Dekkari Karikukko, viides luku
Miksikö?
Koska yksikään tuomioistuin tässä maassa ei olisi langettanut tarpeeksi kovaa rangaistusta.
Koska yksikään tuomio ei olisi ollut oikeudenmukainen sellaisesta rikoksesta.
Välinpitämättömyydestä.
Koska… niin… koska Markus oli minun poikani. Hän oli avioerosta asti asunut Mairen kanssa Sveitsissä, oikeastaan koko ikänsä. Ja pojalla oli yhteisestä sopimuksesta äitinsä sukunimi. Eipä moni edes tiennyt minun varhaisesta liitostani.
Markus kertoi minulle kerran kallioluodolla elävästä karikukosta, joka oli erikoistunut tyhjentämään samalla luodolla elävien tiirojen munia. Karikukko sai rauhassa syödä tiiranmunat, kun se teki sen häikäilemättä. Yleensä ärhäkät tiirat eivät käsisulkaa räpsäyttäneet, eivät varoitusääntä toisilleen päästäneet, eivät yhteistuumin rosvoa vastustaneet.
Tiirat seisoivat vieressä, kun karikukko napsi niitten munat pesä pesältä tyhjiksi. Teki niitten työn turhaksi.
Operaatio onnistui, koska karikukko teki työnsä rauhallisesti, kylmäverisesti.
Niin, Viitanen?
Viitanen oli alkoholisoitunut, ties mitä piristyspillereitä valmiiksi täynnä viimeisenä aamunaankin. Minun tarvitsi vain piikittää häneen kaliumkloridia.
Ei Viitanen tuttua neulaa kummeksunut, ei tosin tiennyt cocktailin senkertaista koostumusta. Ja ketäpä se myöhemminkään olisi kiinnostanut. Viitanen tunnettiin. Oli vain ajan kysymys, milloin hän putoaisi kuin lintu taivaalta.
Meitä oli paikalla kaksi kollegaa, spesialisteja molemmat, toteamassa exituksen ja kirjoittamassa kuolintodistukseen saman kuolinsyyn. Kunnian ja omantunnon kautta. Kollegiaalisuus piti. Viitasella oli valmiiksi sepelvaltimosairautta sairaushistoriassaan, muutaman kuukauden takainen sydäninfarkti, sen jäljiltä ylilääkärin itsensä asettama stentti.
Mitäs teet? Odotat. Minulla oli aikaa Viitasen luotettuna, aina parhain päin leikkaussalin melkein-tilanteet korjaavana lääkärinä kehitellä papereihin sairautta vastaava lopputulos.
Joskus se tulee kohdalle viimeinen etappi. Sydänkohtaus. Laakista henki pois.
Perkeleen saatana. Nykyään se iski jo nelikymppisiin. Tämäkin harvinaisen selvä oppikirjatapaus.
Melkein unohdin mainita.
Viitasen autossa oli myös nainen. Yhtä kylmäverisesti hän jätti Markuksen tielle, edes koskematta poikaan. Jonkun poikahan tiellä makasi. Ei välittänyt tarkistaa, oliko jotain tehtävissä. Ja hän, Airi Krantz, oli sentään ammattilainen hänkin. Leikkaussalin ylihoitaja. Rauhallisesti kuin karikukko hän päätti viimeistellä Viitasen työn. Oli tottunut siihen jo kauan. Kyseenalaistamattomuuteen.
Syyllinen on jokainen, joka näkee mutta ei tee mitään.
