Olimme taas kerran kokoontuneina perinteikkään pursiseuramme jokavuotiselle syysillalliselle. Se oli tietyssä mielessä pakollinen paha ja sille osallistuminen oli jokaisen seuran jäsenen pyhä velvollisuus. Kyseessä oli todellakin illallinen, mutta se oli vain peitenimi vuosikokoukselle, joka järjestettiin aina ennen ruokailua, ettei kukaan vain pääsisi livahtamaan, ennen kuin vastuutehtävät oli jaettu ja tulevan vuoden velvoitteista ja jäsenmaksuista sovittu. Viimeksi mainittu, eli jäsenmaksu, piti myös sisällään tämän vuosittaisen illallisen, joten pakkohan oli saapua paikalle kun oli kerran lystistä maksanut.
Paikka, jossa tämä tapahtuma järjestettiin, oli Karvin pursiseura, suuri ja koristeellinen hirsirakennus. Se sijaitsee Petäjäisen saarella, jonne pääsee mantereelta Paarninniemen kautta vanhan romanttisen puusillan yli. Saarella on useita samankaltaisia pitsihuviloita – jäänteitä menneiltä ajoilta. Ajoilta, jolloin ihmisillä oli vielä varaa tehdä kauniita rakennuksia. Sellaisia, jotka oli rakennettu kestämään satoja vuosia ja joissa ei ollut kosteus- ja homeongelmia.
On suoranainen ihme, että pursiseuramme ja nämä muut historiallisesti merkittävät rakennukset ovat säilyneet näihin päiviin asti. Oli nimittäin hyvin vähällä, ettei niitä tuhottu, kun kaupunginisät tahtoivat väenväkisin kaupunkiimme Suomen suurimman ja moderneimman konttisataman. Sen rakentamiseksi olisi pantu sileäksi puolet Petäjäistä. Kaikeksi onneksi kaupunkilaiset nousivat vastarintaan ja satama sai mennä Raumalle. Sataman tilalle tuli IT-alan yritys, joka lamasta huolimatta seilaa täysillä purjeilla yhä vieläkin.
Seuran valittujen vastuuhenkilöiden kunniaksi on sanottava, että illallinen oli hyvin laadukas, eikä juomissakaan oltu säästelty. Kaipa se johtui siitä, että hyvä ystäväni ja kollegani Gunnar Mjöberg oli jo toista kauttaan seuramme puheenjohtajana. Hän on tunnettu kulinaristi. Jotkut ovat kyllä valittaneet siitä, että Gunnarin mielestä laatu korvaa määrän. Pahoin pelkäänkin, että kun hänen puheenjohtajuuskautensa päättyy, vuotuiset illalliset taantuvat takaisin savulohi-paahtopaisti-perunasalaatti-linajalle.
Seuramme jäsenistö on pysynyt vuosia samana, vaikkakin vuosi vuodelta vanhempana versiona itsestään. Uusia jäseniä on toki joitakin tullut – nuorta verta. Meistä valtaosa on miehiä, vain muutama nainen on uskaltautunut jäseneksi valiojoukkoomme. Ehkä on niin, että purjeilla liikkumisessa ei enää olekaan sitä hohdokkuutta kuin menneinä hyvinä aikoina. Sen näkee jo siitäkin, että naapurisaaren, Hongikon, moottoriveneseuran jäsenmäärä sen kun vain lisääntyy ja muskeliveneiden koko kasvaa vuosi toisensa jälkeen.
Illallisen päätteeksi oli vapaata seurustelua, joka oikeastaan käsitti vain saunomista ja ryypiskelyä. Osa jäsenistöstä häipyi jo heti jälkiruokatarjoilun päätteeksi. Heitä olivat lähinnä tietyt uskovaiset, entiset alkoholistit ja suurin osa niistä, jotka olivat tulleet illanviettoon rouvineen. Tämä olikin kaikkien kannalta hyvä ratkaisu.
Jäljelle jäi parisenkymmentä tosipurjehtijaa. Sen enempää ei saunaan olisi mahtunutkaan ja jo nytkin teki tiukkaa. Juttelimme samoja juttuja kuin aina kohdatessamme, merimiesjuttuja siis. Ne ovat siinä mielessä vähän samankaltaisia kuin kalajutut, että kertoja pistää ainakin puolet omiaan. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä suurempia olivat aallot, ja sitä kovempi oli myrsky Kihtiä ylitettäessä. Jokainen meistä kultasi omat sankaritekonsa ajan saatossa, selvähän se.
Vaihtaakseni puheenaihetta nostin esille asian, jota olin viime aikoina tullut pohtineeksi ihan vain omaksi ilokseni. Tein sen kysymyksen muodossa, jonka esitin hyvälle ystävälleni Gunnarille.
”Jos on niin, että Google ja Facebook ja muut kaltaisensa pystyvät tietämään meistä lähes sen, mitä me itse tiedämme ja että he pystyvät datansa avulla päättelemään poliittisen ja seksuaalisen suuntautumisemme, harrastuksemme, lempiruokamme, mielimusiikkimme ja lähestulkoon kaiken muunkin, niin luuletko, että he voisivat myös löytää tuosta datatulvasta ne, jotka eivät ole ihmisiä, mutta käyttäytyvät siten kuin he olisivat?”
Tähtisen Jouni rehahti nauramaan. Hän toitotti suureen ääneen, että minä olin nyt vihdoinkin paljastamassa ne avaruusolennot, joiden tiedettiin elävän keskuudessamme. Hän päätteli, että olin oikein saanut apurahan tuon jalon ja isänmaallisen tavoitteen toteuttamiseksi. Alitalon Jakke säesti Jounia ja arvelin, että he jo piankin osaisivat nimetä useita tuntemiaan alienejä.
Onneksi Gunnar ehti hätiin ja kysyi naurua pidätellen, minkälaisia ei-inhimillisiä olentoja olin aikonut suodattaa Googlen datasta. Hän sanoi olevansa vakuuttunut siitä, ettei hänen edesmennyt anoppinsa voinut olla ihminen, ja että epäili myös vahvasti samaa ex-vaimostaan.
Muistelin Gunnarin traagista avioeroa reilut kymmenisen vuotta sitten. Hänen kaunis, puinen, vuonna 61 rakennettu Sparkman & Stephensin suunnittelema jooli oli suurin piirtein se ainoa omaisuus, jonka vaimon lakimies suvaitsi hänelle jättää. Gunnar asui siinä eronsa jälkeen koko kesän ja pitkälle syksyyn. Muistan kaikki ne alkoholin huuruiset yöt, jotka vietin hänen kanssaan veneessä yrittäessäni saada hänet takaisin jaloilleen – noin niin kuin kuvainnollisessa mielessä.
”Tonttuja”, vastasin.
Jakke ja Jouni päästivät kuin yhdestä suusta sellaisen röhönaurun, että saunan seinätkin tärisivät ja saunatontut aivan varmasti pitelivät korviaan – mikäli sellaisia nyt oli olemassa. Sillä hetkellä sisälle astui Ari ja pyysi, että kertoisimme hänellekin, mikä oli niin tavattoman hauskaa.
Ari on tunnetun laivanvarustaja- ja veneenrakentajasuvun vesa. Hän on seuramme kuopuksia – juuri täyttänyt neljäkymmentä. Tunsin hyvin hänen isänsä Hans Arolan, olimme kansakoulussa samalla luokalla. Ari jatkaa sukunsa perinteitä ja rakentaa, isänsä kuoltua, yhdessä setänsä kanssa mitä uljaimpia purjeveneitä aina muutaman vuodessa. Hänellä oli seuran laituriin kiinnitettynä omatekemänsä purjevene, jolla on mielenkiintoinen nimi: Trillian. Minulla on Arista sellainen kuva, että hänen koko elämänsä on tämän Trillianin etsimistä ja mikäli hän ei sitä pikapuoliin löydä, Aroloiden merellinen perinne saattaa katketa häneen. Kaikki, jotka ovat lukeneet kirjan ”Linnunradan käsikirja liftareille”, varmaan tietävät mistä puhun.
Jakke selitti Arille, että minä olin aikeissa ruveta pyydystämään tonttuja tieteen nimissä. Tehdä niille kokeita niin kuin X-failsissa ikään. Hän kertoi, että oli juuri saanut siihen oikein apurahan. Jouni kertoi minun etsivän ammattitaitoisia tontunmetsästäjiä ja ehdotti, että Ari tarttuisi tilaisuuteen niin kauan kuin asia oli vielä sisäpiirintietoa. Hän sanoi, että kaikki maailman vampyyrinmetsästäjät ryntäisivät juosten paikalle, niin pian kuin hanke alkaisi levitä julkisuuteen.
Gnomebusters, ehdotti Jakke. ”Tätätätä tätätätä Gnomebusters!” lauloi Jouni, johon Jakke korjasi sen olevan kylläkin Batmanin rallatus eikä suinkaan Haamujengin. Sitten he alkoivat kinastella siitä, millainen rallatus Haamujengillä oli, mutta kukaan ei sitä tuntunut muistavan.
Ari kuunteli kinastelua ja kysyi lopuksi vakavalla naamalla, vaikkakin pieni hymynvirne suupielessä – kuten hänellä oli tapana – mitenkä oli joulupukin laita. Hän ehdotti, että olisi viisaampaa jättää tonttuilut sikseen ja keskittyä joulupukin löytämiseen. Hän väitti, että tonttujen suhteen päti aivan sama kuin lampaidenkin, sieppaat ensin johtajan niin muut kyllä seuraisivat perässä.
Gunnar jätti muiden vitsailut omaan arvoonsa. Häntä kiinnosti asia tieteellisessä mielessä. Jonkin aikaa mietittyään hän kysyi, millaista hakua minä olin ajatellut käyttää.
Tuohon kysymykseen minun olikin varsin helppoa vastata. En suinkaan ollut keksinyt tätä asiaa kolmen viinilasin ja parin kaljan jälkeisessä nousuhumalassa, vaan olin itsekin miettinyt millaisia kriteerejä tällaiseen hakuun tulisi sisällyttää.
”Meille on aina opetettu, että tontut – ennen kaikkea joulutontut – ovat pieniä ja hupaisia otuksia, jotka ovat kilttejä ja työteliäitä, sekä tahtovat vain pelkkää hyvää ihmisille ja kotieläimille. Jos tämä on totta, niin miksi ei ole todisteita niiden olemassaolosta. Kukaan ei ole tiettävästi nähnyt ainoatakaan tonttua.
Jos taas lähestytään asiaa siitä lähtökohdasta käsin, että tonttuja kyllä on olemassa ja heitä elää – ja on aina elänyt – keskuudessamme ja olemme jopa tottuneet näkemään heitä, he eivät tässä tapauksessa juurikaan eroa meistä ihmisistä.
Perimätiedon mukaan tontut elivät agraariyhteiskunnassa yhdessä ihmisten kanssa tietynlaisessa symbioosissa. Kerrotaan, että juhlapyhinä – etenkin jouluna – tontuille tuli jättää ruokaa ja heille piti lämmittää sauna. Muutoin tontuista saattoi tulla ilkeitä pirulaisia, varsinaisia kiusanhenkiä, jotka saattoivat jopa sairastuttaa karjan tai pilata juomaveden.
Siksi luulenkin, etteivät tontut ole koskaan olleet mitään kilttejä otuksia, vaan pikemminkin kostonhimoisia ja pahansuopia olentoja, jonkinlaisia parasiitteja, jotka käyttivät häikäilemättä hyväkseen ihmisten hyvänahkaisuutta.
Ja ennen kaikkea, mitä joulutonttuihin tulee, niin luulen, että nämä lahjapaketteja käärivät, iloiset ja joululauluja lauleskelevat punatakit pitävät ennemminkin vankinaan sitä sinun joulupukkiasi, Ari, mikäli sellaisia nyt ylipäätään on olemassa. Varmaankin he ovat oikein taitavia vakoilemaan lapsia ikkunoiden takaa, mutta eivät he varmaankaan kertoisi joulupukille näkemistään kilteistä lapsista, vaan pikemminkin kuiskuttelisivat valheita joulupukkiparan korvaan.”
Nimeään kantavan venetelakan omistaja Arno Setälä, seuramme veteraaneja ja sen kunniapuheenjohtaja, oli kuunnellut keskustelua huvittunut virne kasvoillaan. Jo on pojilla jutut, hän huomautti ja totesi, että pikkujoulukausi oli näemmä jo alkanut. Sitten hän mutisi jotain epämääräistä lepän juurista.
Hän on niitä vanhankansan miehiä, jotka lukevat taivaanmerkkejä yhtä hyvin kuin tekstiteeveetä. Hän on lyömätön näkemään myrskynmerkkejä yhtä lailla merellä kuin kotonaankin. Myrskyn noustessa merellä on hänen sanojensa mukaan palattava joutuin kotisatamaan, mutta kun se nouseekin kotona, on parasta paeta merelle, on keli sitten millainen tahansa.
Arno purjehtii useimmiten yksikseen vanhalla Skyllallaan. Hän tuntee saariston kuin omat taskunsa, kaikki sen karit, kivet, matalikot ja ulkoluodot. On ilo nähdä kuinka mies palaa satamaan pelkillä purjeilla. Arno oli tehnyt yksinrantautumisesta suoranaista taidetta. Ei yhtään turhaa liikettä, ei kiirettä eikä hermoilua. Siinä missä jotkut huudattavat moottoreitaan ja vinguttavat keulapotkureitaan, Arnolle riitti useimmiten pelkkä fokka.
Tähän väliin Ari huomautti, ettei hän ainakaan ollut Suomessa nähnyt ainuttakaan tonttua, ei elävää eikä kuollutta, ei edes pikkutunneilla Messissä. Sen sijaan Huddingen Flemingbergissä niitä kyllä oli. Oli kuulemma eräskin sosiaalihuollon elätti, joka asui yksiössään yhdessä puolihullun kissansa kanssa, jotka molemmat saattoivat hyvinkin olla tonttuja. Lopuksi hän huomautti, että hänen firmaansa ei yhdelläkään sellaisella olisi mitään asiaa, niin kuin ei puolalaisilla, romanialaisilla eikä ainakaan millään somaleilla.
”Osuit naulan kantaan, Ari. Juuri tuo onkin tonttujen elämäntapa. Agraariyhteiskunnan urbanisoituminen on suurelta osin tuhonnut tonttujen luontaisen elinympäristön, joten heidänkin on pitänyt muuttaa kaupunkeihin. Heistä on tullut yhteiskunnan elättejä.”
Ajatus tontuista sosiaaliturvariippuvaisena vähemmistönä kätki sisälleen ongelman, jota en aivan aluksi ollut huomannut. Kelan avustusten saaminen nimittäin edellytti, että hakijalla oli henkilötunnus. Ilman sitä ei myöskään voinut avata pankkitiliä, johon avustukset maksettaisiin. Tätä en kertonut seuratovereilleni, miksi olisinkaan, olihan kysymys ainoastaan pelkästä ajatusleikistä.
Olin kuitenkin mielestäni onnistunut ratkaisemaan tämänkin ongelman. Onhan nimittäin niin, että mikäli lapsi otetaan huostaan eikä hänen vanhemmistaan ole tietoa, niin valtio varmaan huolehti sellaisistakin mitättömistä yksityiskohdista kuin pienokaisen rekisteröinnistä väestörekisteriin.
Gunnar sanoi nyt ymmärtävänsä millaisen haun olin ajatellut suorittaa, mutta katsoi asiakseen huomauttaa, että tällaiset hakuehdot täsmäisivät kyllä hyvin suureen joukkoon syrjäytyneitä kansalaisia.
”Aivan”, sanoin, ”olen sitä itsekin ajatellut. Onhan niin, että kun hakukoneeseen laitetaan paskaa sisälle niin paskaa sieltä tulee ulos.”
Tähän kollegani huomautti, että paska on hyvin epätieteellinen termi, vaikka myönsi, että sanonta on osuva ja että halutulokset ovatkin kyllä suurelta osalta juuri sitä itseään. Hän sanoi, että keinoälyä ei valitettavasti vielä toistaiseksi voinut parhaalla tahdollaankaan kehua älykkääksi. Tämän vuoksi tarvittiin sitä todellista älyä esittämään kysymyksiä ja tulkitsemaan vastauksia, ja sitä oli vain meillä ihmisillä.
”Mitä sanoisit näistä: syntymäaika ja -paikka tuntemattomat, tiedot vanhemmista puutteelliset, todennäköisesti löytölapsi, viettänyt lapsuutensa lastenkodissa tai sijaisvanhempien hoteissa, elää kelan tuilla, ei vakituista työpaikkaa, todennäköisesti niin sanottu ikuinen opiskelija, ei jälkikasvua, mikäli on parisuhteessa ei avioidu, alittaa keskipituuden olematta kuitenkaan kääpiö, nuorena diagnosoitu ADHD, ei omaisuutta eikä ajokorttia. Nämä vain muutamia mainitakseni.”
Se olisikin melkoinen query, Gunnar tuumi. Hän harmitteli sitä, ettei hänellä ollut käytettävissään riittävän kattavaa dataa, jotta tällainen haku voitaisiin suorittaa. Hän oli myös sitä mieltä, ettei Googlekaan välttämättä pystyisi sellaiseen, vaikka heillä kyllä dataa olikin. Tuskinpa kenellekään oli edes tullut mieleen tehdä mitään vastaavaa. Lisäksi hän oli alan asiantuntijana sitä mieltä, että tämä asia jäisi kyllä kieltämättä kaivelemaan.
Saunan jälkeen siirryimme takaisin päärakennukseen. Saunominen pitkän kaavan mukaan oli herättänyt uudelleen ruokahalumme ja koska illalliselta oli jäänyt ruokaa yli, tuumimme, että sen pois heittäminen olisi suoranainen rikos. Siksi keräännyimme salin pitkän pöydän toiseen päähän ja aloitimme myöhäisen illallisen.
Gunnar todisti jälleen kerran olevansa tilanteen tasalla, kuten hyvän puheenjohtajan tuleekin ja loihti esiin viisi pulloa punaviiniä. Nämä olivat jotenkin vahingossa jääneet tarjoiluhenkilökunnalta huomaamatta keittiön siivouskomeroon käsidesilaatikkojen ja vessapaperirullien taakse. Eihän niin hyvää viiniä kannattanut kaikkea tuhlata sellaisiin suihin, joille australialainen Chill Out kolmen litran hanapakkauksessa oli mieluisampi valinta kuin espanjalainen Baron de Ley.
Myöhemmin, kun me kaikki jäljelle jääneet paatuneet merikarhut olimme uppoutuneet takkahuoneen mukaviin sohviin ja nojatuoleihin kädessämme tulen loimussa läikehtivä konjakkilasi, kuten vanhoina hyvinä aikoina ikään, Tähtinen muisti tonttuasian, josta olimme saunassa keskustelleet. Hän yritti vääntää siitä jonkinlaista vitsiä, mutta se ei oikein tahtonut lähteä lentämään.
Silloin Sten Björklund nosti katseensa pianon koskettimilta. Hän kysyi ihmeissään, mistä ihmeen tontuista me oikein puhuimme. Sten, tai Björkki, jolla nimellä häntä usein kutsuttiin, oli aiemmin illalla soittanut useita tunnettuja ja vähemmän tunnettuja klassisia kappaleita, mutta muiden saunoessa hän oli jäänyt tapailemaan jotain unenomaista jazztyylistä musiikkia.
Sten ei ole kovin puhelias. Hän ilmaisee itseään ennemmin pianonsa koskettimilla kuin sanoin. Hän on intohimoisimpia purjehtijoita seurassamme ja on vanhalla Colin Archerillaan purjehtinut aina Atlantille asti. Me muuthan tyydymme ainoastaan kiertämään Cap Hornia – vaikkakin mahdollisimman kaukaa.
”Minäpä kerronkin teille joulusadun”, sanoin.
Kukaan ei protestoinut. Ehkä he olivat jo tottuneet siihen, että ilmaisen mielelläni itseäni kertomalla tarinoita. Niihin on useimmiten kätkettynä jokin viisaus, joka valtaosalta tietenkin menee yli ymmärryksen. Meillä humanisteilla on tämänkaltaisia pakkomielteitä, jotka usein vain ajan myötä pahenevat ja etenkin kahden tekijän seurauksena. Toinen on otollinen kuulijakunta ja toinen on kielenkannikkeita voiteleva laadukas ranskalainen konjakki, tai skottilainen pitkään kypsytetty viski.
”Kaikki alkoi Hine Raresta. Niille jotka eivät sitä tiedä, voin kertoa, että kyseessä ei suinkaan ole japanilainen manga-hahmo. Kauniisti muotoiltu pullo, jossa on kaunis luonnonmateriaaleista valmistettu korkki puisella nupilla, pitää sisällään laadukasta ranskalaista konjakkia. Ei lainkaan hullumpaa, voin kertoa. Sitä myydään monopoliliikkeessä noin kuudella kympillä kipale.
Veljeni oli tuonut sitä tullessaan kokoontuessamme viettämään joulua Saimaan rannalle kahdeksan vuotta sitten. Isäni oli vuokrannut suureen honkapirtin Naistenveden rannalta. Ne paikat olivat minullekin tuttuja, mutta isälleni ne olivat erityisen rakkaita. Hän oli viettänyt niissä maisemissa koko ikänsä.”
Isäni sai aina silloin tällöin päähänsä järjestää tämänkaltaisia perhetapahtumia. Hänelle ne olivat varmaankin eräänlaista terapiaa, mutta joillekin sisaruksistani nuo kokoontumiset olivat pikemminkin nöyryyttäviä.
Yleensä nämä perhetapahtumat eivät tietenkään osuneet joulun aikaan, sillä meillä kaikilla oli perheemme, työmme ja omat jouluiset traditiomme. Nyt isä oli kuitenkin saanut päähänsä, että hänen pitäisi saada koko perhe kasaan vielä kerran, ennen kuin hänestä aika jättäisi. Tiedä mitä hän sillä oikein tarkoitti. Edellisestä kerrasta olikin varmaan vierähtänyt jo yli neljäkymmentä vuotta.
”Kuten jotkut teistä tietävätkin, olemme melkoisen sukurakasta sukua, ja kovia sikiämään. Tuo yhteinen joulunvietto tarkoitti siis reilusti yli kolmeakymmentä henkeä saman katon alla. Uskon, että isällä oli ollut melkoisesti vaivaa etsiä meille sellainen paikka, johon kaikki mahtuisimme.”
Meitä on kuusi sisarusta. Minä olen puolivälistä, eli kolmas. Olemme kaikki syntyneet noin vuoden välein, joten on helppoa laskea, että vanhin sisareni on minua kaksi vuotta vanhempi, ja että nuorin lapsikatraasta on minua kolme vuotta nuorempi. Kansakoulun opettaja aina vitsaili, että taas hän sai uuden Karhun pennun vaivoikseen.
En ymmärrä, miten vanhempani olivat ylipäätään pärjänneet sellaisen lapsikatraan kanssa. Kuusi rasavilliä mukulaa juoksentelemassa pitkin maita ja mantuja. Kotiin ennätettiin vain ruoka-aikoina tai silloin, kun nälkä yllätti.
Usein on niin, että vanhin sisar toimii äitinsä apuna ja paapoo nuorempiaan. Monille tämä käykin kuin luonnostaan. Mutta ei Kristalle, hän toimi pikemminkin varoittavana esimerkkinä meille muille. Martta, esikuvani ja Kristasta seuraava, kyllä yritti aluksi olla äidin silmäterä ja pikkuapulainen, mutta nimestään huolimatta hän hurahti tieteisiin, jotka veivät hänet ensin yliopistoon ja sitten moniksi vuosiksi maailmalle. Toiseksi nuorimmaisesta, Paulasta, tuli lopulta se, mitä äitini Kristasta odotti, vaikka silloin se oli jo vähän liian myöhäistä, sillä hänen peräänsä syntyi ainoastaan pahnanpohjimmainen, Tommi, joka yhäkin eleli kotitalossaan ja piti huolta vanhemmistaan.
Ei meistä varmaan olisi mitään tullutkaan, mikäli vanhempamme olisivat joutuneet meidät kasvattamaan aivan yksin, mutta onneksi heillä oli apunaan isoäitini äidin puolelta ja naimaton tätini isäni puolelta sekä joukko hyvin avuliaita naapureita, joiden lapset olivat meille kuin veljiä ja sisaria. Vanhaan pappilaan mahtui paljon asukkeja ja siinä, missä syö kahdeksan, syö tusinakin.
Kaiken kaikkiaan minulla oli siis hyvin värikäs ja antoisa lapsuus. Olimme hyvin läheisiä toisillemme ja onkin vaikeata ymmärtää, kuinka olemme saattaneetkin ajautua niin etäälle toisistamme, ettemme edes joulukortteja lähetä. Rippijuhliin, ylioppilasjuhliin ja häihinkin pitää keksiä kuukausia aiemmin varattuja tekaistuja Australian matkoja, jottei vain tarvitsisi ostaa lahjoja ja uusia juhlavermeitä. Oli siis jo aikakin kokoontua yhteen saman katon alle.
Kaikkein eniten olin iloinen lastenlasten puolesta – omieni ja muiden. Kerrankin oikein kunnon luminen talvi, mikä rannikkoseuduilla on nykyään niin perin harvinaista. Isäni oli järjestänyt heille rekiajeluita, mäenlaskua, lumilinnan rakentamista ja kaikkea muuta sellaista kivaa, jota muistin omasta nuoruudestani.
”Jouluaatto oli juuri sellainen kuin jouluaatot ennen vanhaan. Aamulla isäni raahasi tupaan joulukuusen, jonka hän oli jo hyvissä ajoin kaatanut omasta metsästään. Autoimme nuorimpia kuusen koristelussa ja mieleeni palasi elävästi se, kuinka itse olimme lapsina koristelleet kuusta. Monet koristeista olivat yhäkin niitä samoja vanhoja, jotka muistin omasta nuoruudestani.”
Lasisia palloja ja kelloja, joita säilytettiin lastuilla pehmustetuissa laatikoissaan. Osa niistä oli rikkoutunut vuosien saatossa. Joulutähden yhdestä sakarasta puuttui kärki, mutta se kimalteli aivan yhtä kirkkaasti kuin silloin ennen vanhaan.
Pikkuveljeni Petteri – tai Peter, kuten hän tahtoi itseään kutsuttavan – oli tuonut mukanaan trendikkäitä muovisia Muumi-kuusenkoristeita. Ne olivat värikkäitä palloja ja minikokoisia muumimukeja, jotka piti tietenkin saada paraatipaikalle kuusen oksilla. Hän oli ne varta vasten ostanut tätä perhejoulua silmällä pitäen, jos vaikka niitä ikäloppuja ja rikkinäisiä ei olisikaan tarpeeksi. Ja tietenkin siksi, ettei hänen rakkaan Sofiansa tarvitsisi kilpailla muiden mukuloiden kanssa kuusen koristeista. Arvelin, että hän veisi nämä koristeet mukanaan lähtiessään.
Sofia on Petterin kolmannesta avioliitosta. Vaikka hänellä on tytär kummastakin aiemmasta, hän on jotenkin onnistunut pyyhkimään heidät olemattomiin, paitsi ei ehkä taloudellisessa mielessä.
”Sitten oli vuorossa joulukirkko, -sauna ja perinteinen jouluateria, jonka jälkeen alkoi illan kiusallisin näytelmä, eli joululahjojen jako. Lopuksi, kun pienimmät olivat saaneet leikeistä tarpeekseen, ja useimmat meistä vanhemmistakin, muutamat jäivät vielä nauttimaan jaloista joulujuomista, kunnes viimeisetkin kompuroivat vuoteisiinsa.
Vanhemmillani on aina ollut tapana herätä kirotun aikaisin. He sanovat, että se johtuu lehmistä. No, lehmiähän ei meillä ole ollut koskaan. Tarkoittavat varmaan lehmiä omassa nuoruudessaan. Niinpä, kun jouluaattoaamuna, vaimoni ja minä, nousimme aamiaiselle yhdeksän jälkeen, he olivat varmaan olleet jalkeilla jo tuntitolkulla.”
On varsin kummallista kuinka vähän me ihmiset muutumme iän karttuessa. Ollessani unen ja valveillaolon rajamailla mieleeni palautui lukematon määrä muistoja nuoruusvuosiltani, mikä oli melkoisen outoa, sillä olimmehan aivan vieraassa paikassa. Vasta aamiaispöydässä ymmärsin miksi. Äidilläni oli herättyään tapana paiskoa ovia, kilistellä lautasia ja pannuja, laittaa pyykinpesukone pyörimään, imuroida ja puhua kovalla äänellä, ja niin hänellä on tapana yhä vieläkin. Se oli hänen tapansa yrittää saada laiskurit ylös punkan pohjalta ja siinä hän yleensä aina onnistuikin, sillä eihän kukaan kestänyt sellaista mekkalaa.
Olen tottunut heräämään myöhään, syömään hyvän aamiaisen höystettynä hyvällä kahvilla ja lukemaan hyvää kirjaa aivan kaikessa rauhassa. Mielestäni minun tapani herätä on se ainoa oikea tapa. Mutta tuona joulupäivän aamuna sain huomata, että keittiön hellalla odotti se sama kalvottunut kaurapuuro, jonka muistin lapsuudestani. Se, jota äitini aina tuputti kaikille, vaikka siihen ei juuri kukaan muu koskenut kuin isäni.
”Näin heti jo keittiöön tullessani, että äitini vihoitteli jostakin.”
Sain maanitella pitkään, ennen kuin sain hänet lopulta kertomaan, mistä oikein oli kysymys. Ihminen, jolla on tapana käyttäytyä marttyyrin tavoin kuvittelee usein, että kaikki muut tietävät mikä on vialla, koska hehän ovat hänen huonon olonsa aiheuttaneet.
”Saatuaan lopulta suunsa auki, hän höykytti minua siitä, että olimme sotkeneet mökin sekä levitelleet likaisia lautasia ja puolityhjiä laseja joka paikkaan. Marmatti, että olimme rääpineet ruokia, jotka oli tarkoitettu joulupäivälliselle, hotkineet suihimme puolet kinkusta, aukoneet viini- ja samppanjapulloja ja kaiken lisäksi ahmineet kaikki Viener-konvehdit.
En lainkaan ymmärtänyt, mistä hän puhui. Minä, isosiskoni Krista ja hänen poikansa Pekko, sekä tämän tyttöystävä, jota en ollut aiemmin tavannut, olimme viimeiset jalkeilla. Nukkumaan mennessämme korjasimme kaikki lasit ja lautaset ja laitoimme ne astianpesukoneeseen ja kaiken lisäksi olimme jopa panneet koneen päälle.
Kun äitini väitti, että meitä oli ollut ainakin kymmenkunta kekkuloimassa pikkutunneilla – päätellen lautasista ja laseista – en mitenkään saattanut uskoa hänen sanojaan todeksi. Kun isäni hetkeä myöhemmin tuli parta huurteessa hiihtolenkiltä, hän vahvisti äitini kertomuksen todeksi. Lisäksi hän sanoi, että astioita oli mitä ihmeellisimmissä paikoissa: takan päällä, sohvan alla, eteisen nurkassa ja jopa terassilla. Hän väitti meidän olleen kaatokännissä, jos minä en edes muistanut, mitä olimme tehneet.”
Vanhemmillani on omituinen suhde alkoholiin. Äitini kauhistelee viinanjuontia ja yrittää rajoittaa sitä korjailemalla puolihuolimattomasti laseja ja pulloja keittiöön piiloon, kun vain silmä välttää. Isä taas otti pyhäpäivinä joskus kohtuullista enemmän ja kertoili tarinoita sota-ajoilta kunnes nuukahti sohvan kulmalle. Enimmäkseen hän kyllä naukkaili vaimoltaan salaa pullosta, jota piilotteli halkoliiterin lattian alla.
”Siinä vaiheessa Kristakin oli jo herännyt ja hän puolestaan todisti minun sanani todeksi. Äidin oli lopulta myönnettävä, että astianpesukoneessa oli hänen herättyään todellakin ollut puhtaat astiat. Isä naureskeli kinastelullemme ja murjaisi, että sitten meillä oli varmaan ollut tonttuja kylässä. Hän kertoili kuinka hänen lapsuudessaan oli aina tapana jättää tontuille jouluateria perheen mennessä yöpuulle, sillä muutoin nämä saattoivat kimpaantua ja panna paikat mullin mallin.”
Lasten aamutoimet keskeyttivät asian pohtimisen joksikin aikaa. Kun äitini oli ruokkinut katraan ja veljeni vaimo oli tarjoillut tyttärelleen, Sofialle, banaani-smoothien muumilasista, keskustelu palasi tuohon outoon yölliseen tapahtumaan.
”Rauhallinen ja jokseenkin tunnelmallinen jouluaamu häiriytyi äkisti, kun veljeni Petteri havaitsi puolityhjien pullojen rivistössä, keittiön tiskipöydän nurkassa, puolityhjän Moët & Chandon, jonka hän oli tuonut varta vasten jouluaterian alkumaljaa silmällä pitäen. Arvatenkin hän syytti meitä yökyöpeleitä siitä, että olimme tehneet anteeksiantamattoman pyhäinhäväistyksen avaamalla sen. Ja mikä pahinta, olimme vieläpä pilanneet loputkin tuosta taivaallisesta nektarista jättämällä sisällön väljähtymään ilman samppanjapullon sulkijaa.
Mutta tämä oli vielä hyvin pientä siihen verrattuna, kun hän huomasi, mitä Hine Rarelle oli tapahtunut. No, oikeastaan saatoimme vain olettaa, mitä sille oli tapahtunut, sillä koko pullo näytti tyystin kadonneen taivaan tuuliin. Minä ja sisareni vannoimme, ettemme olleet koskeneet tähän nimenomaiseen juomaan, vaan olimme naukkailleet omia halpoja tuomisiamme, mutta Petteri ei ottanut sitä lainkaan uskoakseen.
Isäni puuttui keskusteluun ja yritti rauhoittaa tilannetta. Hän sanoi, että mikäli tontut eivät olleet syyllisiä katoamiseen, niin täytyihän tyhjän pullon sentään jossain olla. Tästä alkoikin etsintä, johon me kaikki sisarukset osallistuimme. Minä ja sisareni Krista todistaaksemme syyttömyytemme, ja Petteri kai lähinnä todistaakseen meidän valehdelleen.”
Sellaista se oli ollut jo lapsena. Joku aina liittoutui toisen kanssa kolmatta vastaan. Enimmäkseen minä puolustin Kristaa ja hän minua joko Marttaa tai Petteriä vastaan. Nuorimmat Paula ja Tommi saivat useimmiten olla omissa oloissaan.
”Ja löytyihän se arvoituksellisesti kadonnut Hine Rare lopulta, selvähän se, ja samalla varmistui myös etteivät ne olleet tonttuja, jotka sen olivat vieneet – tai ehkä sittenkin. Kristan poika, Pekko, oli juuri noussut vuoteestaan mennäkseen vessaan. Hän oli jättänyt huoneen oven auki ja ovenraosta näimme hänen tyttöystävänsä nukkumassa sikeää unta pää painettuna vasten kadonnutta konjakkipulloa, jota hän rutisti molemmilla käsillään kuin peläten jonkun sen varastavan. Kuola valui suupielestä pitkin pullon lasipintaa ja jo ensisilmäyksellä näki, että se oli tyhjä.”
Petteri nosti tietenkin asiasta hirveän metelin, vaikka äiti yritti rauhoitella häntä sanomalla, että sehän oli vain viinapullo, joita hänen tietääkseen oli anniskeluliikkeessä tiskin takana pullo toisensa vieressä. Oli kuulemma ihan omin silmin nähnyt. Jäin miettimään, milloin äitini oli mukamas viinakaupassa ollut. Minä en ainakaan ole sellaista ollut todistamassa. Se on varmaan tapahtunut hänen nuoruudessaan silloin, kun viinakortti vielä oli käytössä.
Veljeni pakkasi vaimonsa ja tyttärensä autoon heti jouluaterian päätteeksi ja lähti ajamaan kohti Espoota. Pekkon tyttöystävä ilmestyi jouluaterialle jälkiruokatarjoilun alkaessa. Hän näytti kovin krapulaiselta ja söi vain muutaman suupalan sanaakaan sanomatta. Sen jälkeen häntä ei juuri näkynytkään.
”Sain myöhemmin kuulla, että tämän tyttöystävän nimi on Kaiku. Kuten sanoin, tapasin hänet tuolloin ensimmäistä kertaa eikä meitä oltu vielä esitelty. Emme vaihtaneet sanaakaan tuona jouluna, minä ja hän, emmekä sen jälkeenkään kuin vain muutaman sanan. Hän ei tunnu olevan niitä ihmisiä, joiden kanssa voisi viettää aikaa keskustelemalla. Toisaalta hänen poikaystävänsä Pekko ei hänkään ole kovin puhelias. Murahtelee vain jotain pukinparta väpättäen.”
Kerran, jo paljon, paljon aikaisemmin, kysyin Kristalta, kuka on Pekkon isä. Krista tunnusti, ettei hän tiennyt. Hän sanoi naineensa siihen aikaan jokaista vastaan tullutta hujoppia, eikä hänellä ollut todellakaan aavistustakaan kuka heistä voisi olla Pekkon isä. Olimme tuolloin melkoisesti juovuksissa, joten on mahdollista, että sisareni ei edes muista sanomisiaan. On siis täysin mahdollista, että hänen pojassaankin on tontun verta. Ehkäpä juuri siitä syystä hän tuntee vetoa oikeaan tonttutyttöön.
Tämä nainen on ulkonäöltään varsin mieleenpainuva, mutta toisaalta hän on niitä sellaisia, joita vähän nolottaa jäädä katselemaan liian pitkäksi aikaa. Samalla tavalla kuin sitä yrittää olla tuijottamatta vammaista, hullua tai jotakuta ulkomaanelävää.
Kaiku on varreltaan lyhyenlainen – arviolta noin sadanneljänkymmenen ja -viidenkymmenen väliltä – mikä sinänsä ei ole tavatonta aikuiselle ihmiselle. Huomiota herättävää on se, että hänen ruumiinrakenteensa ei aivan täysin käy yksiin pituuden kanssa. Mittasuhteet eivät vain jotenkin täsmää. Jalat ovat hieman liian suuret ja reidet suhteettoman paksut, vaikka vyötärönmitta kuitenkin vaikuttaa siltä kuin hänen pituiseltaan ihmiseltä saattaisi odottaa. Käsivarret ovat aivan tavanomaiset, mutta pyöreää päätä kannattelee niin paksu niska, että vaikuttaisi aivan siltä kuin hänellä ei olisi kaulaa lainkaan – vähän niin kuin kannon nokkaan asetettu kurpitsa. No minä tietenkin liioittelen, kuten tavallista.
”Nyt kun tunnen tämän nuoren naisen jo kahdeksan vuoden ajalta, käsitykseni hänestä ei juurikaan ole muuttunut. Päin vastoin, olen löytänyt yhä vain useampia luonteenpiirteitä, jotka puoltavat teoriaani siitä, että hän todellakin on tonttu.”
Oletan että tässä vaiheessa joku pitäisi päätelmiäni naurettavina ja murjaisisi jonkun tonttuvitsin. Mutta kaikki istuivat odottavan näköisenä, konjakkilasi tiukasti liimaantuneena kämmenpohjaan, joten jatkoin kertomustani.
”Kokemukseni hänestä rajoittuvat lähinnä vain yhteisiin viikonloppumatkoihimme mökille, sekä sisareni kertomuksiin.
Olen huomannut, että tämä Kaiku on erittäin taitava katoamaan, kuten tonttujen sanotaan olevan. Varsinkin silloin kun pitäisi kantaa polttopuita, laittaa ruokaa tai siivota mökki viikonlopunvieton jäljiltä. Hän ilmestyy kuin tyhjästä aina kun on ruoka aika, ja varsinkin silloin kun on tarjolla suklaata tai makeisia, tai kun joku risauttaa pullonkorkin auki. Lisäksi, kun tavaroita katoaa, me muut olemme jo tottuneet siihen, että ne löytyvät melkoisella varmuudella Kaikun repusta. Hän ei ole asiasta moksiskaan, hymyilee vain hänelle tyypillistä hieman vinoa hymyään.
Kauppareissuilla vilahtelee Kaikun käsi ja virnistelevä naama lisäilemässä ostoskärryyn suklaata, erikoisoluita ja gourmetruokia, joita hän ei kuitenkaan koskaan maksa. Ja koska Pekkollakaan ei ole tapana maksaa omaa osuuttaan, on meidän muiden maksettava heidänkin ruokansa.”
Siskoni sanoo, että täytyyhän sitä nuoria opiskelijoita jeesata. Nuoria opiskelijoita? Muistan kuinka sisareni esikoinen syntyi vuonna 1980, joten siitä on helppoa laskea Pekkon täyttäneen hiljattain neljäkymmentä vuotta. Totta on, että hän on ollut vuosia niin sanottu ikuinen opiskelija, ja on vasta hiljan sijoittunut työelämään. Kaiku sen sijaan opiskelee yhä edelleenkin, mutta kuten sanoin, en tiedä minkä ikäinen hän on.
”Edellä mainitut luonteenpiirteet sopivat sinänsä melkein keneen tahansa nuoreen, mutta joulun tapahtumien jälkeen, kun olimme saaneet Kaikun kiinni rysän päältä, eli nukkumasta Hine Rare kainalossaan, aloin seurata tarkemmin hänen tekemisiään. Aloin esittää kysymyksiä ja etsin myös käsiini kaiken mitä tontuista on kirjoitettu.
Kirjalliset lähteet vahvistivat sen, mitä isäni oli meille lapsesta asti kertonut. Sain myös selville paljon muita mielenkiintoisia asioita. Toki tiedättekin, että sanalla tonttu on myös toinenkin merkitys. Sillä tarkoitetaan hieman tyhmää tai vastuutonta henkilöä.
Suomen tonttu tulee tietenkin ruotsinkielen sanasta tomte, joka tarkoittaa luonteenpiirteenä suurin piirtein samaa. Espanjan kielessä vastaava sana on tonto. Ja se mistä kaikki on alkunsa saanut, on latinankielinen sana attonitus.”
Gunnar nyökkäili mietteliäästi. Hän myönsi kuvitelleensa, että tonttu on täysin suomalaisugrilaista alkuperää, varsinkin kun se on perinteisesti esiintynyt suomalaisessa kansanperinteessä. Tähän Ari lisäsi, että varsinkin Mauri Kunnaksen kirjat pitivät perinteisesti sisällään lukuisia mainintoja tontuista, mikä saikin aikaan hyvät naurut. Gunnar nousi ja käveli hieman horjahtelevin askelin täyttämään lasiaan, vaikka oli vannonut edellisen olevan ehdottomasti se viimeinen, ja kehotti minua jatkamaan kertomustani.
”Kartuttaakseni tutkimusaineistoani esitin Kristalle aina tavatessamme viattomia kysymyksiä liittyen Kaikuun. Olen vuosien kuluessa muodostanut varsin hyvän kuvan siitä, millainen hän on ja mikä on hänen taustansa.
Kukaan ei tiedä mistä hän on kotoisin ja minkä ikäinen hän tarkalleen ottaen on – ei edes Kaiku itse. Hän on niin sanottu löytölapsi. Klassiseen tapaan hänet jätettiin korissa lastenkodin ovelle. Mukana ei ollut ainuttakaan vihjettä hänen vanhemmistaan, mutta hänellä oli kaulassaan riipus, johon oli kaiverrettu nimi: Kaiku. Tämän vuoksi häntä alettiin kutsua tuolla nimellä. Kaiku on muuten tyypillinen tonttunimi, jos se jotakuta kiinnostaa.
En ole koskaan käynyt Pekkon ja Kaikun asunnolla. Minua kun ei ole sinne kutsuttu. Sisareni sanoo, että onkin parempi olla menemättä vaikka kutsuttaisiin. Hän sanoo, että on itsekin lakannut käymästä. Siellä vallitsee kuulemma käsittämätön sekasotku. Sellainen kuin joskus näkee iltapäivälehtien uutisissa, kuvittelisin. Krista kertoi, että yritti aluksi olla avuksi ja siivota, mutta miniäkokelas suuttui siitä, että hänen tavaroitaan oli heitetty roskiin.
Ja vielä lopuksi, se mikä on ehkä kaikkein paljastavinta. Tuo kertomani joulu oli muuten ainoa, jonka Kaiku on viettänyt yhdessä Pekkon ja muun perheen kanssa. Hän kuulemma matkustaa joka joulu veljensä luokse Savukoskelle. Omituista tässä on se, ettei kukaan, ei edes Pekko, ole koskaan tavannut kyseistä veljeä. Jos Kaiku kerran on löytölapsi, eikä hänen vanhemmistaan ole tietoa, niin miten sitten on mahdollista, että hän kuitenkin tuntee veljensä.”
Näihin sanoihin päätin kertomukseni tontuista. Oli jo myöhä ja kurkkuani kuivasi, joten hain jääkaapista yhden ylitse jääneistä saunaoluista. Aukaisin sen, ja samalla hetkellä Gunnar päästi suustaan samankaltaisen äänen, jonka oluttölkki päästää avautuessaan. Se oli hänen tapansa kyseenalaistaa vastapuolen väitteitä. Se tehosi ehkä opiskelijaparkoihin, mutta minua se ei hätkähdyttänyt.
Gunnar totesi, että mainitsemillani seikoilla ei voinut todistaa kenenkään olevan tonttu, eikä puheeni ollut lähimainkaan saanut häntä vakuuttuneeksi tonttujen olemassaolosta.
”Sittenpähän onkin sinun tehtäväsi todistaa, että heitä ei ole olemassa. Minä olen koko ajan pyrkinyt tuomaan esille niitä ominaisuuksia joita tontuilla saattaisi olla, en ole väittänytkään, että heitä olisi olemassa.”
Siihen Gunnar totesi, että mikäli jonain päivänä onnistuisin kehittämään menetelmän joilla tonttuja saataisiin seulottua ihmisjoukosta, niin hän sanoi olevansa enemmän kuin halukas testauttamaan sen ex-vaimollaan ja varsinkin tämän äidillä.
Pian tämän jälkeen keskustelu tyrehtyi. Ari, Jakke ja Jouni puuhailivat lähtöä keskustan baareihin. Arno Setälä toivotti kaikille hyvää yötä ja kertoi menevänsä nukkumaan Skyllaansa, ja Sten Björklund hoiperteli kohti laituria sanomatta sanaakaan. Minä ja Gunnar tilasimme taksin ja ajoimme kauppatorille.
Kollegallisen kinastelun päätteeksi hän salli minun maksaa pirssin. Annoin ystävälleni oikein lujan miehisen halauksen ja toivotin hyvää yötä. Olin jo ennättänyt astua muutaman askeleen, kun mieleeni välähti ajatus. Emme olleet siivonneet jälkiämme. Olimme jättäneet ylijääneen ruuan ja tyhjät pullot hujan hajan pitkin pursiseuran salia. Siivooja varmaan jaksaisi marmattaa asiasta vuosikausia, mutta kaikeksi onneksi hän on jäämässä eläkkeelle jo kolmen vuoden kuluttua. En kuitenkaan tuntenut asiasta syyllisyyttä, sillä olimmehan sentään jättäneet tontuille makoisan illallisen.
