Tarinavirta

Häät oli pidetty ensimmäisenä sotien jälkeisenä rauhankesänä. Taivasten valtakunta oli avautumassa nuorelle parille. Jolloinkin välirauhan aikaan lentokonepellistä alasimen nokassa oikean kokoisiksi muokatut sormukset oli pujotettu nimettömään tehtaan ruokatunnilla. Lähimmät työkaverit vaihtoivat hyväntahtoisen ja ymmärtävän silmäyksen. Jokainen tiesi, että kukin aikanaan ja että tästä se miehen ja naisen yhteinen taival alkaisi. Kesti, kunnes kuolema erottaa.

Kuolemaa nuoripari tunsi jallittaneensa jo riittävästi edellisen viiden vuoden kuluessa. Niinpä nyt riitti suven suloisuutta vietettäväksi, elämän kauneinta aikaa. Aikaa oli vaikka tuhlattavaksi pitkällä tähtäimellä ajateltuna. Tärkein oli tallessa. Se oli sormuksin vahvistettu.

Tosin toistaiseksi oli vielä kestettävä perkeleellisen pitkät ja hikiset työtunnit Rosenlewin sotakorvauslokomobiiliverstaalla. Ne veivät ajan niin, että hyvä, jos muutamaksi vuorokauden tunniksi ehti huilaamaan narisevan hetekan puolikkaassa.

Työmiehenkadun vuokralukaalin hellahuoneessa alkoi juhla ja juhannus. Sitä tuttua parasta elämässä. Nuori vaimo kaivoi sukulaisen vintiltä palan kangasta ja päärmäsi sen sopivan mittaiseksi ikkunan peitteeksi. Enää ei tarvinnut katsella kärpästen ja kosteuden kirjavoimia kartiinitehtaan paperisia pimennysverhoja.

Ei koskaan enää!

” Ei koskaan enää!” toisti nuori aviomieskin hinkatessaan Rosenlewin valimon raskaan työn

kovettamin käsin naamaansa esille rasvan ja noen alta.

Juhannukseksi mies junttasi koivunrangan rapun pieleen. Oli iltahämärissä kuskannut sen sukulaismiehen ronkkuvan polkupyörän tarakalla Kullaantien varrelta. Kaveri oli heittänyt ojaan silppukuormastaan, otti siitä, ei tarvinnut tiliä tehdä kenellekään.

Samanlainen nuori koivu oli sinä kesänä vuokratalon jokaisen asunnon rapunpielessä. Tai no, Toivon perheelle naapurit hommasivat yksissä tuumin keskikesän ulkonaisen merkin. Toivo oli juovuspäissään telonut jalkansa kesän alussa. Miehen tilanne ymmärrettiin. Talvisodassa oli kaatunut hänen veljensä, jatkosodan alussa vaimo kuollut rintatautiin ja rauhanteon jälkeen menehtyi pari viikkoa takaperin haavoittunut poika.

Elokuun täydenkuun yönä Työmiehenkadun pihakeinu narisi hiljaksiin. Vaimo selosti vieressä vauhtia lykkäävälle miehelle, että ohutta vistraa oli luvassa Palinin rouvan ompelimosta ja että Levanpellon mummulla oli jemmassa sopivasti pehmeäksi hinkkautuneita pyyheliinoja. Hyvä lapsen olisi aloittaa elämänsä.

Mies murahteli, lykki tasaisesti keinuun vauhtia. Kuu hieroi pihan toisessa päässä kasvavien omenapuitten muhkuraisia oksia. Joku talon toisesta päästä juoksi pihan poikki ulkorakennukseen. Huusin ovenhaka kolahti ja loksahti säppiin.

Vaimo siveli salaa leningin alla piilottelevaa vatsakumpua. Nuoren perheen yhteinen salaisuus ei vielä näkynyt vieraalle. Vyökin sopi entiseen reikäänsä, ei kyllä sopisi enää kauan.

”Minä vielä vähän aikaa”, mies sanoi, kun vaimo nousi suoristamaan hamettansa. ”Sitten perässä tulen.”

”Huomenna mennään käymään Lainalle”, vaimo muistutti. Mies murahti, tiesi hän.

Huomenna vaimo heräsi hikisenä. Vaikka ikkunan alaruutu oli jätetty yöksi raolleen, huone ei juuri ollut viilentynyt. Vaimo oli nähnyt painajaisunen. Hän heitti peiton lattialle, istui tovin hetekan reunalla. Mies oli jo lähtenyt ulos.

Vaimo käveli vesiämpärille, kaatoi kuupalla lasin täyteen vettä. Ikkunasta näkyi omenapuu ja punamullalla sivelty ulkorakennus. Joku oli jättänyt piharivin oven auki. Puuliiterin oviaukkoon osui aamuauringon haalea valo. Klapitukin nokassa näkyi kirves, korkean kynnyshirren vierellä muutama pieneksi isketty hellapuu.  Ketään ei näkynyt pihassa.

Vaimo sovitteli pannua kaasulle, ihmetteli hetken, ettei mies ollut tehnyt itselleen evästä. Oli juomatta ja syömättä lähtenyt. Ja mihin se mies nyt? Piti sinne Lainallekin.

Vaimo avasi oven, oman pesäoven, kuistille. Siitä hän toisella kädellä lonkkaansa tukien laski kuistinraput ulko-ovelle. Tarttui kahvaan, väänsi hiukan.

Ulkoilma osui viileästi omenapuitten välistä suoraan kasvoille. Kättä oli nostettava silmiä varjostamaan. Syksyllä puut antaisivat kuormansa ihmisille. Jouluaatoksi riittäisi talon jokaisen perheen pöydälle punaposkisten omenoiden nätti keko.

Vaimon oli näkemäänsä lisää tarkennettava. Joulunäky katosi. Silmä ei ottanut vastaan. Ei mieli malttanut muodostaa muotokuvaa.

”On kesän kirkas huomen ja suvi sunnuntai.”

Nainen lauloi heleästi ensin, sitten rupesi seuraamaan silmillään omenapuussa heilahtelevaa proteesia. Uudet hampaat oli ehtinyt mies laittaa ennen Suomen Raskaaseen lähtöään. Kenelläkään muulla ei ollut yhtä hohtavia hampaita. Se juuri oli naisen hurmannut, ja miehen hampaitten välistä suhiseva naurunkähinä.

”Lopputili.” Vaimo oli lukevinaan miehen viestin.

Omenapuissa pienen pienet omenanalut jo makeuteensa kohta pakahtumassa, maassa puun alla täydessä kukassaan pionit. Piestyn koiranpennun uikutus nousi naisen kurkkutorvea pitkin.

Ei ei. Eivät hampaat naulassa. Hyvä työmies, tehtaalla täysiä kolmivuoroja ainakin jouluun asti.

Hiljaisuus valahti vaimon rintaan. Hän ei käsittänyt, kun sinne Lainallekin piti. Ei tulisi enää yhteistä juhannusta, ei yhteistä joulua. Mutta lapsi tulisi, joulun lapsi.

Kypsymässä olevaan valkeaan kuulaaseen mies hampaansa oli iskenyt, niin kuin viestiksi, niin kuin lapsellekin olisi jotakin halunnut sanoa. Tulevaisuutta varten.