtiin isän kanssa ja sitten myös hänen kanssaan.
Pari viikkoa sitten Lauri oli löytänyt monta tikkua ja polkenut pihaan, nähnyt kuinka äiti oli ripustamassa pyykkiä takapihan pyykkinarulle. Hän oli mennyt lähemmäksi ja halunnut kertoa löytämistään tikuista.
Äidin kädet etenivät lakanan yllä, napsien pyykkipoikia kiinni ja lakanan alla, äidin jalat seurasivat aina vähän perässä. Äiti näkyi lakanan takaa isona varjona.
Lauri sanoi jostain syystä:
– Äiti, miksi sinä et koskaan viitsi tehdä mun kanssa mitään?
Äidin varjo pysähtyi, tuuli heilutti lakanaa ja äidin varjo läheni ja loittoni.
– Voi, eihän sitä etukäteen tiennyt millaista se on kun lapsi tulee, sanoi äiti.
Hetken äiti oli liikkumatta, mutta lähti kohta liikkeelle ja kädet alkoivat laittaa pyykkipoikia ja jalat seurata perässä.
Lauri menee puolihämärässä vinttikomerossa makaamaan hetekalle jonka metallijouset joustavat paljon ja tuntuu, että heteka ottaa syliinsä. Hän viihtyy vintissä, joka tuntuu heidän alapuolella olevan asuntonsa jatkeelta. Samalla tulee tunne, että kukaan ei tiedä missä hän on ja myös se tuntuu hyvältä.
Hänen mieleen tulee, että äidin sanoissa on kaksi vaihtoehtoa. Jos äiti olisi tiennyt millaista se on kun lapsi tulee, se ei olisi tehnyt lasta ollenkaan tai jos se lapsi joka tuli olisi ollut jotenkin erilainen, olisi kaikki muukin.
Lauri avaa silmänsä hetekalla. Maatessaan siinä hän tuntee olevansa osa kaikkea sitä, mitä vintissä on. Kaikkea sellaista mitä ei välttämättä tarvita, mutta jota ei raaskita heittää poiskaan. Hän nousee hetekalta ja avaa laatikon, jossa tikut ovat. Tikut näyttävät pelkiltä tikuilta, riemu ei tule.
