Tarinavirta

“Nyt kyllä juksaat”, olivat Saaran ensimmäiset sanat, kun Lennart oli kertonut Tuike-tädin osallistumisesta joulujuhlaan.

“Taidat erehtyä päivästä! Aprillipäivä on vasta huhtikuussa.”

“Hän ilmoitti siitä viestillä, joten kyllä hän varmaan tulee.”

“Kuulittehan kaikki. Lennart on kutsunut Tuike-tädin.”

“Onko se totta Lennart?” Martin huudahti.

“Jukopliut!” Anu kivahti.

Sen jälkeen tabletin kaiuttimista kuului tovi vain sekavia huudahduksia ja koirien haukuntaa kaikkien yrittäessä puhua samaan aikaan toinen toistensa päälle Anun koiran haukkuessa kilpaa Torstenin koiran kanssa – toinen Pyhärannassa, toinen Nastolassa.

Saara alkoi täyttää chat-laatikoita kiihtyvällä vauhdilla, mutta kukaan ei viitsinyt lukea mitä hänellä oli sanottavanaan.

Martin kytki kameransa päälle jotta kaikki varmasti näkisivät hänen paheksuvan ilmeensä. Hänen takanaan näkyi luminen jyväskyläläisen omakotitalon puutarha ja Martinin vaimo aamutakissaan häärimässä hellan äärellä.

“Miksi ihmeessä Lennart? Olisit ensin kysynyt, mitä mieltä me muut olemme”, Martin sanoi isoveljen äänellään.

“Tuike on minun kummini. Me olemme hyvin läheiset.”

“Emmehän me muutkaan kummeja kutsu”.

“Mutta hän on sentään täti.”

Lennart oli kuopus. Niin sanottu Iltatähti. Martin ja Saara olivat jo muuttaneet pois kotoa, kun Lennart vielä oli lapsi, joten oli selvää, ettei heillä ollut paljonkaan yhteistä.

Mikäli jompaakumpaa pyydettäisiin kuvailemaan pikkuveljeään, he luultavasti kertoisivat, että Lennart oli poikamies ja eleli Espoossa. Kysymyksiin hänen ammatistaan, työpaikastaan, mahdollisista tyttöystävistä tai harrastuksista, eivät vanhemmat veljet olisi osanneet vastata.

“Minulla ei ole kovin hyviä muistoja Tuikesta”, Torsten sanoi. “Tosin siitä on jo vuosia, kun viimeksi tapasimme. Taisi olla isän hautajaisissa, eikö ollutkin. Mielenkiintoinen persoona.”

Torsten oli sisaruksista keskimmäinen. Hän oli tottunut sovittelemaan erimielisyyksiä vanhimpien ja nuorempien sisarustensa välillä.

“Mielenkiintoinen? Ennemminkin sanoisin että ilkeä. Minun on tunnustettava, että minä pelkäsin häntä”, Anu sanoi.

“Kai hänet sitten täytyy huomioida majoituksessa ja ruokailussa”, Saara sanoi ja huokasi raskaasti.

Oli Saaran vuoro huolehtia majoituspaikan vuokrauksesta ja cateringpalvelusta. Viiden vuoden välein vuoro osui kunkin kohdalle. Näin oli ollut aina siitä lähtien kun äiti kuoli. Saaran kohdalla tämä tapahtui nyt toistamiseen.

Seurueen kokoonpano oli muuttunut jonkin verran vuosien mittaan. Oli ilmaantunut uusia puolisoja ja vanhoja oli poistunut kuvioista. Eräät heistä olivat kasvattaneet lapsikatraan, ja olipa muutama poika tai tyttöystäväkin ilmaantunut kutsuvieraslistalle. Kokoontumiset yhteiseen joulunviettoon jossain päin Suomea olivat kuitenkin jatkuneet vuosi toisensa perään, ja vaikka kanssakäyminen rajoittui lähinnä merkkipäivien muistamiseen Facebook-päivitysten muodossa, yhteinen joulu oli kuitenkin se, joka piti sisarukset ja heidän perheensä yhdessä.

Joitakin kertoja uudet puolisot olivat yrittäneet kyseenalaistaa sekä muuttaa jouluperinnettä, mutta toistaiseksi kukaan heistä ei ollut siihen kyennyt.

“Tiedätkö tuleeko hän yksin vai onko hänellä seuralainen?” Saara kysyi.

“Sitä en tullut kysyneeksi”, Lennart vastasi. Hän oli yllättynyt sisarustensa nuivasta suhtautumisesta Tuikeen, sillä hän itse näki kummitätinsä aivan toisessa valossa. Häntä alkoi jo hieman kaduttaa, että oli tullut kutsuneeksi Tuiken perheen perinteiseen joulunviettoon.

Hänen sisaruksensa olivat vuosien mittaan esitelleet puolisoitaan, lapsiaan ja näiden puolisoita kysymättä kenenkään mielipidettä asiaan. Lennartin mielestä se toi vaihtelua juhlaan. Hän oli aina pitänyt uusista tuttavuuksista.

Itse hän oli tähän asti tullut yksin. Joskus hänen sisaruksensa naljailivat asiasta, ja kyselivät, aikoiko hän elää poikamiehenä lopun ikäänsä. Totuus vain oli kovin arkinen, hän ei ollut opiskelulta ja uransa luomiselta ehtinyt paneutua parisuhteen rakentamiseen.

Saara huokasi raskaasti. Hän sanoi kirjaavansa kaksi henkilöä listalle varmuuden vuoksi. Hänen mieleensä juolahti ajatus, että Tuiken osallistuminen joulujuhlaan saattoi merkitä loppua koko traditiolle. Viime vuosina oli alkanut kuulua soraääniä. Yksi jos toinenkin oli suunnitellut joulunviettoa jossakin ulkomailla – mieluummin tropiikissa. Mutta toistaiseksi sellaista ei ollut tapahtunut.

Saara oli voima joka piti sisarukset yhdessä ja sai vuosi toisensa jälkeen heidät kerääntymään yhteen joulunvieton merkeissä.

Naimattomana ja lapsettomana hänellä oli enemmän aikaa ja tarve pitää yhteyttä muuhun perheeseen. Muut näkivät hänet lähinnä ilmaisena täysihoitolana lapsilleen, mutta Saara ei siitä valittanut. Hän piti lapsista, ja oli myös siksi valinnut alan, jossa sai olla päivittäin lasten kanssa tekemisissä.

“Hän työnsi minut lampeen kun olin kuuden, ja hän oli, lapsen silmin katsottuna, minua paljon vanhempi”, Anu sanoi. “Tuike houkutteli minut rytkylle ankkalammelle. Jää oli aivan liian ohutta, jotta se olisi kestänyt ihmisen painon – tai edes lapsen. Kun en halunnut mennä jäälle Tuike työnsi minua, ja silloin jää petti altani. Muistan vain kuinka kylmä vesi tulvi kaikkialta talvivaatteiden alle. Yritin nousta ylös lammesta, mutta jää murtui ympäriltäni enkä saanut mistään otetta. Tuike vain seisoi rannalla ja nauroi. Näen siitä vieläkin painajaisia.”

“Muistan sen” Martin sanoi. “Mutta eikös se mennyt niin, että Tuike pelasti sinut – niin ainakin kerrottiin.”

“Kyllä hän lopulta yritti, mutta mikäli tuntematon ohikulkija ei olisi ehtinyt hätiin, tiedä miten minun olisi käynyt. Sen jälkeen Tuike kertoi kaikille kuinka hän oli pelastanut minut. Hän oli minua neljä vuotta vanhempi hänen sanaansa uskottiin, ei minun.”

“Niinkö siinä siis kävi?” Torsten sanoi. “Muistan ajatelleeni, että jotain hämärää asiassa oli.

Saara, sinä ja Tuike olette saman ikäiset. Muistan, että olitte aina yhdessä – kuin paita ja peppu – varmaan hän kertoi sinulle mitä todella tapahtui.”

Saara näytti vaivautuneelta. Ikävät muistot lapsuudesta palasivat hänen mieleensä. Totta oli että he olivat aina olleet yhdessä, mutta ystävyys – mikäli sellaista oli ylipäätään ollut – oli yksipuolista. Saara oli ihaillut Tuikea, tämän itsevarmuutta ja rohkeutta mutta ennen kaikkea sitä, että Tuike, vaikka olikin hänen kanssaan saman ikäinen, oli hänen tätinsä. Tuike oli ollut se, joka määräsi mitä tehtiin, ja Saara hänen uskollinen seuralaisensa.

Kaikki oli hyvin aina siihen asti kunnes pojat alkoivat kiinnostaa heitä molempia. Saara oli ihastunut Martinin luokkakaveriin. Yhä hän muisti tuon pojan nimenkin, Tahvo Kuoppala, kuorma-autonkuljettajan poika. Pitkä ja sinisilmäinen, jolla oli kuoppa leuassaan kuten isälläänkin.

Aivan yhtä elävästi hän muisti sen, mitä Tuike hänelle kertoi, kun Saara rakkautensa huumassa kertoi tunteistaan Tahvoa kohtaan.

“Tahvo sano, et sä oot läski”, olivat Tuiken sanat, jotka kirjautuivat pysyvästi Saaran mieleen.

Ehkä juuri tämän, teinitytön harkitsemattoman lausahduksen takia, Saara ei ollut onnistunut löytämään itselleen puolisoa. Vaikka ei hän oikeasti mikään läski ollut – vain hieman tukeva.

“Olipa sitten onni, että Tuiken vanhemmat muuttivat pois paikkakunnalta” Torsten sanoi.

“Minullakin on nimittäin hänestä huonoja muistoja. En ole tietääkseni kertonut tätä teille – enkä kenellekään muullekaan.

Lapsena kirjoittelin satuja ja tarinoita. Kuvittelin että jonakin päivänä minusta tulee kuuluisa kirjailija.”

“Joo, minä muistan sen”, Anu sanoi. “Sinä luit niitä joskus minulle ääneen. Minusta ne olivat ihan hyviä, ja ihailin sinua siksi että osasit kirjoittaa niin hyvin.”

“Sain Markus-sedältä – siis Tuiken vanhemmalta veljeltä – syntymäpäivälahjaksi kovakantisen muistikirjan. Säilytin sitä patjani alla. Eräänä päivänä yllätin Tuiken istumassa sängylläni lukemassa kirjaa.

Suutuin aivan suunnattomasti ja repäisin kirjan hänen kädestään.

Tuike vain virnuili ja naljaili minulle. Kerran heitin häntä kivellä, ja hän alkoi nimitellä minua Aleksis Kiveksi.

Kun he sitten muuttivat, kirja katosi. Olin aivan varma että Tuike oli sen varastanut.

Ehkä juuri siksi minusta ei tullut kuuluisaa kirjailijaa vaan geologi”, Torsten naurahti.

“Mutta mistä ihmeestä sinä hänet tunnet?” Saara kysyi Lennartilta.

“Tapasin hänet toissa vuonna yliopistolla kun Tuike piti meille kurssin teollisesta muotoilusta.

Minä en tiennyt kuka hän oli, sillä hän on muuttanut sukunimensä. Mutta sitten Tuike otti minuun yhteyttä. Hän oli nähnyt minun nimeni osallistujalistalla.

Tuike kutsui minut kahville Espan Kappeliin. Olin hyvin hämmästynyt, kun minulle selvisi, että hän on tätini. Kukaan teistä, eikä äiti tai isä ei ole maininnut Tuikea sanallakaan.”

“Hän ei ollut kovin suosittu sukulaisten keskuudessa, ja kun hän häipyi ulkomaille, hänen olemassaolonsa ikään kuin unohtui”, Anu sanoi.

“Vai on Tuike palannut takaisin Suomeen.” Martin sanoi, ja näytti vaipuneen ajatuksiinsa.

“Sanoit että hän on vaihtanut sukunimensä”, Saara sanoi.

“Joo, hän on nykyisin Säihkiö.”

“Tuike Säihkiö, suorastaan häikäisee”, Torsten sanoi ja nauroi.

“Niin se toimii hänen alallaan paremmin kuin esimerkiksi Pimiä. Niin Tuike sanoi ja helppoahan on ymmärtää miksi.”

“Mikä ala se sellainen on?”

“Luulin että te tiedätte. Hän omistaa Luximon – sen valaisin tehtaan.”

“Mammalucio!” Anu huudahti.

Kaikki sisustusohjelmia seuraavat tunsivat Mammalucio-valaisimen vähintäänkin sen jälkeen kun sellainen asennettiin Helsingin uuden kirjastotalon kattoon.

Luximon valaisin oli jo aiemminkin varsin tunnettu, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun sellainen asennettiin julkiseen rakennukseen.

Kun asiasta uutisoitiin, se herätti paljon keskustelua puolesta ja vastaan. Ensimmäistä kertaa historiassa valtakunnan uutisiin pääsi niin tavanomainen sisustuselementti kuin valaisin. Edesmenneen Paavo Tynellin valaisimet olivat toki olleet viime aikoina esillä, mutta lähinnä niiden historiallisten arvojen vuoksi.

Kirjaston kattoon asennettu Mammalucio-valaisin oli kooltaan poikkeuksellinen, hämmästyttävät seitsemän kertaa neljä metriä, ja koostui tasaisesti valaistusta, yhtenäisestä valkoisesta pinnasta, jonka heti ensisilmäyksellä saattoi päätellä esittävän naisen rintaa.

Trendikkäät ihmiset olivat ostelleet erikokoisia ja – mallisia “tissilamppuja” koteihinsa jo vuosia, sillä se osoitti rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta, ja muut tietenkin seurasivat perässä, mutta se, että julkisessa tilassa – ja vieläpä kirjastossa – oli esillä jotain näin häpeällistä, vaivasi ahdasmielisimpiä. Kiasmassa saattoi hyvinkin esitellä Tom of Finlandin homoeroottista taidetta, mutta että naisen rinta kirjaston katossa – se oli jotain vallan tavatonta.

“Olemme tapailleet viime aikoina säännöllisesti.”

Lennartista tuntui toisinaan siltä, että Tuike suhtautui häneen kuin omaan lapseensa, jota hänellä ei ollut. Tuike oli auttanut ja tukenut häntä hänen opinnoissaan yhtä lailla henkisesti kuin taloudellisestikin. Siitä Lennart oli kovin kiitollinen, ja oli omasta puolestaan panostanut Luximoon talouspuolen osaamisellaan siinä määrin, että he kaksi olivat alkaneet puhua liikekumppanuudesta.

“Onko hänellä puolisoa?”

“Jonathan kuoli Persianlahden sodassa. Tuike on siis leski. Hän peri miehensä yritykset ja on sittemmin laajentanut toimintaa.”

“Ikävä kuulla”, Saara sanoi ja pyyhki yli nimen “puoliso” osallistujalistalla. Samalla hän kuitenkin kuoli uteliaisuudesta saada tietää enemmän tästä Joonatanista, joka haiskahti pahasti jenkiltä. Miksi tämä muuten olisi mennyt tapattamaan itsensä Irakiin.

“No, ehkei hän sittenkään ole niin hankala kuin tyttäreni Lean vegaani poikaystävä pari vuotta sitten”, Torsten tuumi.

“Aivan, se Uko. Osakeguru”, Anu sanoi ja he kaikki nauroivat.

Ukolla oli jouluna mukanaan kaksi tietokonetta, joista hän seurasi herkeämättä pörssikurssien muutoksia. Jouluaterian hän korvasi energiajuomalla ja kreikkalaisella jogurtilla.

“Se suhde ei tainnut kestää pitkään?”

“Neljä kuukautta. Missä siinäkin oli neljä liikaa. Nykyisin Lea seurustelee pohjanmaalaisen lihakarjankasvattajan kanssa. Mikä on selvästikin kehitystä parempaan suuntaan. Ainakaan meidän pöydästä ei sisäfilettä puutu.”

Jouluaattona sisarukset odottivat jännittyneinä tätinsä saapumista.

“Pitihän se arvata, ettei Tuike osallistu järjestelyihin, vaan tulee kuin kunniavieras valmiiseen pöytään”, Saara tuhahti.

Hän ja Martinin vaimo purkivat jouluruokia laatikoista, jotka catering oli hetkeä aiemmin pinonnut kelohonkamökin tupakeittiöön.

Martin ja Torsten kattoivat pöytää, ja marmattivat ettei talossa ollut ollenkaan valkoviinilaseja.

Lennart viritteli tulta salin luonnonkivistä muurattuun takkaan, ja Anu keskusteli paikalle saapuneen nuorison kanssa Tanssii tähtien kanssa ohjelmasta.

Juuri sillä hetkellä pihaan kaartavan auton valot heijastuivat salin kattoon, ja koirat jotka olivat siihen asti nukkuneet hälinään jo tottuneina kukin tahollaan, riemastuivat räksyttämään vimmatusti.

Lennart ja Anu menivät vastaanottamaan tulijaa. Muut sisaruksista häärivät askareidensa parissa ollakseen näyttämättä uteliaammalta kuin olivat.

Pimeässä illassa auton takapenkiltä työntyi ulos musta, polveen ulottuva, oikean jalan nahkasaapas ja beesi Hermes Kelly käsilaukku, jota hansikkaan verhoilema käsi piteli etsiessään tukipistettä taksin ovesta.

Siinä missä saappaan reunus päättyi, paljastui kolmionmallinen pala paljasta vaaleaa ihoa mustan kiinalaismekon halkiosta. Mekkoa koristivat punaiset, kierteiset kukkaornamentit.

Kun Tuike oli noussut autosta, Anu kiinnitti huomionsa tulijan mustaan kellomaiseen trenssitakkiin, jonka mustuus vaihtui asteittain kohti lievettä tummanpunaiseen.

“Anu, eikö totta?” Tuike huudahti. “Siitä on niin monta vuotta kun viimeksi tapasimme”.

Tuike antoi Anulle sellaisen tervetuliaishalauksen, joita kyllä näki elokuvissa, mutta joka sai jäyhän suomalaisnaisen lähes pois tolaltaan.

“Ai niin hattu unohtui”, Tuike sanoi ja kumartui ottamaan autosta oudon päähineen, joka muistutti enemmän lampunvarjostinta kuin päähinettä. Se sopi väriltään täydellisesti yhteen hänen käsilaukkunsa kanssa, mutta niin pian kun Tuike oli asetellut sen päähänsä, se muutti väriään ja sen pinnalla alkoi vilkkua pienen pieniä valopisteitä.

“Tuike-hattu”, Tuike sanoi. “Se ehti juuri parahiksi joulumarkkinoille. Sen voi myös muuttaa lampunvarjostimeksi.”

Niin varmaan, Anu ajatteli. Juuri siltähän se näyttääkin.

“Lennart, olisitko niin ystävällinen, että toisit matkalaukkuni?”

Heidän suunnatessaan kohti sisäänkäyntiä taksin kuljettaja nosti auton tavaratilasta suurimman herkkukorin, minkä Anu oli eläessään nähnyt.

Vai aiot sinä ostaa rahoillasi ystävyytemme, Anu mielessään ajatteli, mutta muinoin kärsitystä vääryydestä kumpuava katkeruus, jota hän oli luullut tuntevansa tätiään kohtaan, tuntui jo jollain tavoin laimealta ja täysin tarpeettomalta taakalta.

Martin oli odotti jälleennäkemistä tunnekuohun vallassa. Hän yritti olla näyttämättä sitä ulospäin. Heti siitä hetkestä lähtien jolloin Tuike astui sisälle saliin, Martin ei saanut käännettyä katsettaan hänestä.

Äkkiä hän tunsi olevansa se juuri lukion päättänyt nuorukainen, joka tiesi kaikesta kaiken, jolla oli suuret luulot itsestään ja koko elämä edessään.

Tuike oli neljäntoista, tytönhupakko, ärsyttävä kiusanhenki, mutta niin tavattoman kaunis suurine silmineen ja pitkine, tummine hiuksineen, ettei Martin tuolloinkaan saanut silmiään irti hänestä.

Martinista näytti siltä, että Tuike täytti koko tanssilattian aivan yksinään. Miehet parveilivat hänen ympärillään kuin työmehiläiset kuningattarensa loisteessa.

Ja niin teki Martinkin. Sukua kun oli, hän tunsi velvollisuudekseen suojella Tuikea kaikilta niiltä ahnaskatseisilta miehiltä.

Auringon viivytellessä horisontissa, he kaksi istuivat hikisinä mutta onnellisina rantakalliolla. Onnensa huumassa Martin laittoi kätensä Tuiken ympärille, ja hetken mielijohteesta yritti suudella tyttöä.

“Höhlä! Mää oon sun tätis!” Tuike kivahti ja lähti puolijuoksua kohti tanssipaikan valoja.

Martin jäi istumaan kalliolle, ja samalla kun aurinko painui horisontin taakse hänen hauras itsekunnioituksensa haihtui pimenevään yöhön.

“Oikein hyvää joulua teille kaikille!” Tuike sanoi, ja tuntui kuin valon määrä kelohirsisen mökin tuvassa olisi oudolla tavalla lisääntynyt, eikä se välttämättä johtunut Tuike-hatusta.