Sami Syysmetsä on viimeisin Tarinavirran esittelemä runoilija
(katso kirjailijahaastattelu 1.2.)
En tarkalleen muista, missä ensimmäisen kerran tapasimme. Saattoi olla Hyviksen tilaisuudessa (Mielenterveyden keskusliiton jäsenyhdistys). Voi olla kirjallisen yhdistyksen Manuscript – 63:n lukijaisissa, jossa esiinnyimme samana iltana.
Tai sitten osuttiin yksiin Kävelykadulla, porilaisessa sekalaisen väen olohuoneessa.
Aikaa tapaamisesta on kumminkin jo jonkin verran, ennen SOMA INFERNOn ilmestymistä 2014.
Sami Syysmetsän esikoinen on harvinainen kirja: Päältä katsottuna ja käteen otettuna sen kiiltävä ulkokuori tuo hyvän mielen. Kansikuvakin on niin soma, että kirjaa tekee mieli sormenpäillään hivellä. Mutta kun kääntää kirjan takakannen esiin, pamahtaa silmille teksti ”Miltä tuntuu matka psykoosin kautta euforiaan?”
Lukiessa huomaa, että rankka keikkahan siitä tulee lukijallekin. Mutta lopputulokseksi jää, että raskas kokemus, pelottava matka läpi sairauden koettuna on – jos ei nyt puhdistava – niin ison uuden alku. Myös lukijalle.
Kirja on yritys ilmoittaa maailmalle, että vaikka olen vaiti, huudan, kuuletteko. Rakastan maailmaa – ja on kuin lasia söisi. Soma Inferno ei ole feelgood-kirjanen, jonka parissa lukija mielellään lepuuttelisi itseään. Sen materiaali on autenttista Olen vaiti ja huudan – todistusta.
”Soma Inferno on rohkea, henkilökohtainen tilitys rankasta menneisyydestä ja siitä, millaista on, kun mieli lopulta sairastuu. Se on matka ihmisen mieleen ja alitajuntaan. Se on matka psykoosin kautta euforiaan ja rakkauteen. Se on tuntevan ihmisen matka, jonka päämääränä on oman paikan löytäminen.
Soma Infernon kuvituksena on käytetty kirjailijan omia, mielisairaalassa puolen vuoden aikana tekemiä piirroksia, jotka visualisoivat psykoottisen mielen epätodellista sielunmaailmaa ja runojen sanomaa.
Soma Inferno -runokokoelma osoittaa lukijalle, että vaikka psykoosi on rankka, pelottava kokemus niin potilaalle itselleen kuin hänen läheisilleenkin, siitä voi selvitä. Elämä jatkuu.”
(Kirjan esittelystä BODIN sivustolla)
Viime kesänä sain käteeni uunituoreen Sami Syysmetsän toisen runoteoksen.
Taiteen edistämiskeskus on osallistunut kirjan julkaisuun, Kustantaja on Ericat ja kannen kuvan on tehnyt Anna Maria Kirstinä. Hieno monitulkintainen kansikuva tässäkin.
OSITTAIN TELAKALLA on yritystä olla kohtuullisesti paikoillaan, telakalla. Väliin ja toistaiseksi. Sillä Sysimetsän sanoin ”Aina on uusia lampia joihin kahlata”. Aina on elämää jäljellä, ”mutta mistä ottaa kiinni?” Varsinkin kun ”todellisuus on puukko kurkulla.” Toki runoilijan sanoin: ”Odotus, harrastuksista paras”.
Runojen ytimessä on ajatus hapuilusta: useissa runoissa on pyrkimystä kohti toista ihmistä, kohti maailmaa, kohti omia tunteita ja kohti omaa ymmärtämistä.
Toinen runokirja on ensimmäistä avarampi. Katse lipuu usein jo omista nahoista maailmaan, itsen ulkopuolelle.
Mutta tämä tunne säilyy:
”tuntuu, että kovin monen sisällä on pieni lapsi, joka haluaisi vain ystävän”
(OSITTAIN TELAKALLA – kokoelmasta sitaatti runosta Tahtoo ystävän
Muutaman päivän päästä on muuten ystävänpäivä.
Aina runoilija ei pääse itsensä kanssa yksimielisyyteen, onko lähestymässä pientä ja merkityksellistä vai jotakin suurta – melkein maailmoja syleilevää. Pienessä näyttäytyy usein suuri, kas siinäpä mietittävää. Sen pienen kautta voi ottaa haltuunsa oman itsen tai vaikkapa palavan ja ongelmissa olevan Euroopan.
Ne ajatusvyyhdit, jotka esikoiskirjassa sykkeröityivät usein sekaviksi lankakeriksi, aukenevat toisessa runokirjassa – mutta toisinaan vain pätkinä – ja tuovat esiin lisäkysymyksiä.
Epäilys itsestä ja suunnasta kalvaa. Taustalla vaanii ikuinen dilemma: muut – minä: ”Mun oikein voi olla sun väärä.” Välillä löytyy kuljettavaksi tie tai polku tai vesi, ja toiveikas etsintä jatkuu eikä menneisyyden miettiminen ole armotonta.
Runojen symboliikka on selkeätä. Vesi kytkeytyy kohtaloon, jääpeite mielentilaan. Jään alla voi olla piilossa ja näkyvillä yhtä aikaa. Lumi rinnastuu amfetamiiniin tai happosateisiin (”joskus pelättiin oikein kunnolla”).
Pidän runosta ”Nimetön”. Siinä kohtaa yksityinen ahdistus ja kokonaisen yhteisön voimattomuus isompien päättäjien ratkaisujen edessä:
Tilaa saa puu tehdä betonille.
Kohti taivaita mahtaillen.
Tornitaloja kaupungin sydämeen.
Kuolevia muistoja maisema…
Runossa kaupungin tulevaisuus on ”henkistä yksisuuntaista läpi elämän”.
Runoilija heilauttaa päätään, varovasti nyökyttelee tosiasioille:
Spuge juo vinkkuu, ettei tunteita ois
mä taas istun puiston penkillä
ja yritän ymmärtää
Ja ironisesti: ”Testaa ihan piruuttasi joskus tulla toimeen ihmisten kanssa”.
Hyvä heitto runoilijalta, kun hän ensin on kirjan verran kyseenalaistanut – epäillyt ja ollut melkein varma – elämänsä ihmisistä ja halunnut yhteyden toisiin.
Ironiahan esiintyy kautta kirjan ilmaisussa ja myös kirjan kansikuvassa. Ellei se sitten ole ahdistuksen lievittämiskeino. Niin tai näin – se toimii.
Menneisyyden ihmiset ja matkat herättävät läpi koko kirjan tiukan vuoropuhelun itsen kanssa: Onko nyt paremmin? Olen jo puoliksi kuivilla, rannalla, telakalla.
Osittain telakalla olen ollut vuosia.
Mulle se on ollut hyvä tila olla.
Kyllä mäkin koitin sitä
suorituskeskeistä elämää,
mutta ei se oikein napannut.
Sami Syysmetsän kolmas, tekeillä oleva, runokirja kenties näyttää runoilijan matkaa taas piirun verran eteenpäin. Mies matkalla mihin!
Sillä:
Huominen on kuitenkin hyvä päivä kuolla
mutta myös elää,
ja elää aion
