Olen aina inhonnut joulunpyhiä.
Kun ihmisellä kerrankin olisi muutama päivä aikaa laiskana vain lepäillä kotona, joka tuutista iskee mallinetta, miten kallisarvoinen vuoden pimein aika olisi oikealla tavalla vietettävä. Kauho kaupasta kassit täyteen tavaraa. Siivoa huusholli katosta lattiaan. Muista lähettää kortit ja ulkomaanlahjat. Käytä hyväksesi aluspäivien yllätysalet. Hamstraa loorat ja pullakranssit odottamaan H-hetkeä.  Ai, muistitko hakea lukemiset kirjastosta? Ja kalat Mäkiseltä?
Ja sitten keittiö ensin kaaoksen kynsiin ja lopuksi kaaoksen tulokset sopiviin laatikoihin. Aina joku porukka tulee meille jouluksi ja kaikessa kiireessä mekin kipaisemme muutaman kassin ja pussin kanssa katsastamassa muiden joulupuita ja uusimman mallin valoketjuja.
Ei paljon laulata. Kauneimmat joululaulut ovat jääneet väliin jo kauan sitten. Hanget korkeat nietokset ja Tallitontun uneton joulujoiku unohtuivat kiireen jalkoihin monen monta joulua takaperin.
Se alkoi jo lapsena.
Aattopäivän illansuussa äiti oli rättiväsynyt kaikesta perheen hyväksi puuhaamastaan hyvästä. Mitään ei pitänyt juhlasta puuttuman. Jouluateriaa varten levitettiin pöydälle aina kiiltäväksi mankeloitu perinnepellavaliina. Sille aseteltiin sievästi Arabian kukka-astiasto, se, johon kuului nokallinen kastikekulho ja ruusukiemurainen kauha. Juomalaseihin oli hiottu joulukrysanteemi.
Satakuntalainen pitopöytä oli joka vuosi prikulleen samanlainen. Muuttumattomuus oli perinne, josta poikkeaminen ei tiennyt hyvää. Yli yön kestävä mässääminen ja kynttilöiden polttaminen viimeiseen steariinipisaraan saakka takasi meidän joukolle ähkyisän yhteisyyden.
Joulupukkikaan ei meidän rauhaamme häirinnyt sen jälkeen, kun yhtenä jouluaattona naapurin Uolevi paljasti naamarin takaa oman karvansa. Mutta siihenkös monenkirjava paperisota meillä olisi loppunut! Vuosi vuodelta kesäpyykkien kannosta tuttu pärekori oli yhä kukkuraisempi.
Lahjoja silkkipapereista ja kiiltävistä nauhoista kuoriessaan pikkulikalle tuli aina syyllinen olo. Enhän ollut koskaan ollut kiltti! Enkä ainakaan kokonaista vuotta!
Myöhemmin jouluisin kaikki ne talot, joissa aikuisena asuin, vilisivät kaikenkokoista tonttulakin kantajaa ja narunnyörien avaajaa. Ihan kiva, joo kyllä! Ja oikean kaavan mukaan meni.
Etukäteen aina tiesi, kuka sai joulupöydässä hepulin puhuttaessa räätikäslooran nimestä. Satavarmasti tiesi, kenelle pukki oli koriin jättänyt vääränvärisen ja -kokoisen yöpaidan. Kirjat menivät kasoina joulun jälkeen vaihdettavien pinoihin. Aina jokin juuri sen joulun odotetuin tekniikan kilukalu oli unohtunut toiseen maakuntaan – ellei peräti kauppaan. Anopilta tuli perinteisesti keltainen huivi ja oppilailta designoitua lasitavaraa. Piirongin reunus pursui kortteja, niitä, joita tuli yllättäen ja täysin pyytämättä joka kotiin. Muistattehan: Kuurojen hyväksi. Taidetta ilman käsiä.
Aikuisena olin korviani myöten siinä kaaoksessa, mistä lapsena olin vannonut luikahtavani irti. Päivitin vain hyvin vähän lapsuuskodin perinteitä. Pöytä notkui samat loorat, sallatit, kinkut, graavatut kalat ja väskynäkiisselit kuin äitini rakentama pöytä joskus muinoin.
Ja sukulaisia ja sukuun naituja oli joulu joululta yhä enemmän. Aina jostain ilmaantui uusi kierros pikkulapsia ja sukulaismummuja.
Kunnes melkoinen määrä vuosia sitten menoon tuli muutos. Minä olinkin se sukulaismummu, joka ajoi 250 kilometriä istuutuakseen just samanlaiseen joulupöytään, johon olen vuosikymmeniä junttautunut. Tapahtui sukupolven vaihdos.
Mutta vaihtuiko mikään?
Aika monesta asiasta voin irtisanoutua. Mutta joulunviettooni kuuluvat pakolliset kuviot. Suomeksi: Aina paljon lapsia ja lapseksi jälleen muuttuneita sukulaisia ja kylänmiehiä kuusen ympärillä. Aina kukkurainen pöytä niin vegaaneille kuin karppaajillekin – tai mikä tapa valita ruokapöydän pääkuosi kulloinkin kenellekin ja mistä syystä oli menossa.
Mutta aina suurin piirtein näin. Aina. Ja aamen ja plottis!
Tosin yhtenä jouluna luonnonvoimat liittoutuivat kanssani. Ärjysti mouruava Dagmar katkaisi sähkön ja rupesi säännöstelemään vettä juuri niissä kolmessa keittiössä, johon minulla oli vip-kortti. Hyvästi Espoo, Kirkkonummen Veikkola ja Tuusula.
Kakkostien varsi oli kuin suoraan Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan loppuotoksista. Mutta meidän Golf porhalsi terhakasti läpi runnotun ja valottoman maan kohti Poria, jossa odotti tyhjä jääkaappi mutta toimiva netti, televisio ja poriseva kahvinkeitin.
Vaan ehdottomasti kestin tämänkin joulunajan kuin sitkeä sissi. Tapanina vedin Tuomaan messuilta hankkimani villahaalarin ylleni, käperryin kaikessa rauhassa sohvannurkkaan. Pöydän nurkalle jättämäni romaanin kirjanmerkki oli kohdallaan. Cato ja Marian odottivat minua ratkaisemaan Mörkömiehen arvoitusta. Sovittelin tekonahkaisen tiikerifällyn niskaani.  Olin valmis rosvojahtiin. Ah joulunajan onnea!
PS Ai, mitäkö otsikko tarkoittaa? En minä tiedä. Nappasin kysymyksen IL:n viihdesivustolta. Klikkaamalla pyhien jälkeen tiedän, kenestä ehdokaskaartin pullantuoksuisesta kaunottaresta rankattiin tasavallan joulun kuningatar.
Mutta tiedän minä vastauksen muutenkin.
