Dekkari Karikukko, neljäs luku
He etenivät harjun lakea. Toisella puolen oli harvasti kasvavaa soistuvaa kuusikkoa, toisella tulvaniittyjä, matalaa jokirantakasvustoa. Sen seassa lymysi tie, ajourat syvään painuneina.
Joissakin kohdin he pysähtyivät katselemaan lokkien lentonäytöstä. Niitten täsmälliset lentokuviot, siipien voimakkaat iskut kuljettivat hopealta välkehtivää sukkulaa vinosti ylös.
Äkkiä ne levittivät siipensä levälleen ja liitelivät jyrkästi alas. Sama toistui kaksi kolme kertaa.
Sitten linnut iskeytyivät metsän takana alkavan suon ylle.
He kertasivat toisilleen lintujen lentokorkeuksia. Lapintiira voi nousta kilometrin korkeuteen, haukka korkeammallekin. Etäisyyksiä oli vaikea arvioida, korkeutta vielä vaikeampi. Joku kahlaaja saattoi siivet väristen lennellä suonsilmäkkeen yläpuolella kaiken aikaa laulaen.
Eivätkä linnut tehneet mitään ilman selkeätä päämäärää. Ne tahdistivat elämänsä luonnon kiertokulun osaksi. Se kysyi vahvoja siipiä ja tietoa tehtävästä.
Tällaisina hetkinä he tunsivat olevansa yhtä, pääsevänsä lähimmäs toista ihmistä.
”Tietysti sitä voisi kerätä vaikka perhosia”, nuorempi sanoi ja naurahti. ”Voisi kulkea etikkaeetteri ja purkki ja pumpulit repussa ja haavi olalla suolla. Voisi keräillä atomaarioita mäntykankailta ja suoperhosia suopursuista ja muurainten kukilta.”
Hän näytti melkein lapselta näin puhuessaan.
”Ja uhanalaiset lajit huolellisesti neulotettuina ja levityslautaan pinnoitettuina.”
”Muutaman päivän päästä kokoelmalaatikkoon.”
”Vitriinikehyksiin ja seinälle. Retroa, vintagea. Pala luontoa italialaisen nahkasohvan korostajana.”
He nauroivat kuin korkeintaan joskus vuosia sitten. Sinipukuinen lakkasi ensin.
”Perhoset ovat likinäköisiä.”
”Ihan niin kuin sinä.”
”Niillä on tuntosarvet.”
”Sinulla ei ole.”
”En minä kyllä haluaisi noukkia pursuhopeatäpläperhosia juolukasta.”
”Juu et. Sinä haluat tirkistellä elämää suurentavien linssien läpi.”
Vanhempi yritti ärsyttää, kiusoitella. Lempeästi, koska hän rakasti tätä nuorempaa.
Sinipukuinen sanoi vielä käyvänsä kalasääsken pesällä. Hän tiesi yhden tuttavan sääskipariskunnan – näin sanoessaan sinipukuinen naurahti keveästi, keveämmin kuin äsken. ” Pari asuu tässä ihan lähellä Kuroistenkallion jyrkänteellä.”
Tavallisesti kalasääski teki pesän männyn latvaan, tarpeeksi korkealle ja tarpeeksi kauas vedestä. Sieltä oli hyvä katsella ympärille. Mutta tämä pari oli erilainen. Ei ollut suostunut mäntyyn, vaikka varta vasten sille oli lava tehty.
Vanhempi nyökkäsi. Hän odottaisi. Nuoruus oli malttamatonta. Sinipukuinen lähti ripein säärin juoksemaan harjun kuvetta alas.
Hän näki kiikarin läpi kaiken, niin kuin olisi ollut vieressä.
Hän näki tarkemmin kuin olisi ollut vieressä.
Yhä uudestaan ja uudestaan hän kertasi näkemänsä.
Joka ainoa muoto, väri, liike tarttui hänen verkkokalvolleen. Syöpyi siihen ja kirvelsi.
Hän ei aikonut ikinä unohtaa sitä, mitä näki toukokuun kahdeskymmenesyhdes päivä aamulla kello puoli kuusi Isosuon suistoalueella, luonnonsuojelualueen reunalla.
Viisikymmentä kilometriä kotikaupungista.
Ei ikinä.
Tie.
Hopeanharmaa Audi. Numero vähän tomun peitossa mutta erottui.
Ne ihmiset. Lukumäärä. Sukupuoli.
Ne ihmiset työntyivät autosta tielle. Mies oli hiukan typertynyt. Nainen viittilöi ja selitti. Enimmältään ne olivat väsyneitä. Harmissaan. Että juuri niille ja että juuri nyt.
Ne tarkistivat ulkoa auton. Vain etäältä vilkaisivat tienpenkalla makaavaa sinistä vaatekasaa.
Ne tunkivat takaisin autoon ja ajoivat pois.
