Olga

 

Feedback, osa 3.

The Lookalive oli pieni trendikäs terassikahvila lähellä Olgan työpaikkaa. Sinne oli hyvä paeta työpaikan kuivettunutta ilmapiiriä. Olga selaili kirjaa. Kahvilassa ei ollut muita, paitsi aivan perällä, missä parikymppinen kundi pelasi jotakin mustankimaltava vr-kypärä päässään.

Oli alkanut sataa, hiljaista pientä vihmaa, joka kasteli kaiken ja ajautui ohuen tuulen tuomana terassin reunimmaisiin pöytiin. Olga näki miehen, joka cruisaili sähköpyörällä jokea seurailevaa katua, pysähtyi kohdalle ja lukitsi pyörän kiinni puuta ympäröivään metallihäkkyrään. Hän näytti Olgan pituiselta, aavistuksen pyöreältä tai tanakalta, kuitenkin melko hyväkuntoiselta. Housut olivat liian tiukat, ja tukka hapsotti hassusti päälaelta ja takaa niin kuin mies olisi saksinut sen itse mutta unohtanut hoitaa takapihan.

Mies ohitti sisään viittoilevan, mauttoman merenneitopatsaan ja käveli suoraan tiskille. Hän palasi sieltä pian terassille olut mukanaan ja katsahti Olgaa. Olga vilkaisi nopeasti, hymyili silmänräpäyksen ja palautti katseensa kirjaan. Mies seurasi katsetta. Se oli iso, epätrendikkään näköinen kirja, jossa oli hyvin vanhat kannet. Sellainen, joita voi löytää vain yliopistojen kirjastoista ja niissäkin pitää laskeutua alempiin kellareihin ohi varastojen, katakombien ja kiveen jähmettyneiden paleoliittisten leiripaikkojen.

Mies joi kulauksen olutta ja istuutui. Olgan keskittyiminen häiriintyi. Mies oli läsnäoleva sillä tietyllä kiusallisella tavalla niin kuin aikoisi kohta sanoa jotain.

– Moi, mies sitten sanoi odotetusti ja hymyili. Hymy paljasti epätasaiset ja hieman mustuneet hampaat. – Mitä luet?

– Morfologista analyysia arabian kielestä, Olga sanoi ja yskäisi, kun oli yhtäkkiä joutunut käyttämään ääntään tauon jälkeen.

Mies sulatteli tätä hetken. – Ihan tosi?

– Joo-o.

– Arabian kielessä taitaa olla paljon tutkittavaa? Paljon koukeroita ja viivoja. Kauniin näköistä kirjoitusta.

– Joo. Tää on enemmän kyllä puhekielestä ja sen morfeemeista.

– Opiskeletsä kielitieteitä tai jotain?

– Jotain, lähinnä. Minulla on oppilaita, jotka kaikki eivät puhu suomea. Mutta kyllä tämä ihan kiinnostaakin minua.

Lasit välkyttivät merkkivaloa, Olga siirsi katseen valotäplään ja luki sanan rehtori. Hän puhalsi yhden pitkän, hieman rahisevan huokauksen ja avasi yhteyden.

Mies odotti Olgan lopettavan, mutta kun alkoi näyttää siltä, että puhelu venyisi, hän haki oluensa seuraksi vielä kahvin. Kahvikoneen jyrinä ja suhina valtasi kahvion. Laite oli sen näköinen kuin se olisi toiminut höyryllä ja se olisi raahattu kahvion perälle jostakin steampunk-museosta. Kone kurlutti ja rähisi ja höyrysi ja sai lopulta yskittyä kuppiin pari lirausta pikimustaa, tahmeasti valuvaa kahvia ja sen päälle vaahtoavaa maitoa.

Mies kantoi kupin varovasti pöytään. Olga päätti puhelun.

– Eli olet opettaja?

– Jep.

Olga katsoi pöydänpintaa. Siihen oli tussattu kritiikkiä poliitikkoja kohtaan, sukuelinten kuvia ja muita genitaalisia tiedotuksia. Olga oli sen verran täynnä työpäivää ja puhumista, että häntä ei huvittanut kannatella keskustelua. Tuntui kuitenkin, että oli kysyttävä jotain vuorostaan:

– Mitä sä sitten teet?

– No mä olen toimittaja.

– Jaa. Onko hyvä duuni?

– Freenä mä olen. Ei tällä oikein elä.

– Vaikka nyt pitäs olla uutisoitavaa.

– Joo no isot uutistalot, niillä on vakitoimittajansa. On autot ja kuvausryhmät ja ne saa aina ensinnä tiedon tapahtumista. Tosi vaikeeta pärjätä senttarina.

– Mitä sä sitten teet millä elät?

– Kaikenlaista. Hanttihommia, sekalaista sitä tätä.

Epäröivä sade tuntui saaneen jostain uutta varmuutta. Nyt se ei enää leijaillut sumuna, sen läpi tuli raskaampia pisaroita, jotka läiskyivät katuun ja rummuttivat yhä tiheämpää rytmiä terassin katokseen. Sateen yltymistä ei olisi huomannut, jollei välillä olisi unohtanut sitä ja sitten huomannut yhtäkkiä sen kiihtyneen.

– Pitää mennä treeneihin kohta, mies sanoi.

Koettaa tehdä itseään kiinnostavaksi, Olga ajatteli.

– Mitä treenaat?

– Kendoa.

– Siis mitä?

– Kendoa. Sellaista japanilaista miekkailua.

Ja mies alkoi selostamaan siitä japapiponialaisesta lajistaan. Miten siinä oli vain muutama hyökkäysmuoto ja niitä sitten treenattiin maailman tappiin asti. Kumarreltiin, ja odotettiin ja liikuttiin. Kunnioitusta ja niin edelleen. Miehet tykkäsivät aina luennoida harrastuksistaan. Motskareista, mangasta ja laservatupasseista. Niin kuin Max – tai exMax nykyään – jalkapallosta, se olisi puhunut vaikka koko päivän taktisista kuvioista ja treenikaverien jalkavaivoista.

Olga harkitsi lähtevänsä jonnekin muualle, mutta nyt ulkona satoi ja terassi oli varsin viihtyisä. Paitsi pikkarit olivat huonosti, niiden reuna painoi. Hän huomioi taas miestä, jonka suu kävi yhä:

– …ja jos sinä katsot netistä niitä matseja, tuskin olet katsonut mutta jos vaikka huvin vuoksi yksi, niin näet miten ne ensin vaanii ja sitten ne tulee niin äkkiä toistensa päälle että melkein liikettä ei erota, mä en usko…

– Mä käyn joogassa. Kaks kertaa viikossa.

– Aijaa? mies sanoi, äänensävyllä kuin Olga olisi juuri raahannut Ferrari-näyttelyyn vanhan Toyotan.

– Hathajoogaa yleensä. Tiedätkö?

– Niitä on hathaa ja lyengaria ja astangaa joo. Vaikka mitä.

Mies ei osannut sanoa enempää mutta ainakin se lopetti luennoimisen. Se nyppi croissantista murusia ja sneppaili niitä varpuselle joka oli tullut pitämään sadetta terassin räystään alle. Varpunen naposteli niitä innokkaasti, kunnes sai niin ison palasen, että se katsoi parhaaksi siepata sen matkaansa ja lentää pois.

– Se avaa chakroja ja tukkeumia kehosta.

– Mä kokeilin joskus mutta ei se oikein toiminu mulle. Piti olla muka rentouttavaa ja muuta, mutta lähinnä vaan vitutti koko ajan. Anteeks vaan.

– Ei haittaa.

Sade kohisi tasaisesti, vettä läiskyi terassin alhaalta avonaisen aidan ali Olgan sandaaleille ja varpaille. Kohinassa oli turkoosi sävy.

Kärsiköhän nahka tuosta vedestä? Olga mietti. Jos se nyt oli aitoa nahkaa. Tietysti jotain pintanahkaa, koottu liimaamalla jostain taiwanilaisen muovinahkapajan lattialta lakaistusta töhnästä, ja sandaalit hajoaisivat hiutaleiksi heti kun Olga lähtisi terassilta.

Ulkoa kuului miehen huuto. Se alkoi ulinana, jota voi nimittää lähinnä eläimelliseksi, ja muuttui sitten selkeämmin inhimilliseksi karjumiseksi. Kuului muitakin ääniä, niin kuin pieni ryhmä olisi vastannut huutoon. Olga katsoi ulos mutta ei nähnyt mitään terassin sumeiden lasien läpi. Huuto vaimeni. Hän ei viitsinyt mennä oviaukolle katsomaan.

– Ihmiset voivat pahoin, mies sanoi.

– Niin voivat, Olga myönteli. – Siksihän minä arvelinkin, että sinulla luulisi olevan nyt duunia. Eiks vaan ikävyydet ole uutisia?

– Ei se nyt ihan niinkään ole. Ovat hyvät jututkin uutisarvoisia.

– Kun ovat niin harvinaisia?

– Käsitin, että sinun mielestä just ikävyydet ovat harvinaisia, ja siksi uutisarvoisia.

– No mutta kumminkin pitää olla jotain erikoista.

– Ei nyt vaan. Voi taustoittaa, peilailla eri näkemyksiä, haastatella, etsiä taustalla vaikuttavia rakenteita…

Nyt se alkoi kertomaan työstään. Se oli toinen mistä miehet aina jaksoivat. Olga katseli pitkin lasia valuvia vesipisaroita. Vesi muodosti pieniä pystysuoria jokia ja puroja. Ne vaelsivat vääjäämättä ylhäältä alas, kuin elämä alusta loppuun. Jotenkin vertaus ei oikein toiminut. Miksi ei? Ehkä koska ne menivät valuivat alas eivätkä vasemmalta oikealle. Miksi muuten aika miellettiin vasemmalta oikealle? Miksei vaikka ylhäältä alas tai takaa eteen? Johtuuko se kirjoitussuunnasta? Arabit varmaan mielsivät suunnan päinvastoin.

Poliisin hälytysajo viuhahti ohitse, se meni oikealta vasemmalle. Hetken terassi leimusi sinistä valoa ja sireenin uikutusta.

Sade alkoi rauhoittua, pisaroiden ohi saattoi jo erottaa pilkahduksia valoa. Valo valui alas pilviin syntyneistä raoista. Mies oli puhellut ja Olga oli kuunnellut hyvin hajamielisesti, katse ikkunalasissa. Lopulta mies taisi havaita, että hänen yleisönsä ei ollut paikalla. Hän nousi.

– No moi sitten.

– Ai sä meet? Et sä kastu?

– Se loppuu kohta.

– No moido.

Mies meni ulos, avasi pyörän lukon ja ajoi tielle. Äskeisiä meluajia ei näkynyt enää missään. Mies kääntyi ajamaan torin sivua ja oli törmätä liikennepuomiin, jonka rakentajat olivat pystyttäneet kadulle. Hän koetti väistää, mutta tilaa puomin ja ajotien välillä oli vähän. Hän tasapainoili ja vaihtoi painoaan puolelta toiselle. Hoippuessaan hitaasti eteenpäin pyörä ajautui lähelle katukiven reunaa ja oli lipsahtaa kiveykseltä alas, juuri kun kaupunkibussi rymisteli kohti.

Mies vätti juuri putoamisen ja selvisi hengissä, ja lakkasi kiinnostamasta Olgaa. Sää alkoi kirkastua, juuri sopivasti kun piti palata takaisin töihin. Mukavaa. Ajatus töistä ei ollut.

 

 

Seuraava
Edellinen
Alkuun

©Jouko Kivinen
 

Keskustelu artikkelista

  1. (5/5)

    Ilahduin, että Olgan edesottamuksiin tuli jatkoa. Luen mieluusti lisääkin. Hänen arkifilosofiset pohdintansa tuovat mieleen Milan Kunderan kirjan Olemisen sietämätön keveys, jonka vastikään luin. Sellaisia pohdintoja voisi olla enemmänkin. Ehdottaisin cliffhangeria kohtaan “juuri kun kaupunkibussi rymisteli kohti”. Jossain luvussa x voitaisiin sitten todeta, että mies selvisi. Tulisi lisää jännitettä, lukijan olisi pakko lukea eteenpäin. Lisäksi huomautan, että iyengar-joogan alkukirjain on i, nyt näyttää kuin siinä olisi L. Ei muuta moitittavaa, odotan jatkoa. Kuulostaa sellaiselta kirjalta, jonka voisin haluta ostaa itselleni nimpparilahjaksi.

  2.  

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.