Teoksesta MIEHENMETSÄ. Miesnovelleja. Turbator 2009
- Se on sitten loppu, mies sanoo naiselleen puhelimessa.
- Siis että …
- Se on sitten loppu.
Miehen äänessä on helpotusta, uuden odotusta. Pitkän maratonin jälkeistä euforiaa.
- Siis että …? Nainen juuttuu kahteen sanaan. Hän haluaa kuitenkin päästä mukaan päätöksentekoon ja rupeaa avittamaan miestä. – Meinaat, että … Tulee vähän äkkiä …
Nainen jättää puheyhteyden avoimeksi miehelle.
- Pane sauna päälle. Olen siellä tunnissa.
- Sauna päälle? Nainen jumittuu taas pariin irralliseen sanaan. Ikään kuin ostaa aikaa. Varmistaa vielä, että ymmärsi miehen puheen: – Sauna päälle?
- Nyt minulla on kuule aikaa perheelle. Miehen puheessa on uudenlainen uho.
- Mille perheelle? kyselee nainen varovasti.
- No, pojille ja …
- Mille pojille? Nainen takoo kuin kylmää rautaa. – Poikia meillä oli kotona viimeksi parikymmentä vuotta sitten. Ne silloin jo isäänsä pitempiä.
- Jos se sauna kumminkin. Mies haluaa puhua enemmän kuin kuunnella.
- Pannaan pannaan, nainen myöntyy. – Pannaan sauna päälle.
Miehen surkea ilme, kun se tulee ja katsoo ympärilleen, kuin ensimmäisen kerran näkisi kotinsa. Etsiytyy haparoiden siihen nojatuoliin, mihin on nukahtanut kaikkina niiden vuosikymmenten iltoina, jolloin on menoiltaan ehtinyt ennen iltauutisia.
- Sauna on lämpiämässä. Nainen kävelee sitä sanoessaan tuolin vieritse ikkunan eteen. Pyyhkäisee kädellään ikkunalaudan reunustaa ja unohtuu katsomaan ruudun läpi hämärtyvään iltaan. Täytyisi pestä, ajattelee, mutta sanoo: – Mitä sinä …
Nainen kääntyy, katsoo huoneen poikki miestä, katsoo miehen sivuitse, niin kuin on tottunut tekemään kauan. Mies käännähtää ja yrittää porautua naisen silmiin, nähdä niitten kautta jotakin, joka joskus oli.
Ja silloin nainen tietää.
Mies on ensi kerran näkemässä valtatiessä risteyksen. Kolmekymmentä vuotta yhtä kyytiä poissa kotoa. Työtä vuorotta yhteiseksi hyväksi. Kesälomankin aikaan osui usein kaikenlaista. Oli pakollista koulutusta, kurssia, järjestötoimintaa, ammattiyhdistyksen kesäretken vetämistä – mitä kaikkea. Yhtenä kesänä paloi firman päärakennus. Piti mennä varmistamaan raivaustöitä. Toisena vuonna varamies sai infarktin ensimmäisenä kesälomapäivänä. Siirrettiin perheen kanssa yhteistä lomamatkaa myöhemmäksi. Mutta myöhemmin oli isovanhempia, kummipoikaa, veljen avioero ja sen lasten asioiden järjestelyä.
Kolmekymmentä vuotta samassa firmassa. Ja avioliittoa neljäkymmentä vuotta.
Ja sitten mies tulee tammikuisena räntää räiskivänä iltana läksiäisjuhlistaan kukkapuska ja hopeinen taskumatti-pikari-setti kourassaan kotiovelle, pysähtyy siihen kuin vieraaseen risteykseen.
- Nyt minulla on aikaa perheelle, sanoo ja katselee pitkin seiniä ja mittailee kattolistoja.
- Minulla on tänään espanja, nainen sanoo.
- Onko ihan pakko? kysyy mies. – Eikös sitä voisi aloittaa joskus … sitten …myöhemmin?
- Se on kuule jatkokurssin jatkokurssi. Keskusteluilta on aina torstaisin kello seitsemäntoista kolmekymmentä. Ollut jo viidettä vuotta.
- Ethän sinä koskaan käy iltaisin missään.
Mies istuu ruskeassa nahkatuolissa, on nostanut käsivarret käsinojille. Istuu etunojassa kuin lentokoneessa laskun aikana. Selkä suorana, vinossa, jännittyneenä, silmissä pelon häivähdys: jos menee pitkäksi, pää alas polvien väliin ja käsivarret niskan taakse.
- Mistäs tiedät?
- Tiedän minkä?
- Etten koskaan käy iltaisin missään.
- Ainahan sinä olet kotona. Mies kiskottelee kätensä pitkän kaaren kautta polvilleen.
- Paitsi päivät töissä, nainen muistuttaa. – Tuommoiset pari-kolmekymmentä vuotta. Pitkää putkea. Vuosia silti vielä jäljellä. Pessisen Irkku jäi eläkkeelle vuosi sitten.
Mies tavoittelee mieleensä naiselta vuosien varrella kuulemiaan nimiä. Heittää kuin noppia peliin. Pessinen? Ei tule mieleen. Mutta Penttinen? Ai kuollut syöpään pari vuotta sitten. No Holmi sitten? Sehän oli pomona silloin kun … Holmi …?
Nainen naurahtaa kevyesti. Mies muistaa. Nainen odottaa, että jatkaisi.
- Oli pomona, eikö?
- Joo, oli ennen minua. Siirtyi Lietoon ja jäi vapaalle.
Naisen selostaessa miehen ilme kirkastuu, hän muistelee, että taisi olla Penttisen hautajaisissakin.
- Olit sinä. Nainen yllyttää muistamaan, että olisi yhteisiä muistoja edes muista ihmisistä.
- Pidit niin tunteellisen puheen, että se lohdutti lesken kyyneliin.
- ”Rakkaat lähtevät. Jää tyhjä tila muistojen asua.”
Miehen mieleen pulpahtaa ilo, kun jostakin muistamisen labyrinteistä ponkaisee esiin tuttuja lauseita. Rupeaa kertaamaan: ”Rakkaat lähtevät. Jää tyhjä tila muistojen asua.” Mies jää kuuntelemaan oman äänensä kaikua, näyttää tyytyväiseltä.
- Sen lausuit muistotilaisuudessa, nainen kehaisee. Naurahtaa lisätessään: – Hyvä, ettet sanonut, että parhaat lähtevät ensin. Olisi ollut vähän noloa, kun jokainen läsnä oleva yritti olla muistamatta, että Penttinen kupsahti thaihotellissa huoran päälle.
- Näinkö kävi?
- Näin pääsi käymään.
- Eikös se ole naisen runo, se minun valitsemani? ”Tyhjä tila muistojen asua.” Mitä se edes tarkoittaa?
Mies maistelee muistolauseeksi valitsemaansa viisautta. Rupeaa epäilemään, jättää ratkaisuvallan naiselle. Tämä heittää takaisin: – Jaa, en minä vaan tiedä. Ihan hyvä.
- Vieläkö muistat sen yhden Jussin? mies seuraavana aamuna kysyy aamukahvipöydässä.
- Minä olen tuntenut elämäni aikana takuulla kymmeniä jusseja, nainen myöntää suu täynnä paahtoleipää.
Mutta mies on sitkeänä. Hän miettii toisenlaista lähestymistapaa tähän Jussi-asiaan.
- Kuului Rauhanpuolustajiin opiskeluaikoina. Asui samassa opiskelijasolussa. Kyllä sinä muistat.
- Jos se oli ennen minun aikaani, nainen pääsee sivaltamaan. Eikös sinulla ollut joku Sinikka? Kukkahapsuhuivia ja rimpsuhametta. Semmoinen venäläismaatuskan näköinen kailakkapää.
Naisen ääneen on hiipinyt pahansuopa sävy. – Koko kollektiivin yhteinen maskotti, hän kuittailee.
- Ai se. Sinikka Sinisukkainen. Sen nai Suhonen. Vai oliko se sittenkin Orvokki?
Mies muuttuu naisen äänen edessä epävarmaksi. Hän nousee pöydästä ja nujertuu kankeasti eteisen siivouskomeron eteen ja rupeaa koluamaan hyllyjä.
Aikansa nainen katselee eteisen lattialle kertyvää tavarakasaa. Muutama edesmennyt nahkahanska, menneiden pölynimureiden suuttimia, kasa pienkoneiden käyttöohjeita, kolme silitysrautaa. Ja sitä rataa.
- Missä minun työkalupakkini on? mies huutaa pää siivouskaapissa ja ähkii huonoa asentoaan.
- Tarkoitat varmaan sitä vihreätä peltilaatikkoa, joka aina revähti auki, kun siihen tarttui?
- Sitä. Miehen äänestä pulpahtaa aito ilo.
Mutta ilo on lyhytaikaista. Myös työkalupakeista puhuttaessa.
- Sen peri nuorin poika antiikkifolkkarin mukana vuonna … Jaa … toistakymmentä vuotta sitten. Sitä pidettiin autotallin perällä alahyllyllä oikealla alanurkassa.
Mies hivuttautuu eteisen tuoliin keskelle vastalöytämäänsä tavaramaailmaa.
- Mitä minä nyt teen? Hätäännys on istahtanut miehen silmiin.
- Ei sinun elämäsi tarkoitus ole koskaan ollut kiinni peltilaatikoista, nainen muistuttaa.
Ensimmäisen kerran naisen edessä istuu kokoharmaa eläkeikäinen mies. Jostakin tuttu. On jämähtänyt siihen istumaan jalat hiukan harallaan, sormet nyppimässä eteisen pikkupöydän liinan hapsuja.
Myöhemmin mies on löytänyt tutun nahkalinnakkeensa. Hän naputtelee sormillaan viilteille kulunutta käsinojaa.
- Matkustaa voisi.
Nainen sovittautuu laiskanlinnan toiselle nojalle. Hänen mieleensä välähtävät ne jokatalviset kalliit valmismatkat, joihin miehen ruumis ehti mukaan, henki ei juurikaan.
- Raumalla me ei olla koskaan käyty.
Sen sanottuaan mies katsoo naista kuin ei olisi ennen tavannut. Kuin ensi kertaa näkisi.
Nainen ei malta miehelle muistuttaa, että heidät vihittiin Rauman vanhassa kirkossa. Ei hänkään siitä juuri mitään muista.
