Tarinavirta

Olgan koulu suljettiin. Sitten oville hankittiin vartijat ja opetusta jatkettiin, vaikka kaupunki ei ollut ollenkaan rauhoittunut.
Ei ollut enää ihan selvää, mitä vastaan väkijoukot mellakoivat. Monet olivat suorastaan hurmoksellisia. He huusivat iskulauseita eri kielillä, maalasivat kasvojaan, ja joukossa kulki kaikenikäistä väkeä. Oli nuoria, kaksikymmentävuotiaita ja 90-vuotiaita mummoja. Joillakin oli kirveitä ja keihäitä. Sytkäreitä ilmeisesti tosi monilla. Ympäristömielenosoittajia ei kaduilla enää näkynyt.
Rehtoria ei näkynyt koululla. Kukaan ei tiennyt minne hän oli kadonnut. Se sentään paransi työympäristöä.
Olga kävi vetämässä ne vähät kurssit mitä hänellä oli. Koulurakennuksessa hän alkoi yskiä kohta sisään astuttuaan. Trendikkäämmät vr-markkinointi yms evvvk kurssit eivät paljon innostaneet, Olga hallitsi kyllä aihepiirin, mutta hän ei pitänyt tietokoneiden logiikasta, joka tuntui jotenkin kierolta ja omapäiseltä. Hän antoi suosiolla useimmat tunnit muille. Olgalle jäi vielä opetuksen organisointi ja yhteydenpito, mutta sen voi hoitaa paljolti etänä.
Iltapäivisin Olga matkusti Hansakortteleihin, piti jonkin esityksen, ja sitten jatkoi itään kunnes tuli Alvaron veneelle. Hän vältteli keskustan aukioita ja matkusti metrolla, silloin kun se liikkui. Hän totutteli juomaan Alvaron murukahvia ja toi itse omat kasvimaitonsa. Sara toi usein Chimlininkin, Szczezny kulki enimmäkseen muiden poikien kanssa. Olga ja Alvaro antoivat lapsille ruokaa, nämä leikkivät ja kertoivat juttuja, jotka saivat Olgan omat ongelmat tuntumaan mitättömiltä. Lasten elämä oli ollut kovaa. He olivat sentään välttyneet ihmiskaupalta ja väkivallalta, mutta joutuneet aikuistumaan varhain. Olgan ja Alvaron seurassa he opettelivat varovaisesti päästämään irti vakavuudestaan. He huomasivat, että he saivat leikkiä, eikä heidän tarvinnut koko ajan vahtia ympäristöään.
Veneellä Olga tunsi pääsevänsä pakoon kaupungin pikkutarkan logistiikan ohjaamaa tanssia, jota korporaatiot, personoitu datavirta, automaattiautot ja kalenterisovellus tanssivat yhdessä. Kaupunki muistutti nyt silti koko ajan itsestään. Savupilviä näkyi joka päivä ja joskus kuului laukauksia. Muutaman kerran räjähdyksiäkin. Ilmassa oli pölyä joka oli jauhautunut irti asfaltista, savua ja muovihiukkasia ties mistä, ja vedessä virtasi kaikenlaista.
Kerran Alvaro kutsui heidät veneretkelle. He väistelivät pikaveneitä ja puksuttivat kaupungin läpi joen yläjuoksulle ja sen pohjoista haaraa niin että piskuinen Ri jäi vasemmalle. Olga oli harvoin käynyt yläjuoksulla, ja hän seurasi ihastuneena kun joenhaarojen väliin jäävän vanhan käsityöläiskaupunginosan rakennukset lipuivat ohi.
Iltaisin Olga istui penkillä veneen ankkuripaikan eteen raivatulla aukiolla, katselemassa varjojen pitenemistä vastarannan talojen seinillä, kunnes aurinko laski ja Alvaro toi aurinkokennovalaisimet aukiolle. Alvaro hääräili omiaan veneellä, veneellä sai näköjään aina ruuvata jotain tappeja tai hinkata maalipintaa. Joskus hän haki tarvikkeita moottoripyörällä, joka siis oli kuin olikin ajokelpoinen. Alvaron karhea olemus tuntui turvalliselta. Ennen yön tuloa he silti aina erosivat, lapset lähtivät omaan piilopaikkaansa ja Olga kotiinsa.
– Mikset ole ottanut tyttöjä, tai edes Saraa tänne? Olga kysyi.
– No siis he eivät halua. Sitä paitsi he selviävät hyvin.
– Tytöillä voi olla vaaroja kun he viettävät ulkona kaikki yöt.
– Mikset sinä ota heitä kotiisi? Sinulla on kai enemmän tilaa?
– En minä voi. Naapurit kyttäävät jo muutenkin. Viime kesänä pidin pari viikkoa airbnb:tä ja naapurit olivat ilmiantaa minut.
Olga kävi ostamassa teltan. Kun hän oli pystyttämässä sitä penkin taakse aukiolle, Alvaro säikähti:
– Älä jumalauta! Poliisi kun näkee tuon, ne tulee ja kysyy, mikä leiri täällä on ja häätää kaikki.
– Eikö kaupungissa saa telttailla?
– Me ollaan ihan keskustassa! Mitä luulet?
– No nyt siitä tuskin kukaan välittää.
– Niillä riittää aikaa turhanpäiväisyyksiin, vaikka olisi sota. No pistä siihen sitten, mutta se pitää ottaa päiväksi aina pois.
Kun tytöt näkivät teltan, he halusivat sen heti pystyyn. Olga pystytti sen hämärän tullen, ja sen jälkeen tytöt viettivät koko illan säntäillen teltasta ulos ja sisään, ja sisällä he juttelivat ja kihersivät omille vitseilleen. Yön tullen he silti lähtivät aina takaisin omaan piilopaikkaansa.
Alvaro oli piti pienen etäisyyden. Hän oli ollut meribiologi, ja iso osa Alvaron elämää kului erilaisissa laivoissa, kunnes heittelehtivä talous ja pysyvä laskusuhdanne veivät lopulta työpaikan. Siitä lähtien hän oli tehnyt kaikenlaista sekalaista. Oman alan töitä ei enää saanut. Hän oli kotoisin jostakin Skotlannista, sen hän oli kertonut, mutta lapsuudestaan ja nuoruudestaan hän ei halunnut puhua. Oliko hänellä ollut naissuhteita, Olga kysyi, ja Alvaro sanoi, että pari, viimeisin päättyi pari vuotta sitten pitkään ja kuluttavaan riitelyyn.
Viimeisillä säästöillään hän hankki veneen ja muutti sen jälkeen sinne asumaan. Useimmat kumppaniehdokkaat eivät olleet pitäneet näin luovasta ratkaisusta.
Olgan lapsuus oli kulunut sisämaassa, hän ei ollut edes nähnyt merta ennen kuin kaupunkiin muutettuaan. Kodin lähellä oli kuitenkin pieni järvi, jossa hän kävi uimassa, ja nyt veden tuoksu palautti Olgan mieleen ne loputtomat kesäiset illat, kun vedestä ei halunnut ikinä lähteä pois, vaikka poskipäät jo sinersivät kylmästä. Jokivesi haisi mudalle, kalalle ja mädäntyville kaisloille, mutta se oli hyvä haju.
Olga huomasi kaipaavansa jotakuta elämäänsä. Joitakin suhteenaloituksia oli ollut, mutta hyvät miehet vai tuntuivat olevan harvassa. Tai sitten ne olivat aina varattuja. Orastava suhde kaatui yleensä joko miehen liialliseen äijäilyyn kuten Maxin tapauksessa, tai sitten miehen liialliseen myötäilevyyteen. Tai ehkä, Olga vastentahtoisesti myönsi, hänkin oli vähän pirskahteleva suuttuessaan.
Monet koettivat päästä kielisuudelmille jo ensitapaamisella. Kuka nykyään enää jaksoi paneutua ihmissuhteisiin? Digiblogeissa oli parisuhdetestejä, joiden loppupäätelmä oli yleensä: jos se ei toimi, häivy. Elämä on liian lyhyt. Ditch the bitch. Viallisia suhteita ei vaivauduttu korjaamaan sen enempää kuin tavaroitakaan, ne vain heitettiin pois ja alettiin etsiä uutta.
Jossakin oli sitten varmaan poisheitettyjen ihmissuhteiden ja ihmisten kaatopaikka, jossa he vaelsivat rikkoutuneina ja onnettomina. Ai niin, sehän oli ympärillä.
Max kuului epäilemättä äijäsarjaan. He olivat nähneet muutaman kerran, ja mies ehti korjata hänen vaatekaappinsa, pesukoneen moottorin ja jumittavan keittiön ikkunan. Maxista olisi varmaan saanut hyvän remonttimiehen, mutta Olgalla ei ollut mitään puhuttavaa hänen kanssaan.
Olga nojasi päätään Alvaron olkapäähän. Alvaro jäykistyi ensin, rentoutui sitten. Olga nautti hetken läheisyydestä, sitten hän yhtäkkiä alkoi puhua työstään. Epäoikeudenmukaisesta tuntijaosta. Vallankäytöstä ja homeesta ja tulosvastuusta. Alvaro kertoi vuorostaan omasta työurastaan. Se sisälsi paljon kelluskelua merellä, kahlaamista rantavesissä ja istumista laboratoriossa petrimaljojen ääressä.
– Minä vietän mieluummin aikaa ihmisten kanssa, Olga sanoi.
– Ei tutkija yksin ole! Kaikki tutkimus tehdään tiimissä. Meitä oli yksitoista siinä laivassa kun me lähdimme merelle. Kun olisikin ollut yksinäisempää. Tiedätkö millaista on viettää aikaa samassa veneessä viikkoja samojen ihmisten kanssa? Siinä oppii hakemaan oman pienen yksityisen tilansa mistä vain kolkasta venettä.
– Sä olet sellainen yksinäinen susi. Mikähän sä olet horoskoopiltasi?
– Merimies. Ja rationaalinen sellainen. Älä viitsi!
Olga huokaisi. Alvaro näytti kiukkuiselta:
– Jokainen tarvitsee oman pienen tilansa. Jonkun pienen oman nurkan. Hetken rauhaa kylppärissä. Aamu-uutisten luku ja kuppi kuumaa. Ja piru vie sitä joka yrittää tunkea siihen väliin.
Alvaro oli tutkinut meren pieneliöstön muutosta merien lämmetessä. Sitten tutkimusprojekti keskeytettiin. Muut projektit ajoivat sen ohi. Ja rahoitusta oli muutenkin saanut jatkuvasti niukemmin, kun taantuma jatkui. Ja se taas ei luultavasti loppuisi koskaan, Alvaro arveli.
– Miksei?
Olga kuuli kun ryhmä hävittäjiä jyrisi matalalla kaupungin yli, jälkipolttimet päällä. Niiden ääni oli sanomattoman raaka, siinä ei ollut mitään anteeksi pyytelevää tai hienovaraista. Mene piiloon, mene suojaan, heti ja helvetin syvälle, ne tuntuivat käskevän.
– No kun kaikki ylimääräiset paukut menee myrskytuhojen ja muiden vahinkojen korjaukseen. Ja tällaiset mellakatkin pitää siivota. Ei ole ylimäärää, mitä ohjata minnekään. Kun Arktikselta lähti jäät, se ripoteltiin täyteen porauslauttoja. Mutta arvaa onko vaikeaa, kallista ja vaarallista? Luuletko että ne menisivät sinne jos ei olisi pakko?
– Mutta onhan uusiutuviakin tullut paljon. Paneeleita on jo joka puolella.
– Se lisäenergia kuluu jo pelkästään ilmastointiin. Kokonaiskulutus ei vähene ollenkaan!
– Vaihdetaan puheenaihetta.
Olgaa ei kiinnostanut puhua aina ja kaikkialla samoista aiheista. Aina lehdissä ja internetissä. Aina maailmassa oli ongelmia joille piti tehdä jotakin, ja ne ongelmat tulivat kotiin ja röhnöttivät pöydässä ja painostivat keskusteluun eikä kukaan saanut olla rauhassa. Jonkinlaista väkivaltaa sekin, henkistä kolonialismia. Tavalliset ihmiset pakotettiin puhumaan heille liian suurista asioista, joille he eivät voineet mitään.
Kuka vielä jäi näyttämään esimerkillään, millaista oli ihan tavallinen, pieni elämä, jos kaikki puhuivat politiikkaa ja insinöörikieltä ja paasasivat epäoikeudenmukaisuudesta ja maailmanlopusta? Olgalla ei ollut pääsyä G12-kokouksiin vai kuinka monta niitä G:tä nykyään olikaan, eikä hän tiennyt, mitä voisi tehdä jättiyrityksille, jotka ostivat kokonaisia valtioita. Mutta hän oli oppinut tekemään nukketeatteria, josta lapset pitivät.

Edellinen
Seuraava
Alkuun