Milo kuunteli radiota. Jokaisessa erityisoloihin valmistautuneessa taloudessa kuului olla radio: tietoverkko voi kaatua, televisioasemat vallattaisiin ensimmäiseksi, jopa tolpasta varastetut sähköt voitiin katkaista. Mutta patteriradio toimi aina, ja radioaseman perustaminen oli suhteellisen helppoa sekin.
Yhteisön olohuone oli rapistunut, muusta tilasta erillinen huone, joka ennen väliseinän purkamista oli kuulunut toiseen huoneistoon. Patja, jolla Milo makasi oli muhkurainen, viinitahrainen ja luultavasti täynnä punkkeja. Milo koetti irrottaa törkyä kämmenistään. Liima oli ja pysyi. Hän oli yrittänyt hinkata sitä irti, mutta se oli kuin toinen nahka. Oma nahka oli repeillyt monin paikoin. Laasti ja marmori olivat enimmäkseen irronneet, tosin jotkin murenet pysyivät sitkeästi kiinni ihossa. Hyvää liimaa.
Radioreportaasi analysoi mellakan syitä. Studiossa oli keskustelijoita, asiantuntijoita ja välillä kysyttiin kadunihmisen mielipiteitä. Joitakin ärsyttivät eniten levottomuudet, jotakin työttömyys, joka levisi kuin homesieni vanhoissa rakennuksissa. Yhä useammat pikkuliikkeet pysyivät kiinni laudoitettuina. Lisäksi kaikki oli kallista ja yhteiskunnan tukiverkkoa oli harvennettu niin, että työttömät olivat melkeinpä hyväntekeväisyyden varassa. Nujakoita syntyi ihan pikkujutuista. Naapurustoissa ne, jotka halusivat vielä maksaa leipänsä, kyräilivät muita, joiden epäiltiin yöllä ratsanneen lähikaupan.
Lukkosepillä ja vartiointiliikkeillä jatkuivat hyvät ajat. Liikehuoneistoihin ja omistusasuntoihin asennettiin tuplalukituksia, triplalukituksia, riippulukkoja ja sähköjärjestelmiä, ja korttelit palkkasivat haalaripukuisia äijiä vaihtamaan jalkaa porteilla. Silti kaduilta kuului öisin kolinaa, huutoja, kirkaisuja ja laukauksia, jotka eivät houkutelleet iltakävelylle puistoihin.
Depiksen asukkaat eivät huomanneet mitään muutosta.
Valtio oli määrännyt panssarivaunut kadulle. Ne kolistelivat pitkin sisääntuloväyliä, asettuivat keskustaan ja seisoivat kaduilla umpimielisinä, häkellyttävän suurina ja erittäin tehokkaan näköisinä. Ne oli parkkeerattu aina hyvin suurpiirteisesti, näyttämään miten piittaamattomia ne olivat siviilisäännöistä. Niiden ei tarvinnut noudattaa liikennevaloja, eivätkä ne noudattaneet. Niissä ei ollut edes vilkkuja, niiden ei tarvinnut näyttää ohitusmerkkejä.
Sotilaat ramppasivat rynnäkkökivääreineen virastoihin ja hallintorakennuksiin, etsivät kapinallisia ja estivät kansanjoukkoja tunkeutumasta sisään. Sotilaathan sopivat siihen hommaan parhaiten, rynnäkkökivääreillä oli ihmeellisen rauhoittava vaikutus, paitsi tietysti jos vastapuolella oli myös rynnäkkökiväärejä. Kansa oli vain vähän levotonta ja sitä piti suitsia, niin hallituksen edustaja sanoi radiolähetyksessä. Sellaisia sanoja komentajatkin tykkäsivät käyttää. Suitsia, rauhoittaa, vapauttaa. Sanasto valikoitiin sen mukaan, millä puolella tykinputkea seistiin.
Oman kansan rauhoittamisessa hankaluutena oli vain, että kohteet olivat kaikkialla. Rynnäkkökiväärillä ruimiminen pitkin poikin ei oikein sopinut näennäisissäkään demokratioissa.
Ajankohtaissatiirissa lohkottiin, miten sotilaiden tulo vaikutti talouden taantumaan, ja todettiin, ettei se ainakaan parantanut sitä. Koska kyseessä ei ollut vieraan valtion vapauttamiseen tähtäävä sota, sotilaat eivät ryhtyneet sen perinpohjaisempiin ryöstelytoimiin, mutta eivät he myöskään tukeneet liiketoimintaa millään tavalla. Jumittivat risteyksissä eivätkä edes tavarankuljetusautot päässeet kulkemaan. Sotilaita ei oikein tehnyt mieli mennä tönimään sivuunkaan, olivat sen oloisia.
Ensi-iskun jälkeen miehistönkuljetusvaunut jäivät keskustaan, vaikka pääosa raskaasta kalustosta siirrettiin kaupungin itälaidalle. Panssarivaunut vaikuttivat hieman ylimitoitetuilta, kun vastustajilla oli muutamia laittomia käsiaseita lukuun ottamatta aseistuksenaan lähinnä kiviä.
Matkalla itään panssarit jyräsivät vahingossa osia Kaksisen slummista – eivät toki mitään suuria osia, eivätkä kenenkään varsinaisesti merkittävän henkilön asuntoa. Kaupunginosan laidalla oli laaja, rakentamaton hietakenttä, jolle panssariprikaatilaiset jäivät suorittamaan aamuharjoituksiaan ja aamuhuutojaan ja aamupunnerruksiaan. He vaikuttivat viihtyvän oikein hyvin, selostaja kertoi, kuin eivät olisi koskaan metsissä sijaitsevista reservaateistaan lähteneetkään.
Milo hankasi kämmenpohjia seinää vasten ja onnistui värjäämään kämmenensä betonia peittäneellä vaaleanpunaisella pigmentillä. Hänen ryhmänsä teoista ei kerrottu mitään, heidät oli irrotettu niin nopeasti. Haalariäijät yrittivät ensin asetonilla, ja sitten kun yleinen tappelu vei kuvaajien huomion, kiskoivat heidät suoraan irti. Vain tarkkasilmäinen katsoja pystyi erottamaan uutisista muutaman pikselin, parin sekunnin ajan, joissa esiintyi irti revittävä Milo. Hänen ystävänsä olivat kadoksissa, paitsi Baldi nunchakuineen ei ollut, hän oli putkassa.
Milo kellahti selälleen vuoteeseen ja raapi pohkeitaan. Sähköt palasivat yhtäkkiä ja katosta roikkuva ledinauhasykkyrä leimahti kirkkaaksi. Milo sammutti sen.
Hän ei ollut koskaan tavoitellut kipuamista keskiluokkaan, mutta kaipa hän kohta olisi osa sitä, kun keskiluokka jatkoi vapaassa pudotuksessa alaspäin. Yhteiskuntakone yski, se rapistui ja sen lähellä sai varoa sirpaleita.
Mellakat jatkuivat vaihtelevalla intensiteetillä, mutta hallintorakennukset, tärkeimmät pankit, globaaleimmat liikeyritykset etceteraetcetera oli nyt saatu turvattua. Poliiseja oli lisätty sotilaiden tukijoukoiksi, ja rivejä oli vahvistettu vielä kiireesti koulutetuilla vartijoilla. Vartijoille oli työnnetty ase käteen, minkä jälkeen heidät oli tyrkätty ulos kaduille. He eivät aivan tunteneet tasaveroisuuslakeja tai juuri mitään muitakaan lakeja, mutta he vahvistivat vaikutelmaa, että tilanne oli hallinnassa.
Hallinnossa uurastettiin maailmanjärjestyksen palauttamiseksi, ja esimerkkiä haettiin naapurimaista, joissa oli ollut vastaavia tapahtumakulkuja. Yleensä oli lisätty asetuksia, poliisivoimia ja vankiloiden kapasiteettia. Nähtiinhän se nyt tässäkin, että poliiseja oli liian vähän. Oli saatava kuriin mielenosoitukset, jotka torppasivat yrityksiä kääntää talous taas nousuun. Tosin siitä, että kaikki maat kärsivät samankaltaisista ongelmista, jotkut päättelivät, että ehkä globaalisti integroitunut ja kasvusuuntainen talousjärjestelmä oli tullut tiensä päähän. Höpönpöpön, sanoivat toiset, yleensä parlamentin istuntosalin oikean laidan edustajat.
Oli asioita, jotka eivät koskaan muuttuisi. Vaikka kaaos ja sodat pyyhkisivät yli koko planeetan, ja porukat jäisivät metsiin järsimään käpyjä ja keppejä, aina löytyisi ryhmittymä joka esittäisi, että olisi hyvä, jos osalla porukkaa olisi enemmän käpyjä. Siitä olisi sitten hyötyä kaikille.
