Tarinavirta

Jokea ei enää ole,	 
ei ole ollut aikoihin, 
ei vuosikymmeniin.
Tuskin kukaan enää muistaa, 
mitä oikeastaan tapahtui.

Jotka myöhemmin kävivät siellä, 
kertoivat miten uoman harmaa savi 
oli halkeillut isoiksi laatoiksi, 
joita aika vähitellen jauhoi tomuksi, 
ja tuntemattomat kukat 
sädehtivät pitkin uomaa.

Olin vielä pieni, kun lähdimme, 
mutta muistan, kuinka jokainen 
kaiversi nimensä saveen. 
Vieläkin näen unta, miten
savi kuivuu yhä vaaleammaksi, 
hohtaa lopulta kuin veden pinta 
auringon läikkeessä. Säikähdän, 
kun se nielee nimemme, 
herätessä haukon henkeäni.

Lähtijät hajaantuivat eri suuntiin, 
silti yksi toisensa jälkeen 
kutoi ympärilleen kotelon, 
jonka suojassa varjella muistoja, 
palata mielessään joelle.

Vuodet kuluivat, 
olemisen kerrokset lisääntyivät, 
ulkopuoliset näkevät meidät 
edelleen erilaisina. Huhutaan, 
että pystymme kulkemaan 
ajasta toiseen ja että aikojen 
yhdyskäytävät ovat kätkettyjä, 
vain harva tietää mistä ne löytyvät.