(Ote Maaritin matkablogista)
Calarcássa, 1500 metrin korkeudessa paistoi aurinko ja vuorten turruttava sumu ja kylmä kosteus olivat vain muisto. Palmuja, vilkas kauppa kävi keskustassa, jeeppejä (Yipao Willyksiä) kahvisäkkilasti katolla oli joka puolella pysäköitynä. Värikkäät yipaot, kahvisäkit federaation lipunväriraidallisine logoineen, kahvin tuoksu, kuormittivat aisteja steriilin kylmän sumun jälkeen. Calarcássa kukkivat bougainvilleat, akasiat ja pelargoniat talojen etupihapuutarhoissa. Kadut vilisivät elämää, autoja busseja, moottoripyöriä, polkupyöriä, jalankulkijoita, jokunen hevosen vetämä kärrykin oli tien tukkeena iloisesti hampaattomalla suulla virnistelevän kuskin vilkuttaessa bussin avoimesta ikkunasta kummastelevalle vanhalle rouvalle.
Sitten oltiinkin perillä Armeniassa, provinssin pääkaupungissa, kahvin pääkaupungissa. Maanjäristyksen osittain parikymmentä vuotta sitten tuhoama kaupunki sitten oli jälleenrakennettu ja kahvibonanza kukoisti. Alicia oli odottamassa minua bussiterminaalissa, halasimme pikaisesti ja kiipesin jeeppiin, Alicia rattiin.
Olin käynyt Finca Filandiassa viimeksi kuusi kuukautta sitten, joulukuussa kun kahvi oli jo kukkinut ja pavut olivat vielä pieniä ja vihreitä. Nyt, kesän alussa kahvi oli jo poimittu ja sesonkityöläiset lähteneet, mutta kahvitilalla oli runsaasti väkeä ja työt käynnissä: kahvipavut kuivattiin ulkoilmassa suurissa laareissa, joita oli hämmennettävä pitkävartisilla puulapioilla sen mukaan, miten kuivatus edistyi. Tämä oli viimeinen vaihe kahvin prosessoimisessa paikan päällä. Kahvi pakattaisi tämän jälkeen raakana säkkeihin ja pinottaisi varastoon federaatioon myytäväksi. Tilalla oli pieni paahtimo, jossa paahdettiin ja jauhettiin kahvia omaan käyttöön ja vientiin omille ostajille Suomessa ja USA:ssa.
Ajoimme kapeaa, mutkittelevaa hiekkatietä ylös rinnettä, suurten guaduabambumetsiköiden läpi, banaaniviljelmän ohi, karjaa laidunsi toisella puolella tietä. Martti oli joskus ihmetellyt miten ne lehmät eivät putoa sieltä rinteeltä, että onko niillä toisella puolella lyhyemmät jalat, kun ne aina seisovat sivuttain rinteessä. Se oli ollut hänen ensimmäisellä Kolumbian matkallaan, vastahakoisesti sinne raahattuna, kauan, kauan sitten.
Guaduametsiköt väistyivät antaen tilaa kahville istutetulle vuorenrinteelle molemmin puolin. Pensasrivistöjen välissä kasvoi leveälehtistä ruokabanaania, platanoa, varjoa antamassa. Otin tietenkin muutaman kuvan kännykameralla. Periaatteenani oli, että elämää, jota ei dokumentoida, ei ole ollut. Joskus, kaukaisessa nuoruudessani olin haaveillut olevani reportteri, ulkomaankirjeenvaihtaja, toimittaja jossain suuressa ja tärkeässä julkaisussa ja sittemmin italialainen journalisti Oriana Fallaci oli ollut suuri idolini. Jotain tästä myötäsyntyisestä kertojan geenistäni oli ilmeisesti syynä siihen, että minun oli pakko kertoa koko maailmalle kaiken missä olin mukana ja mitä mistäkin ajattelin.
Tuoksuvia yksityiskohtia, realismin makuista kerrontaa! Ja lopuksi tämä: “…minun oli pakko kertoa koko maailmalle kaiken missä olin mukana ja mitä mistäkin ajattelin.” – Voi, miten tuttu tunne.
Mietin tässä miten saan mukaan vähän magiaa tähän realismiin. Vuorovaihteella realismia ja magiaa,? Sademetsän salaisuuksia ja kreolien rahanahneutta?…. tarian on kääntymässä uuteen suuntaan ja se ei ehkä ole niinpaljon enää matkablogia.