Minä tunnen kuun vetovoiman vetoavampana kuin maan
Se kutsuu minut tanssiin, ilman elefanttiefektiä
Aistin vihreät hiirenkorvat paljaita jalkapohjiani vasten
ja nauran kuin en ikinä olisi oppinut sanojen sisältöä
Aurinko on kaukana ja vaikka kuu on kivinen möykky
se kuiskii minulle keijujen kielellä, tärykalvojeni turmioksi
Tänä yönä ei haittaa, vaikka en osaa rakastaa
kuukin on kylmä ja silti sulkee pariskunnat syleilyynsä
Aamulla ehkä kastehelmet jäätyvät, mutta
nyt uskon kirsikankukkien käyvän ravinnosta
©Hanna-Maija Valjanen
Ihana runo, tekee mieli hypätä siihen ja tanssia itsekin. Ainoastaan elefanttiefektin mainitseminen vähän kaivelee minua. Koska se mainitaan, alan ajatella sitä. Varmastikin kytkee runon maailman realistiseen maailmaan, mutta jotenkin olisi hauska lukea ja elää ilman koko elefanttiefektiä. Vaikka runossa siis sanotaan “ilman”, koko asian jyhkeys jää jotenkin vaivaamaan. Toisaalta ehkä juuri se tekeekin runosta persoonallisen.
Kiitos tästä, oli ilo lukea!
Paljon kiitoksia Riikka! Iloisten runojen kirjoittaminen on jostain syystä ainakin minulle tosi vaikeaa, ehkä elefanttiefekti luiskahti mukaan, ettei sokerisuus saa hampaita syöpymään 😀