Tarinavirta

Roskainen, tulitaistelujen runtelema asuinalue levittäytyi Jaken ympärillä. Fusepointissa mikään ei ollut arkipäiväisempää kuin taistelu. Koko peli oli suunniteltu taistelua varten, ja se mitä ei uuden yhteenoton aikana rikottu, oli syntynyt hajallisena jo piirustuspöydillä.

Pikku tulitikuiksi ja kivenmurusiksi moneen kertaan pommitettu puistikko oli aivan Jaken edessä, mutta se ei tarjonnut minkäänlaista suojaa.

– Mä en selvii täällä yksin. Tononi?

– Mä tuun, kuului rätisevä radioääni.

Teknisesti mikään ei tietysti olisi estänyt ääntä olemasta syvän selkeä, stereofoninen ja 300-bittinen, mutta rutina oli teollisuusstandardi näissä maailmoissa. Immersio vaati rätinää ja pauketta.

– Mis oot?

– Mä oon tääl varastoalueella.

– Ehditsä?

– Tarpeeks. Snipulla voin alottaa tosta katolta.

– Missä Zape on?

– Se jäi lagittaa johokki.

– Zape!? Ei kuulu mitään.

– Just. Onks siltä mikki kiinni?

– Just tuuballa tai jotain.

– Ei helvetti. Missä se oli viimeks?

– Bronxissa.

– Sillä lailla. Darpa, ootsä hollilla?

Toinen rätisevä ääni liittyi keskusteluun.

– Täällä olen.

– Mitään erikoista?

– Ei. Kerään matskuja.

– Pääset LZ:lle?

– Joo, ei ongelmaa.

– Ootsä Jake tulossa?

– No vittu Tono, en mä nyt LZ:lle. Kun pääsis edes tän aukion yli äksdee.

– Venaa pari sekkaa, suojaan.

– Ne tulee ylhäältä mä luulen, mä kuulen ääniä.

– Miksei kadulta?

– En mä tiedä. Ehkä ne osas arvata.

– Voitsä siirtyy siitä?

– Koetan tota käytävää. Hiippaan siitä mut sitten tulee kiire tuolla päässä. Meen nyt.

– Ok. Tuun sinne aukion laitaan.

– Ok.

Jake lähti siirtyi pomminsirpaleiden runtelemaan pylväskäytävään. Käytävän puolivälissä yksi vihollistiimin jäsenistä ryntäsi yhtäkkiä oviaukosta Jaken eteen. Molemmat epäröivät sekunnin kymmenyksen, mutta lopulta Jake ampui nopeammin. Smg:n sarja kaatoi miehen. Vaimentamattoman aseen meteli kuului kovana ja kaikui kauas, joten Jake lähti saman juoksemaan. Hän otti seuraavan oviaukon, syöksyi sisään ja sitten jatkoi hitaasti kyyryssä syvemmälle taloon. Hän koetti mennä niin hiljaa kuin pystyi, mutta kolhi kiireessä romua ja kuuli heti juoksuaskelia yläkerrasta.

– Mä törmäsin yhteen, siis melkein törmäsin, Tononi sanoi. – Se oli selin ja kyttäs johokki päin huoltista.

– Okei. Mullon vähän kiire, ne muut tulee nyt perässä. Mä meen yli. Suojaa nyt sitte.

– Jes.

Jake juoksi talon läpi ja aukion laitaan. Takaa kuului murtuvien kattotiilien ropinaa ja ääniä kun betoniseinää nuijittiin puhki. Peltitynnyri lähti vierimään. Raskaita askelia, jotka hiipuivat taakse Jaken juostessa. Laukauksia, kevyen sarjatuliaseen ääni. Mutta luodit eivät tulleetkaan Jaken suuntaansa, siellä ammuttiin jotakin muuta. Kuului kimeää kirkumista ja sitten Jake kuuli kun raskas luoti sirahti ylitse ja mäjähti johonkin pehmeään takana. Sekuntia myöhemmin kuului Tononin aseen jyrkkä, synkeä jyrähdys. Jake jatkoi juoksuaan. Toinen kumea laukaus, ja nyt takaa kuului kirous.

Jake pääsi aukion toiseen laitaan, loikkasi matalan aidan yli ja maastoutui talon seinän viereen. Hän pujotti aseen piipun aidan rakoon ja tähtäili sen ylitse. Talosta kuului yhä ääniä.

– Tono, mikä tilanne?

– Mä sain yhden. Mut siel on varmaan vielä ainakin yksi, tai kaksi. Mut niillä on jotain ongelmia paikallisväestön kanssa.

– Paikallis… rite. Pitäskö soittaa Zaphodille jos sillä on joku? Jos se ei tuu takas meillä on sikana matkaa LZ:lle. Jos muut menee full tiiminä ollaan alakynnessä.

– Niillä voi olla vaan pari tyyppiä enää jäljellä niilläki.

– Mut ei kaikilla.

– Mihin se Zape jäi?

– En tajua. Se ei vastannut eikä tagannu sijaintia. Varmana afkina koko ajan.

– Paskat. Zape! Zaphod! Saatana ZAPE!

– Jätetääks ja katotaan illalla uusiksi?

– Mä sanon et jatketaan. Ja jos se nyt kohta tulee.

– Ei se selvii yksin. Ja sit jos joku tiimi sattuu siihen –. Venaas, katon kartan.

– Ok. Darpa kaikki edelleen ok?

– Joo.

Jake avasi kartan ja zoomasi ulos rakennuksista. Se oli vain pieni maalaiskylä. Muutama surkea talo, jotka nököttivät lähellä toisiaan kuin hakien suojaa kalsealta, harmaalta maailmalta. Fusepointin maailma oli juuri sellainen.

Aukiolta kylän keskellä lähti tie kolmeen suuntaan. Tononi oli nyt passissa kaupungintalon tornissa, sieltä näkyi kaikki liike. Paitsi talojen sisälle ei näkynyt. Darpa oli suolla, siellä ei paljon jengiä liikkunut. Zaphod piti hakea ja se oli luultavasti jossakin Bronxissa.

Bronx oli ruosteen ja pomminsirpaleiden kirjoma suurkaupunki, jonka lähin liittymä oli vain parin kilometrin päässä. He voisivat mennä sinne. Kaupungin keskustaan ei ollut mitään asiaa näillä varusteilla, siellä sai luodin nahkaansa tai taudin, mutta Zaphodin kämppä oli cityn tällä laidalla.

– Voitasko me nyt sitten kiertää Bronxin kautta?

– Riittääks safka ja vesi? Tononi kysyi. – Saitsä Jake mitään?

– En mä saanu ku yhden kanisterin, kun nuo tuli.

– Saakeli. No jos tuollois matkalla joku kaivo joka ei ole pilaantunu. Mut pahempi ongelma on safka, mistä sitä saa?

– Olis pitäny leikellä kappaleita tosta tyypistä mutta kun ei ehtiny. Tono onks siellä mitään?

– Täällä ei ole kuin hämähäkinseittejä ja pölyä.

– Pitää sit vaan toivoa et matkalla löytyy jotain. Ja sit Bronx vois olla potentiaalinen.

– Joo. Okei, kierretään sieltä.

– Zaphod majailee siinä sillan lähellä, jos mennään ton maaston läpi ja sit joelle.

– Siinä ei ole mitään suojaa siinä sillalla. Ihan aukee.

– Sit jos ei muu auta pitää kahlata. Jos virta ei ole mikään paha.

– Darpa kuulitsä? Jake meinaa kahlata.

Darpa nauroi mikkiin.

– No mitä??

– Näet sitten kun näet sen joen.

– Jassoo. Darpa sulla ideoita safkasta?

– Mulla on jotain sammakoita.

– Mitä vittua?

– Siis jotain tämmösiä sammakon näköisiä otuksia, mut skannerin mukaan syötäviä.

– Öh, okei. Onks paljonkin?

– Nää riittää loppupäiväks meille kolmelle. Sit paskavettä yks kanisteri, jos Tononilla on vielä tabuja.

– On.

– Okei sitä pärjätään huomiseen. Meettekste nyt Bronxiin vai?

– Joo.

– Okei mä tuun siihen hollille. Täällon hiljasta tällä puolella.

– Ok. Tuutsä joen toista rantaa?

– Jollei siinä ole pesäkkeitä. Mä ehdin ekana sinne vahtaamaan sitä siltaa, ni voin ehkä suojata.

– Okei. Mennään.

Jake lähti ryömimään takaperin aidan luota ja jatkoi kunnes pääsi talon nurkan taakse. Siellä hän nousi pystyyn ja lähti hölkyttelemään talojen takana kasvavaan pikku metsikköön.

– Kunhan ei ole elukoita. Jos niitä joutuu paukuttelemaan niin vihut on heti perässä.

– Otetaan ongelma kerrallaan.

Itään oli vaan ruohikkoa ja länteen kivikkoa, joka olisi pitänyt ryömiä läpi. Liian hidasta. Jake katsoi taakseen ja näki Tononin tulevan matalana perässä.

– Valmiina?

– Joo paitti henkisesti. Mee hitaasti, mä en haluu osua mihinkään roinaan.

– Meinaatsä että ne vois olla vielä toimivia. Psyko.

– No kyl mä tiedän et ne voi olla. Artur hiplasi yhtä sellasta skanneria mitä ne pudottelee koneista, eikä jäbästä jääny jäljelle mitään.

– Rutto on kyllä isompi riski. Ei tarvi saada ku yks hyönteisparvi naamalle ja se alkaa.

– Joo.

Jake eteni supervarovaisesti ja tarkkaili jokaista liikahdusta. Hän kaarsi loivasti kohti etelää, katsoi välillä kompassia ja jatkoi kunnes pääsi puiden seasta ulos. Pieni kumpare toimi sopivasti näkösuojana kylään päin. Jake pisti juoksuksi ja Tononi seurasi hieman mutkitellen perässä. Joku olisi hyvin voinut keksiä tulla passiin kumpareella kasvavaan ruohikkoon. He pääsivät kuitenkin yli ongelmitta. Bronxin rapautuneet tornitalot piirsivät sakaraista viivaa horisonttiin, ne mitkä vielä seisoivat pystyssä. Jotain harmaata liikehti niiden välissä.

 

Seuraava
Alkuun