Meillä oli talleilla, keittiössä ja puutarhalla aina ihmisiä, jotka eivät kelvanneet muille. Niitä tuli ja meni. Meidän talo oli semmoinen puolimatkan krouvi, vanha kuninkaan pysähdyspaikkakin kuulemma ollut ja kunniallinen talo kaikin puolin. Ihmisiksi elettiin ja armeliaisuus oli haudanvakava etuoikeus.
Ettei asia olisi unohtunut, joka huoneen seinässä luki isomummujen likkuudenaikaisia pellavakangastauluun kirjomia muistutuksia
RUKOILE JA TEE TYÖTÄ.
Isonpuolen salissa korkeassa lasikaapissa seisoivat vierekkäin selät suorina Raamattu ja Siionin virret ja vanha Akrenius. Mutta ei kaappia tarvinnut avata, muistettiin meillä oikea elämisentapa muutenkin. Olisi ollut itsensä ylentämistä, jos joku kylästä olisi päässyt näkemään, että Kirjaa luettiin, kun oli kiire lantunnostoon tai kevätäestykseen tai Porin torille puutarhan satoa myymään. Kaikki kynnelle kykenevät tarvittiin, kun oikein kiire tuli. Ei lantunnostossa naamaa kysytty, eikä ikäpassia tarvinnut vilautella peltosaran päässä.
Kauko oli jo aikuinen meille tullessaan. Tai aikuiselta hän minusta tuntui, kun itse olin neljäntoista. Alaikäinen Kaukokin kyllä oli, jos kerta Koskenkylän poikakoti hänet meille lähetti. Isän ei tarvinnut harjoittelijalle maksaa mutta opastaa piti.
Minä olin sinä kesänä Ruotsissa äidin siskolla kieltä oppimassa ja näin Kaukon vasta elokuussa. Tallin takana olevan hevosaitauksen porttiin Kauko oli nojaamassa kaksin käsivarsin, pää hartioitten väliin painuneena. Ihan niin kuin Pikipoika pitkän työpäivän jälkeen.
Toinen meidän ravihevosista oli myyty kesällä Ahlaisiin eikä ratsuhevosiakaan ollut uusia kasvamassa. Tilanne talleilla oli vähän niin ja näin, äiti siitä oli kirjoittanut minulle Ruotsiin, kun tiesi minun odottavan kuulumisia Pikipojasta. Tuomisen pappa, joka oli hoitanut hevosia niin kauan kuin minä muistin ja äiti muisti, oli kesän aikana halvaantunut (”halvattu”, äiti kirjoitti) ja makasi kaupunginsairaalassa. ”Ei kunnalliskodissa Kuukkarissa”, äiti kirjoitti, ”maksettiin meiltä erikseen, että hoidetaan uudella puolella Tiilimäellä, kun siellä on uskonnollinen henki”.
Ja väliaikaiseksi tallirengiksi oli saatu poikakodilta porilainen poika, joka melkein heti oli paljastunut. Äiti minulle kirjoitti: ”oli paljastunut”, muttei sitten kumminkaan, että millä tavalla. Varastanutko se oli vai lyönyt hevosia? ”Paljastunut!” äiti kirjoitti ja painoi rivin paksuja huutomerkkejä perään, etten kyselisi enempää. ”Jos isä on shhhh ja äidinkin löytää pahvikoijasta Porin Karjarannasta, niin shhh.”
– Kulkukoiralla on kulkukoiran tavat, Kauko sanoi minulle, kun tavattiin.
Sillä oli likaiset kynnet ja hampaat keltaisen töhnän peitossa. Äiti ja isä kohisivat navettakeittiöllä ennen viimeisen tarkastuskarjakon tuloa. Luulivat etten minä kuule, tai Kauko. Minua hävetti seistä salaa kuulemassa isän ja äidin puhetta, kun tiesin, että Kauko toisteli sitä mitä seinälautojen läpi tuli.
– Ei voi vaatia jolsei täyttä ole annettu.
Äiti lievitti isän puheita ja isä kolisutteli kettinkinippua navettakeittiön ovenpieleen naulaan.
Kauko irvisti minulle ja matki nurkan takana isää ja äitiä.
Illalla istuin jokirannassa. Minulla oli punavalkoruudukas leninki ja Ruotsista ostamani leveä vyö ja tukka ponnarilla. Käsivarret kiersin polvieni ympärille.
Kauko uitti Humu-Pekkaa laiturin vieressä ja sitä vedessä ohjatessaan katsoi sivusilmällä minuun. Se katse tunki sydämeen, pelottikin semmoinen merkillinen katse ja hiljainen puhe, jota sai arvailla.
Kauko oli juoksuttanut Humu-Pekkaa aitauksessa pieneen hikeen ja harjannut hevosen sitten kiiltäväksi. Vedessä iso eläin pärskytti vettä suullaan ja pyöritti hurjasti kaulaansa. Löysättyään suitsista hevosta kauemmas veteen Kauko tuli ihan minun viereeni.
– Rinsessa, hän suihkaisi keltaisten hampaitten raosta.
– Ei saa. Ponkaisin yhdellä hypyllä ylös. Kauko katsoi jonnekin minun ohitseni.
– Tule illalla.
– En pääse.
– Minä kumminkin odotan.
Ja menin minä. Joka ilta. Elokuu oli pimeä ja pehmeä ja tähdet korkealla. Kauko silitti minun tukkaani samalla otteella kuin Humu-Pekan kylkiä. ”Rinsessa”, sanoi ja lupasi tuoda tulipunaruusun, kun keväällä pääsisin ripille. Minä nauroin, että hampparinruusun korkeintaan toisi, ehkä noukkisi rantapenkalta pelkän koiranruusun, kulkurinkukan. ”Vaikka niin sitten”, Kauko sanoi ja harjasi minua yhtenäisin pitkin vedoin. ”Vaikka mitään ei sitten”, minä uhalla panin vastaan. Kauko huitaisi kädenkaaren alle koko taivaan. Meidän kylällä se oli iso pala. ”Tähden saat. Senkun valitset.” Minä näytin sen kaukana vilkkuvan pisteen, joka oli takertunut sakarastaan Pränninmäen korkeimman kuusen latvaan, ja Kauko sanoi, että sen hän minulle huomenna hakee.
Ennen joulua Kauko lähti käymään äitinsä luona Porissa. Helmikuussa oli armeijaan meno Turkuun. Poikakodin kautta meille tuli tieto, ettei Kauko päässyt Karjarantaan eikä edes Poriin asti. Lallissa luki lyhyesti: Koskenkylän asukki pudonnut Kokemäenjokeen. Etsinnät tuloksettomia.
– Levätköön rauhassa Herran heikko, äiti vain sanoi, kun kysyin. Isä mulkaisi alta kulmien.
Tiesin minä muutoinkin jokivarren lain. Ei mitään pahaa kuolleista, parasta olisi, kun ei yhtään ainutta sanaa. Meiltä ei hautajaisiin menty, enkä tiedä mihin Kauko haudattiin.
Ensin Kauko vain oli siinä meidän tallin nurkalla odottelemassa, kun tulin koulusta. Sitten paikalle kinostui koivun lehvästö ja myöhemmin talvella lumi.
Nyt seison Karjarannan kerrostalon lasitetulla parvekkeella ja katselen joen yli. Kirjurin päällä vilkuttaa linkkimaston punainen silmä.
Tai ehkä se on juuri se tähti, jonka Kauko lupasi minulle vuosikymmeniä sitten.
