Tarinavirta

Talvisen kirkas aurinko kimmelsi jäistä jo vapaan joen laineilla, ja katulampun päällä nököttävä lokki kirkaisi tervehdyksen, kun Sinikka käveli pitkin hiekoitettua rantakatua. Silloin kun hän oli viimeksi asunut kaupungissa, rantaa pitkin oli kulkenut kapea hiekkainen kävelytie. Nyt se oli saanut päällysteen kivilaatoista ja sitä oli levennetty, sinne tänne oli ripoteltu kesäkahviloita terasseineen. Uuden sillankin joki oli saanut ylleen entisten seuraksi.

Päätös palata vanhaan kotikaupunkiin eläkkeelle jäämisen myötä oli ollut kitkaton ja nopea. Sinikka oli jäänyt leskeksi pari vuotta aiemmin, kun Raimo oli yllättäen sairastunut ja hyvin pian sen jälkeen menehtynyt. Yksinäisten eläkevuosien viettäminen heidän yhdessä rakentamassaan talossa ei tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta. Kun muistoja on liikaa, niitä on liikaa. Kun Sinikan äidiltään perimässä huoneistossa pitkään asunut vuokralainen päätti muuttaa pois, sai Sinikka loistoajatuksen: hän myisi omakotitalon, remontoisi vanhassa empiretyylisessä puutalossa sijaitsevan asunnon ja muuttaisi siihen asumaan. Palaisi juurilleen pikkukaupunkiin, jossa oli syntynyt ja kasvanut.

Ihan ongelmitta ei muuttoprojekti sujunut. Yli satavuotiaassa hirsitalossa sijaitsevan asunnon remontti oli vaativampi kuin mitä Sinikka oli arvioinut. Vaikka hän itse maalasi katot ja seinät ja naputteli irti vanhan parkettilattian, tarvittiin ammattimiestä moneen työhön. Kaikki meni uusiksi keittiötä ja kylpyhuonetta myöten. Lopputulos oli silmää hivelevä, ja Sinikan laitellessa koristetyynyjä uudelle sohvalle ja pikkuliinaa lasipöydälle, hän tunsi tulleensa ihan ensimmäiseen ikiomaan kotiinsa.

Muuttoprojekti oli vienyt niin paljon aikaa ja energiaa, ettei Sinikka ollut ehtinyt vielä tutustua uuteen/vanhaan kotikaupunkiinsa uudelleen. Hänellä oli ollut vakaa aikomus ilmoittautua ainakin kansalaisopiston maalauskurssille ja opiskelemaan espanjaa kevätkaudella, mutta opinnot saivat suosiolla väistyä seuraavaan syksyyn. Hän tekisi kotona omin päin sen mitä osaisi ja pystyisi.

Nyt kun kotona oli viimeisetkin kynttilälyhdyt laitettu paikoilleen, oli Sinikalla aikaa. Hän kävi päivittäin kävelyllä jossain päin kaupunkia, kirkonmäellä, sairaalan suunnalla, joen rannalla, ja pari kertaa viikossa hän kävi jossain kahvilassa. Hän oli yrittänyt tavoittaa vanhoja koulukavereitaan, mutta huonolla menestyksellä. Nimet olivat muuttuneet tai kaverit muuttaneet muualle.

Auttamatta tuli vastaan se päivä, jolloin Sinikka tunsi itsensä hiukan yksinäiseksi. Sitä lievittääkseen hän päätti lähteä jokirantaan nauttimaan kauniista lopputalven sunnuntaipäivästä. Liikkeellä olikin paljon koiranulkoiluttajia ja pariskuntia ja nuoria kavereidensa kera. Jäät olivat joesta jo lähteneet, eipä niitä leutona talvena ollut paljoa ollutkaan, nimeksi vaan. Sinikka suuntasi uuden sillan pielessä olevaan kahvilaan joka oli ollut auki läpi talven ja pyysi itselleen pienen lasillisen punaviiniä. Hän istuutui siemailemaan sitä ulos terassilla petrolilämmittimen kyljessä. Viini, lämmittimen hehku ja raitis ilma saisivat talven jäljiltä kalvakat posket pian punoittamaan kilpaa auringon kanssa.

Hän nosti nenänsä kohti helakkaa aurinkoa ja sulki silmänsä, mietti niitä näitä, poikaansa Sakaria ja tämän perhettä, kaksospoikia jotka kasvoivat kovaa vauhtia, Pulla-nimistä koiraa, joka oli niin hömelö, että paljaita varpaita havaittuaan säntäsi nuolemaan niitä ja sai perheessä aikaan ilon ja kauhun sekaisia kiljahduksia.

Pitäisiköhän Sinikankin hankkia koira? Sellainen lutuinen luppakorva, tai pöyheä karvaturri? Siitä olisi seuraa, sille voisi jutella ilman että tuntisi puhuvansa itsekseen, ja sen kanssa olisi pakko käydä ulkona muutaman kerran päivässä satoi tai paistoi. Asiaa sopi harkita.

Sinikan nenää alkoi kutittaa, ja hän rypisteli sitä pidätelläkseen aivastusta. Suljettujen silmien ohitse vilahti varjo. Hän alkoi kaivaa takkinsa taskusta nenäliinaa ja sai juuri peitettyä kasvonsa kun aivasti voimallisesti.

”Huuuh”, hän huokaisi ääneen ja niisti antaumuksella.

”Huhuu”, kuului jostain lähettyviltä.

Sinikka vilkuili ympärilleen ja näki aurinkoa vasten seisovan tumman hahmon, pelkän siluetin, jonka vierellä istui ilmeisesti pystykorvainen koira. Hahmo heilautti kättään.

”Onko se, voiko se tosiaan olla…? hahmo puhui matalalla, lämpimällä äänellä.

Sinikka ravisteli päätään vastaukseksi koska ei ymmärtänyt kysymystä.

”Sinikka, sinäkö se olet?” hahmo kysyi ja tuli lähemmäs. Nyt Sinikka näki että se oli mies, jossa harmaista hiuksista huolimatta oli jotain tuttua. Silmien tienoilla tai leuassa, tai poskien hymykuopissa. Nimeä hän ei kuollakseenkaan saanut mieleensä mutta onneksi hahmo auttoi: ”Muistatko vielä minut, Kahvila Sofian Heikin?”

Sinikan ajatukset heittivät volttia taaksepäin yli neljänkymmenen vuoden taa, jolloin hän oli silloin tällöin käynyt töissä pienessä, tunnelmallisessa kahvilassa, ehkä kaupungin vanhimmassa. Sen nimi oli Kahvila Sofia, omistajansa mukaan. Heikki oli kahvilanomistajan poika, pari vuotta Sinikkaa nuorempi.

”Totta kai muistan!” Sinikka hihkaisi. ”Ihan heti en olisi tunnistanut, mutta nyt kun sanoit kuka olet, on yhdennäköisyys ihan selvää.”

Heikki esitteli Wilma-koiransa, joka nuolaisi Sinikan kättä ja kävi makaamaan tämän jalkojen juureen kuin se olisi sille maailman luonnollisin paikka. Heikki pyysi lupaa istuutua Sinikan seuraksi, ja niin he alkoivat vaihtaa kuulumisia yli neljänkymmenen vuoden ajalta. Heikki kertoi jatkaneensa äitinsä kahvilassa, ja että nyt se oli siirtymässä hiljalleen hänen tyttärensä hoitoon. Hän oli ollut naimisissa, saanut kaksi lasta, eronnut ja hankkinut seurakseen Wilman. Hän kävi kansalaisopistossa maalauskurssia ja opiskeli espanjaa.

”Kas mikä sattuma”, Sinikka huudahti. ”Olin aikonut ilmoittautua samoille kursseille, mutta remontin takia en ehtinyt.”

”Kohtalon johdatusta…” virnisteli Heikki, eikä Sinikka ollut enää varma mikä sai hänen poskensa helottamaan niin kuumina – viini, aurinko vai Heikin sanat.

Se täytyi kuitenkin olla Heikin sanat, päätteli Sinikka, sillä viinilasi oli jo tyhjä ja aurinko painumassa horisontin taakse. Hän värähti vilusta, ja Wilmakin nousi istumaan ja katseli isäntäänsä sen näköisenä, että matkaa voisi jo jatkaa.

”Minun täytyy vielä käydä ruokakaupassa”, totesi Sinikka ja nousi ylös. ”Oli todella mukava tavata näin monen vuoden jälkeen.” Hän rapsutti Wilmaa ja ojensi Heikille kätensä, joka melkein hukkui miehen suureen, lämpimään kouraan.

”No niin oli! Mitä sanot, käydäänkö joku ilta vaikka kävelyllä yhdessä…?”

He vaihtoivat puhelinnumeroita ja Sinikka suuntasi kohti markettia Heikin ja Wilman jatkaessa iltalenkkiään.

Kotiin palatessaan Sinikka näki eteisen isossa peilissä punaposkisen naisen, joka näytti kymmenen vuotta nuoremmalta kuin se, joka paria tuntia aiemmin oli lähtenyt ulos. Silmät tuikkivat ja suu kaartui hymyyn ihan itsestään. Paluu vanhaan kotikaupunkiin tuntui entistäkin paremmalta päätökseltä.

Sinikka päätti silti olla odottamatta liikoja yllättävältä kohtaamiselta. Hän muisti Heikin nuorena pojankloppina, joka oli hujahtanut pituutta niin nopeasti, ettei osannut oikein hallita pitkiä koipiaan ja käsivarsiaan. Poika oli käynyt kahvilassa päivittäin koulun jälkeen ja luki siellä läksynsä. Joskus hän kysyi neuvoa Sinikalta. Silloin Sinikka oli tuntenut itsensä paljon nuorta miehenalkua kypsemmäksi, siinä iässä kolmen, neljänkin vuoden ikäero tuntui valtavalta.

Ehkä Heikki muisti hänet tätinä, joka oli ollut äidin kahvilassa kiireapulaisena ja autteli siinä ohimennen koulutehtävissä?

Yhtä kaikki, kohtaaminen oli piristänyt Sinikkaa kovasti ja hän kävi innolla laittamaan ruokaa ja viettämään rauhallista koti-iltaa elokuvan ja villasukan neulomisen parissa.

 

Pari päivää kului, eikä Heikistä kuulunut mitään. Sinikka ei tiennyt ollako huojentunut vai pettynyt. Toki hänelläkin oli miehen puhelinnumero, mutta mieleenkään ei tullut käyttää sitä. Sen verran hän tukeutui vanhoihin periaatteisiin ja myönsi auliisti – ainakin itselleen – olevansa vanhanaikainen. Mitä siitä? Se oli hänen oma asiansa.

Hän lähti kirjastoon vaihtamaan pari luettua kirjaa uusiin ja tutki samalla oven pieleen kiinnitettyjä ilmoituksia. Kohta olisi kirjastossa erään paikallisen taiteilijan näyttelyn avajaiset – sattumoisin Sinikka tunsi hänet edesmenneen äitinsä kautta. Hän päätti tulla avajaisiin, eikä jättäisi väliin myöskään kirjailijavierailua. Kulttuuritapahtumia oli pikkukaupungissa harvakseltaan, mutta oli silti, ja Sinikka teki vakaan päätöksen osallistua kaikkiin, jotka vähänkin kiinnostivat, ihan vain saadakseen hyvän syyn lähteä ihmisten ilmoille.

Vietyään uudet lainakirjat kotiin lähti Sinikka kahville. Toki kotonakin oli kahvinkeitin, mutta mikään ei voittanut toisen keittämän kahvin aromia. Varsinkin kun sen seurana mutusteli omenapiirakkaa tai jotain muuta herkkua. Hetken aikaa hän oli kahden vaiheilla mennäkö Kahvila Sofiaan, mutta kun Heikistä ei ollut kuulunut mitään, piti hän parempana kiertää koko paikan kaukaa. Ihan siltä varalta, ettei mies ajattelisi hänen tekevän itseään tykö.

Puoli tuntia myöhemmin Sinikka jo katui päätöstään, sillä senkertaisen, torin liepeillä sijaitsevan kahvilan sumpinkeittäjällä oli ilmeisesti huono päivä. Kahvi oli kitkerää ja pohjaanpalanutta ja nautinnon sijasta sai aikaan pelkän irvistyksen. Sinikka istui ikkunapöydässä ja irvisteli, kun Heikki käveli kahvilan ohi ja pysähtyi nähdessään Sinikan. Ilme miehen kasvoilla muuttui iloisesta selvästi hämmentyneeksi, ja Sinikka heilutti nopeasti kättään ja osoitti kahvimukiinsa. ”Yök!” hän sanoi ikkunalasin läpi.

Heikki harppoi muutamalla askeleella kahvilan ovelle, riuhtaisi sen auki ja käveli Sinikan luo, kumartui kertomaan tämän korvaan matalalla äänellä:

”Satun tietämään paikan, missä on aina tuoretta, vastajauhetuista pavuista keitettyä kahvia. Sinäkin tiedät sen. Tule ensi kerralla sinne.”

Miehellä oli ilmeisesti kiire, sillä hän marssi samantien ulos ja jatkoi matkaansa. Sinikka jäi tuijottamaan hiljalleen sulkeutuvaa ovea ihmeissään ja kirosi hiljaa itseään. Tietenkin hänen olisi pitänyt mennä Heikin kahvilaan jos kerran kahvia halusi. Se olisi vain ollut kohteliasta, ei sen kummempaa tuppautumista. Miksi ihmeessä hänellä piti olla niin syvään juurtuneet käsitykset siitä mitä naisen sopi tehdä ja mitä ei? Elettiin sentään vuotta 2018, modernissa maailmassa ja ainakin periaatteessa tasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Naisetkin saivat tehdä aloitteita miesten suuntaan, jos niin halusivat.

Niin Sinikka itselleen selitteli, mutta ei mahtanut mitään sille, että vanhat periaatteet olivat niin syvällä selkärangassa, ettei niitä saisi sieltä kaivamallakaan pois.

 

Illansuussa Sinikan matkapuhelin piippasi tekstiviestiä. Se oli Heikiltä.

”Lähdössä kohta Wilman kanssa iltakävelylle. Lähdetkö mukaan? -Heikki”

Sinikka mietti hetken. Ensinnäkin hän oli juuri laittanut pienen saunansa lämpiämään, sillä hän oli palannut pitkältä, hikiseltä kävelylenkiltä. Toiseksi tuntui lievästi kohtuuttomalta tehdä iltakävelykutsuja niin viime tingassa. Eivätkö miehet ymmärrä, että naisen pitää saada valmistautua kaikessa rauhassa? Miettiä mitä pistää päälle, miten laittaa hiukset, minkä sävyistä huulipunaa sipaisee huulilleen ja mitkä kengät valitsee jalkaansa. Sinikka käveli eteisen ison peilin luo ja totesi ihan ensi alkuun, ettei hiuksissa ainakaan olisi mitään laittamista. Ne olivat täysin laittamattomissa. Täysin latteat hauduttuaan pipon alla reippaan kävelylenkin aikana.

Silti olisi tehnyt mieli ottaa kutsu vastaan, ihan jo sen vuoksi, että pääsisi tekemään parempaa tuttavuutta Wilma-koiran kanssa.

”Joo joo, mahtava tekosyy”, Sinikka pöhähti ääneen.

Ei, parempi oli kieltäytyä lenkkikutsusta, eikä tarvitsisi edes turvautua mihinkään verukkeisiin. Hän naputteli vastauksen:

”Tulin juuri pitkältä lenkiltä ja menossa saunaan. Joku toinen kerta? -Sinikka”

Heti saatuaan viestin lähtemään Sinikkaan iski kauhea ajatus, että jospa Heikki tulkitsisi viestin kutsuksi tulla selänpesijäksi. Nykymaailmassa kuulemma miltei ventovieraatkin hyppäsivät saunaan yhdessä. Jollei siinä tutustunut, niin missä sitten? Kyllä Sinikan pitäisi opetella miettimään kaksi kertaa mitä puhelimellaan näppäilee! Asiat voi aina käsittää väärin. Pian puhelin piippasi uutta viestiä. Sinikka epäröi avata sitä ja oli jo nakata koko puhelimen käsilaukun pohjalle hautumaan.

Pelko oli kuitenkin turha, sillä viesti oli asiallinen:

”Sopii hyvin. Anteeksi tämänpäiväinen pyrähdys, minulla oli tapaaminen pankin lakimiehen kanssa ja olin jo myöhässä.”

Saunan lauteilla istuessaan Sinikka mietti, miten kommunikointi tekstiviestien välityksellä oli niin yksipuolista ja takkuavaa. Asiat saattoi käsittää aivan toisella tavalla kuin mitä oli tarkoitettu, ja ne jäivät myös helposti avoimiksi. Nytkään ei saatu mitään täsmällistä sovittua. Toisaalta, miksi olisi pitänyt? Mitä hän Heikin suhteen muka odotti? Iltakävelyseuraa vai jotain muuta?

Pakko Sinikan oli myöntää, että hän ylipäätänsä kaipasi seuraa. Ystävät olivat enimmäkseen aiemmalla kotipaikkakunnalla, samoin Sakari perheineen. Mikä ihmeen päähänpisto hänet oli saanut tulemaan tänne vanhoille kotikonnuille missä ei enää tuntenut ketään, ärähti Sinikka itselleen ja heitti kolme kauhallista vettä kiukaalle. Pian hän joutui pakenemaan liian kipakoiksi yltyneitä löylyjä.

 

Seuraavana päivänä Sinikka rohkaisi mielensä ja suuntasi vanhaan kaupunginosaan, missä Kahvila Sofia sijaitsi. Hän käveli hiljalleen ja katseli näyteikkunoita. Ne olivat täynnään turisteille suunnattua designia ja käsitöitä. Silloin kun hän oli nuori, ei kaupungissa juuri matkailijoita näkynyt. Nyt asiat olivat toisin, sai Sinikka todeta kun kääntyi kävelykadulle ja oli törmätä Kiinasta asti tulleeseen turistiryhmään, joka päät pyörien ihmetteli vanhoja, puurakenteisia taloja.

Yhdessä sellaisessa sijaitsi Kahvila Sofiakin, oli sijainnut jo ainakin kuusikymmentä vuotta. Jännittyneenä Sinikka kiskaisi oven auki ja kurkisti sisään. Olisiko paikka muuttunut paljon?

Ei ollut. Entiseen porvarisperheen kotiin tehdyn kahvilan kalusteet oli ehkä maalattu, mutta melkoisella varmuudella ne olivat samat kuin silloin neljäkymmentä vuotta sitten, jolloin Sinikka oli siellä viimeksi käynyt. Seinät oli varmasti tapetoitu ja lankkulattia hiottu ja maalattu, mutta muutoin pieniin huoneisiin jakautuva kahvila oli kuin matka menneisyyteen. Sinikan omaan menneisyyteen.

Pientä myönnytystä nykyajoille oli sentään tehty: tarjoilutiski oli uusittu, samoin leivonnaiset ja voileivät sisältävät vitriinit. Sinikka tilasi itselleen kahvin ja valitsi vitriinistä herkullisen näköisen mansikkaleivoksen. Ne tehtiin Heikin äidin ohjeella, Sinikka tiesi.

”Tuon nämä ihan hetken kuluttua pöytäänne”, sanoi tilauksen vastaanottanut nuori tyttö. Hän ei voinut olla Heikin tytär. Ehkä tyttärentytär? Sinikka haki itselleen paikan pienessä pyöreässä pöydässä, joka oli ristikkoikkunan edessä ja josta oli hyvä näköala ulos kävelykadulle.

”Tässä, olkaa hyvä”, sanoi nuori tyttö laskiessaan tarjottimen pöydälle Sinikan eteen.

”Kiitos”, Sinikka sanoi. ”Tiedätkös, minäkin olin täällä ennen töissä. Varmaan samanikäisenä kuin mitä sinä olet nyt.”

Nuori tyttö katsoi Sinikkaa sen näköisenä, ettei häntä juuri kiinnostanut.

”Ai jaa”, tyttö sanoi.

”Oletko sinä sukua Heikille, kahvilan omistajalle?” Sinikka kysyi ja toivoi, ettei vaikuttaisi turhan uteliaalta.

”E-en ole. Mä olen vaan töissä täällä.” Tyttö vaihtoi painoa jalalta toiselta sen näköisenä, että halusi palata takaisin myyntitiskin suojiin.

”Onko Heikki täällä nyt paikalla?” lipsahti Sinikalta, kun ei muutakaan sanottavaa enää keksinyt. Hän ei todellakaan halunnut, että tyttö kävisi hakemassa Heikin paikalle. Mitä tämä vielä luulisi? Että Sinikka oli ilmaisen kahvin perässä? Hän oli kyllä jo maksanut ostoksensa kassalla, ja kahvia sai santsata lisää niin paljon kuin vatsa sieti.

”Ei ole”, tyttö vastasi Sinikan suureksi helpotukseksi. ”Mutta Kirsi on, haluatteko jutella sen kanssa?”

”Kirsi?”

”Heikin tytär. Se on tuolla keittiössä leipomassa.”

”Ei, ei tarvitse häiritä, kiitos. Juon vain kahvini ja syön leivoksen ja jatkan matkaa. Kiitos sinulle.”

Tyttö palasi töihinsä silminnähden helpottuneena. Sinikka kävi käsiksi mansikkaleivokseen. Se maistui aivan niin ihanalta kuin mitä hän muistikin, kuin poutaiselta kesäpäivältä. Hän viipyi kahvilassa vielä toisen kahvimukillisen verran ja katseli muita asiakkaita, tutki seinille ripustettuja, kehystettyjä vanhoja valokuvia ja vanhan senkin päälle aseteltuja koriste-esineitä. Ehkä kahvila ei ollut mikään kultakaivos, mutta varmasti toiminta oli kuitenkin kannattavaa. Sen verran täyttä siellä oli arkisenakin iltapäivänä.

Palattuaan kotiin pitkäksi venähtäneen kävelylenkin jälkeen Sinikka mietti laittaisiko Heikille tekstiviestin. Aikansa jahkailtuaan hän alkoi naputella viestiä vielä vailla päätöstä, että lähettäisikö sen vai ei.

”Oikeassa olit, harvinaisen aromikkaasta kahvista sain nauttia tänään. Kiitos.”

Mistä hän muka kiitti? Kahvilavinkistä? Sinikka poisti kiitoksen ja sen kummemmin asiaa enää miettimättä laittoi viestin matkaan päättäen pyhästi olla odottamatta vastausta.

Vierähti tunti ja toinenkin. Sinikka luki kirjastosta lainaamaansa dekkaria ja yritti olla vilkuilematta puhelinta jatkuvasti. Hänestä oli tullut kuin teinityttö! Seuraavaksi hän varmasti alkaisi piirrellä sydämenkuvia sormellaan. Mihin oli järki kadonnut, hoi!

Illansuussa puhelin vihdoin piippasi viestiä. Se ei vaan ollut Heikiltä, vaan Sakarilta. Poika pyysi äitiään sunnuntailounaalle. Mielellään Sinikka lähtisi, niin näkisi lapsenlapsiaan ja Pulla-koiraa. Saatuaan vastauksen lähtemään piippasi puhelin uudelleen. Tällä kertaa se oli Heikki.

”Kiva että maistui. Tule huomenna uudestaan, niin minäkin olen siellä. Nähdään!?”

Sinikka odotti säädylliset puoli tuntia ennen vastausta:

”Sopii. Nähdään.”

Tämä alkoi jo tuntua melkein treffeiltä. Treffien esiasteelta ainakin.

 

Seuraavana päivänä jo kevään merkkejä lupaillut talvi rynni maahan uusin voimin. Ensin satoi lunta, joka pian muuttui märäksi rännäksi. Aurauskalustojen oli pakko lähteä liikkeelle, ja niiden kolina kaikui kaduilla.

Jalkakäytävillä oli loskaa nilkkoihin asti, joten Sinikka ei voinut kahvilaan mennäkseen laittaa jalkaansa niitä siistejä korkosaapikkaita, jotka hänellä oli työaikojensa perua. Pakko oli laittaa järkevät, mutta tylsät jokakelinnilkkurit. Hän kiinnitti tavallista enemmän huomiota ulkonäköönsä, ehosti kasvot kevyesti ja laittoi hiuksiin kihartimella pehmeitä suortuvia. Tummien hiusten seassa oli muutama harmaa raita. Aluksi ne olivat häirinneet häntä kovasti, sitten hän oli tottunut niihin ja oikeastaan piti niitä kauniina, kuin ajan tekeminä koristeina. Turha niitä oli yrittää peittää väriaineilla.

Kahvilan ovella Sinikka vetäisi henkeä ennen kuin astui sisään. Hän näki heti Heikin tiskin takana ottamassa maksua parilta ulkomaalaisen näköiseltä asiakkaalta. Hän nyökkäsi Heikille, joka hymyili iloisesti vastaukseksi. Saatuaan asiakkaat hoidettua hän kysyi:

”Hei Sinikka. Mitä saisi olla? Talo tarjoaa!”

”Ottaisin kahvin, kiitos. Mustana.”

”Entä mitä muuta?”

”Ei muuta, kiitos. Kahvi riittää.” Sinikka oli taas turhan häveliäs ja tiesi sen kyllä. Jos kerran kahvilanomistaja tarjosi, niin olisi pitänyt ottaa katkarapuvoileipä ensi alkuun ja jälkiruuaksi vielä jokin noista ihanan näköisistä leivoksista, mitä vitriiniin oli houkutukseksi aseteltu.

Heikki ei lotkauttanut korvaa Sinikan vaatimattomalle valinnalle.

”Kuule, kokeilepa tätä mustikkaleivosta. Se on tyttäreni kehittämä ja vie taatusti kielen mennessään. Se on nykyään mansikkaleivostakin suositumpi ja sitäpaitsi se on vähärasvainen ja -sokerinen. Melkein terveyspommi!”

”Kuulostaa hyvältä, otetaan sitten sellainen”, Sinikka mutisi.

”Minä tuon nämä kohta pöytään”, Heikki lupasi.

Sinikan kantapöydäksi ajattelemansa pieni pyöreä pöytä ikkunan edessä oli varattu, joten hän meni kahvilan perimmäiseen huoneeseen, joka ammoisina aikoina oli varmaankin ollut isäntäperheen makuuhuone. Komea kaakeliuuni nökötti nurkassa ja siinä oli hiljattain pidetty tultakin, sillä se hohkasi miellyttävää lämpöä räntäsateen ryvettämään Sinikkaan.

Heikki tuli tuota pikaa tarjottimen kanssa. Sille oli ladottu kahdet kahvimukit ja mustikkaleivokset. Heikki istuutui pöytään Sinikan seuraksi.

”Maistapa”, hän kehotti ja Sinikka maistoi mustikkaleivosta.

”Mmmmmm! Mmmmmmmm!” Leivos oli niin taivaallisen hyvää, ettei Sinikka saanut vähään aikaan sanaa suustaan. Se ei ollut makea, vaan maku oli täyteläisen pehmeä, silti raikas. Aivan täydellinen.

”Oikeassa olit taas”, Sinikka sanoi kun sai suunsa tyhjäksi. ”Tämä vie kielen mennessään.”

Heikki myhäili tyytyväisenä. Sinikka käytti tilaisuutta hyväkseen ja tutki miestä tarkemmin. Tällä oli sileäksi ajellut posket, joilla keikkui pari veijarimaista hymykuoppaa. Leukaa koristi pieni parranalku. Hiukset olivat melkein täysin harmaat ja teräksenharmaissa silmissä näkyi häivähdys sinistä. Heikki oli pukeutunut tummiin farkkuihin ja villaneuleeseen, jonka alla pilkotti kauluspaita, ei sentään solmiota. Ranteessa vilahti kello, sormet olivat paljaat. Mieshän oli kertonut olevansa eronnut.

Raimon kuoleman jälkeen Sinikka ei ollut ollenkaan ajatellut voivansa vielä joskus kiinnostua toisesta miehestä. Tietenkin hän kaipasi Raimoa, se oli jokapäiväistä eikä paikkakunnan vaihto ollut vaikuttanut siihen mitenkään, eikä Sinikka ollut sitä odottanutkaan. Ikävään kuitenkin tottui, siitä tuli arkipäivää ja osa elämää. Joskus hän mietti mitäköhän Raimo ajatteli siitä tai tästä ja oli tietävinään. Mutta mitä Raimo ajattelisi nyt, kun Sinikka istui kahvilla ja katseli silmiin miestä, joka hymyili hänelle niin että hymy löysi tiensä hänen sydämensä perukoille?

Hänellä olisi tasan kaksi vaihtoehtoa, tiesi Sinikka. Joko päästää vähän Raimosta irti, ei kokonaan, mutta sen verran että voisi jatkaa omaa elämäänsä, koska hyvässä lykyssä hänellä olisi vielä monta täyteläistä vuotta jäljellä. Tai sitten hän voisi nousta nyt ylös, kiittää kahvista ja leivoksesta ja lähteä pois taakseen katsomatta.

Miten hän olisi toivonut Raimon toimivan vastaavassa tilanteessa? Vastaus oli päivänselvä.

 

Varhainen västäräkki keikutteli pyrstöään vanhanaikaisessa pihapiirissä ja etsi ruohikon seasta syötävää. Poloisella ei vielä ollut pöytä kunnolla katettuna, sillä yöt olivat yhä kylmiä ja hyönteiset kohmeisina koloissaan. Keväinen aurinko lämmitti kuitenkin päivä päivältä enemmän ja päivät pitenivät huimaa vauhtia.

Lisääntyneen valon määrä sai aikaan huikean energialatauksen Sinikassakin. Hän vei mattoja ulos tuulettumaan ja näki kevään ensimmäisen västäräkin. Hän aikoi tehdä suursiivouksen, pesisi ikkunatkin, vaikka yli kaiken inhosi sitä. Siivouksen ohessa hän pisti pullataikinan nousemaan, ja saatuaan matot pestyille lattioille hän alkoi kaulimaan taikinaa tehdäkseen korvapuusteja. Pian pienen asunnon täytti vastaleivotun pullan huumaava tuoksu.

Ovikello soi. Sinikka kiirehti avaamaan oven, ja yhtäkkiä asunto pelmahti täyteen elämää. Sakarin kymmenvuotiaat kaksospojat ryntäsivät ensin halaamaan mummiaan, sitten sinkaisivat sohvalle, missä oli jo valmiina pari takuuvarmaa suosikkia, kuvallisia lastenkirjoja, joita he ryhtyivät selaamaan.

Sinikka halasi Sakaria ja Elina-miniäänsä ja kumartui rapsuttamaan Pulla-koiraa, joka sekin oli saanut kyläilykutsun. Vieraat ripustivat takkinsa naulakkoon ja kävivät peremmälle. Pulla tutki paikkoja, nuuhki menemään nurkkia myöten ja löysi lopulta etsimänsä.

”Äiti, miksi sinulla on koiranpeti täällä? Pullaako varten?” Sakari ihmetteli. Pulla nuuhki ja tonki tassullaan pedissä olevaa peittoa, jonka Sinikka oli virkannut.

”Ei sentään.” Sinikka ei ehtinyt selittää enempää, sillä ovikello soi uudelleen. Oven takaa kuului haukahdus, ja kun Sinikka avasi oven, pölähti sisälle vaalea karvaturri joka juoksi suoraan Pullan jälkiä myöten pedille. Koirat tutustuivat toisiinsa haistellen innokkaasti.

”Wilma, käyttäydy!” kuului ovelta tiukka komento. Heikki pyyhki jalkojaan kynnysmattoon ja astui sisälle. Hänellä oli kädessään kukkakimppu ja kasvoillaan leveä hymy.

”Sakari, Elina, tässä on ystäväni Heikki”, esitteli Sinikka punastellen. Heikki ojensi kättään, ja vain hieman epäröiden Sakari tarttui siihen, tunteakseen luottamusta herättävän lujan kädenpuristuksen.

”Et sinä äiti ole maininnut mitään tästä….” hän mutisi.

”No, nyt tiedät”, Sinikka vastasi topakasti. Koko kyläilykutsun tarkoituksena oli ollut tutustuttaa Heikki hänen perheeseensä, kuten hänkin oli jo tutustunut Heikin perheeseen. Hän ei ollut osannut kertoa asiasta Sakarille puhelimessa, joten oli päätynyt heittämään kaikki samaan kehään tekemään tuttavuutta keskenään.

Koirat alkoivat juosta ympyrää ihmisten ympärillä ja niitä piti rauhoitella. Väki kävi kahvipöytään, eikä Sinikan ennakkoon pelkäämää vaivautunutta hiljaisuutta kuulunut koko sinä aikana mitä Sakari perheineen oli käymässä. Lähtöä tehdessään Sakari kuiskasi äitinsä korvaan:

”Hieno homma, äiti. Olet onnesi ansainnut.”

Pojan sanat lämmittivät Sinikan mieltä pitkään.

 

Kiukaalle heitetty vesi sihahti ensin äkäisen oloisesti, mutta laantui pian lempeäksi suhinaksi. Sinikka istui lauteilla ja odotti. Pian ovi avautui, ja sisään saunaan astui Heikki pidellen vihtaa edessään.

”Tämä se on parasta”, Heikki sanoi ja kasteli pakastimesta otetun vihdan löylykiuluun, viskoi hiukan vesiroiskeita kiukaalle. Saunaan levisi ihanan koivunlehtien tuoksu, kuin kesän tuloa kuuluttaen.

”Tämä se on parasta”, Sinikka sanoi ja ujutti kätensä Heikin kouraan. He istuivat siinä ja nauttivat löylyistä, kunnes tuli aika lähteä.

”Pesisitkö selkäni”, Sinikka pyysi.

”Totta kai”, Heikki vastasi.

Hiukan myöhemmin he joivat iltakahvia ikkunan edessä olevan pienen ruokapöydän ääressä. Pöydällä paloi kynttilä, vaikka ulkona oli vielä valoisaa. Heikillä oli pöydällä edessään ristisanatehtävä, jota hän harvakseeltaan täytti, olematta siihen täysin syventynyt. Sinikka katseli häntä ja ajatteli, miten hyvä heidän oli olla yhdessä. Ja hyvä oli olla erilläänkin. Molemmilla oli omat kotinsa, ja välillä he olivat Heikin luona, välillä Sinikan luona, välillä kumpikin omassa kodissaan. Kummallakin oli välttämättömät henkilökohtaiset tarvikkeet toistensa luona, mutta pyykkinsä he pesivät omassa kotonaan. Ruokaa he laittelivat yhdessä, tai toinen kutsui valmiiseen pöytään. Se oli samalla vapautta ja samalla sitoutumista, sitoutumista ilman vapauden ja itsenäisyyden menettämistä. Se sopi Sinikalle, se sopi Heikille. Näin oli hyvä.

”No niin, se tuli valmiiksi”, Heikki totesi raapustaessaan ristisanaan viimeiset kirjaimet. ”Mitä sitten tehtäisiin?”

Pedissään pötköttänyt Wilma höristeli korviaan. Se elätteli toivoa päästä iltalenkille. Se hyppäsi jalkeille, venytteli ja haukotteli nautinnollisesti. Sinikkaa nauratti.

”Mitäs luulet? Taidetaan lähteä kävelylle.”

Pian he kävelivät jokirannassa, käsi kädessä, Wilman pakottaessa pysähtymään välillä jotta se pääsisi nuuhkimaan puidentyviä. He saapuivat sen kahvilan kohdalle, missä Sinikka oli ollut eräänä aurinkoisena, talvisena päivänä yksin.

”Oletko koskaan miettinyt, että jos emme olisikaan koskaan tavanneet”, Heikki kysyi.

”Olen kyllä”, Sinikka vastasi. ”Vaikka se tuntuu kyllä ihan mahdottomalta ajatukselta.”

Ja siltä se tosiaan tuntui. Monesti Sinikka oli miettinyt, että entä jos hän ei sinä päivänä olisikaan lähtenyt ulos kävelylle. Olisiko hän koskaan tavannut Heikkiä?

He pysähtyivät ja katselivat toisiaan silmiin. Heikki painoi Sinikan otsalle kevyen suukon. Sanat olivat tarpeettomia, sillä he molemmat tiesivät mitä toinen tunsi ja ajatteli. Sen näki silmistä ja tunsi käden puristuksesta. Muuta ei tarvittu.