{Tononi has logged in.}
~ tono! mitä sä täällä teet? eiks sulla oo duunia?
~ joo mut on kone mukana.
~ onks siinä muka tarpeeks tehoja?
~ vähän kämäset graffat mut kyl tää futaa
~ k
~ onks visiiriä
~ hedari vaan. venaas.
Tononi onki headsetin repusta ja kytki sen.
– Okei. Saitsä mun kamoja talteen sieltä sillalta? Tai Darpa?
– Luuletsä. Arvaa ne koneet siinä päällä. Ne ois repiny palasiks saman tien.
– Joo mä vähän arvelinki. Voi perse. Mun pitää sit lähtee noukkimaan uutta kamaa. Vituttaa vaan, se snipu oli tosi hyvä.
– Eiks sulla ole respawn poweruppia?
– Eli mitä?
– Sun kamat säilyy vaikka kuolet.
– No ei ole. Onksulla?
– Joo, jeesaa tosi paljon. Mikä snipu se oli?
– Devari. Kakskaksysi. Range jotain 3000 ja tulinopeus 48.
– Saakeli. Pystyks sitä käyttää yksin?
– Joo pysty, tai siis paras olis, jos olis supportti mukana, mut pystyy yksinki johokki 1500 metriin asti.
– Kova. Mut se on nyt sitte kai mennyttä.
– Nii no emmä tiedä. Voi se olla siellä vielä. Jollei joku ole noukkinu.
– Tuskin on. Mitäs sulla nyt sitten on? Aloitussetti? Jake nauroi.
– No ihan nobohaalarit näkyy olevan.
– Ei helvetti.
– Mistä sen powerupin saa? Mä haluun sen.
– Mä voin neuvoa. Missä oot?
– Joku pikku saari, vettä joka puolella.
– Ai se heitti sut ihan muualle.
– Joo. Pääsetsä tänne jotenkin?
– Emmä tiedä, anna koordinaatit.
Tononi antoi komennon ja pelimoottori sylki ulos sijainnin.
{Your location is Erasthos Archipelago 34522, 12909.}
– Että semmonen läpi.
– Mä lähden tästä nyt menee, koetan päästä tonne rapakon toiselle puolelle.
– Mä tuun.
Tononi silmäili karttaa, tarkisti vielä ympäristön pensaikon lomasta, ja lähti aloituspisteestä. Hän käveli pari askelta, sitten kirosi huolimattomuuttaan ja heittäytyi maahan. Hän jatkoi ryömien, etsien matalia kuoppia, joista hänen profiilinsa ei olisi erottunut liian kauas.
Maasto oli vehreätä ja kumpuilevaa, se oli hyvä. Rottia ei näkynyt, ilma oli puhdas, kasveissa ei ollut epäilyttäviä läikkiä. Aloitusalueet olivatkin yleensä melko turvallisia. Paitsi jos oli spawncampereita. Niitä jotka huvittelivat lahtaamalla sisään kirjautuneita. Sokaisivat vaikka pimeässä taskarilla ja sen jälkeen ampuivat täyteen kuulia. Lapsellista.
Tononi ryömi, pääsi rantaa reunustavaan pensaikkoon ja uskaltautui kyykkyyn. Nyt matkanteko kävi nopeammin. Pensaikossa näkyi roinaa mutta ei mitään hyödyllistä. Jostakin koneesta oli katkennut tukisauva, sen toinen pää törrötti terävänä ja ilkeän näköisenä, sen hän otti mukaansa.
Vesirajassa hän pysähtyi kuuntelemaan. Aaltojen loiskeen lisäksi ei kuulunut mitään. Tononi jatkoi eteenpäin kyyryssä, kunnes vesi ulottui haalarin rintamukseen asti, sitten hän kiinnitti seipään vyötärölleen ja alkoi uida. Seiväs oli aika painava, mutta veden kantavuudessa ei oltu mallinnettu ylimääräistä painoa, joten hän ei uponnut. Vaikka hänellä olisi ollut repussa minigun, sinko ja 500 kiloa rautaharkkoja, hän olisi kellunut kuin sorsanpoikanen.
Vesi ei ollut aivan puhdasta, siinä oli jotakin, joka kimalteli kuin öljy. Seiväs hidasti etenemistä mutta Tononi sai kauhottua eteenpäin, toivoen olevansa kyllin nopea etteivät kalat ehtisi hänen peräänsä. Hän kuuli jo hiljaisen, veden alta lähestyvän sirinän. Vähänkin leveämpi salmi, ja sitä olisi ollut mahdoton ylittää, tai hän olisi joutunut epätoivoiseen kamppailuun kaloja vastaan pelkkä seiväs apunaan.
– Missä oot?
– Vedessä, venaa.
Sirinä kuului äänekkäämpänä. Tononi iski aloituspakkauksen adrenaliinipiikin ihon läpi ja kiihdytti vauhtiaan. Ranta lähestyi, ja niin sirinäkin. Hän pääsi juuri kahluusyvyyteen ja kuivalle maalle, kun kalojen evät leikkasivat veden pintaa hänen takanaan.
– Selvisin. Meinas lähtee lihat. Ootko jossain maisemissa?
– Joo, mä oon spiraalivuorten välissä solassa. Tuun sinne vahtimaan. Siellä on jotain liikettä, paras varoa.
– Mitä liikettä?
– Joku tiimi. Niillä on joku projekti siellä meneillään.
– Ei saakeli. No ei voi mitään. Saat sä nyt vuorostas suojata.
– Katotaan ehdinkö.
– No mä meen nyt.
Tononi kartoitti ympäristöä. Spiraalivuoret ulottuivat idässä veteen asti, sieltä ei voinut kiertää nyt kun kalat olivat liikkeellä. Lännessä näytti olevan satama, joka liittyi saumattomasti matalille rinteille kasvaneeseen kaupunkiin. Huono idea mennä sinnekin, ilman mitään varusteita. Ja ilman antibiootteja.
Suoraan edessä oli vain vajoja, roskaa, peltitynnyreitä ynnä muuta mikä täytti joutomaat niin reaalielämässä kuin simuloiduissakin ympäristöissä. Alue näytti hiljaiselta lukuun ottamatta nuotiota, jonka valo kajasti vähän edempänä.
Tononi hiipi lähimmän vajan luokse. Puulankkuja ei voinut irrottaa, joten hän joutui ujuttautumaan sisään seinän alla olevasta kolosta. Hän näki pienen kanisterin, tarkisti että se oli puhdas ja poimi mukaan. Sen vieressä oli ruuvimeisseli ja rautalankaa, ja hän otti nekin. Olisi ollut mahtavaa löytää jokin ase, mutta niitä harvemmin lojui missään. Hän kohotti varovasti päänsä ikkunasta ja näki jengiä leirinuotiolla.
Pelissä oli iltahämärä ja kohtalaisen lämmin, joten ei ollut selvää miksi nuotio oli sytytetty. Mutta online-jengillä nyt oli mitä omituisimpia syitä tehdä asioita. Tai ei syytä ollenkaan. Tononi avasi varovasti oven ja ryömi ulos. Vajan edustalta alkoi matala aita, joka yhdessä ruohikon kanssa tarjosi tarpeeksi suojaa. Hän voisi ryömiä nuotiopaikan ohitse huomaamatta.
Hän sai joitakin haavoja veitsenterävästä ruohikosta mutta ei mitään sidontaa vaativaa. Vaihtoehtoja ei joka tapauksessa ollut. Nuotion lähestyessä kulku vaikeutui, ja näytti koko ajan epävarmemmalta pääsisikö hän huomaamatta ohitse. Tononi harkitsi hetken, että vain nousisi seisomaan kädet ylhäällä, vakuuttaisi, että oli ystävällismielinen ja hyvä lisä tiimiin. Nobohaalarit eivät kyllä vakuuttaneet olleet ollenkaan katu-uskottavat. Tyypit voisivat yhtä hyvin lahdata hänet ja suolata lihat matkaeväiksi. Itse asiassa todennäköisemminkin.
Tononi ryömi lähemmäksi. Nuotio lähestyi. Hän alkoi saada jo selvää miesten puheesta. Tai miesavatarien, olivat he sitten IRL mitä sukupuolta tahansa.
– Kuinka vanha se nyt on?
– Kohta neljä kuukautta.
– Syö rintaa?
– Joo, mutta se sattuu. Niin että Nico on aatellu käyttää rintapumppua ja sitten syöttää pullolla, se olis helpompaa.
– Rintapumppua, mikä se on?
– Etsä tiedä? Siis maitoa pumpataan rinnasta ulos pulloon, se on hellävaraisempaa. Ja sit mäkin voin imettää välillä sen pullon avulla.
Tononilla löi hetken tyhjää. Mistä helvetistä äijät puhuivat? Sitten hän tajusi, että joku oli nähtävästi perheellinen ja puhe oli ihan oikeasta beibistä. Siis oikeassa elämässä. No huhhuh.
Tononi jatkoi hidasta ryömimistä eteenpäin.
– Aijaa, miksi se imetys sitten sattuu? Eihän niillä ole vielä hampaita.
– En mä oikein tiedä. Se kai painaa ikeniä tai jotain nänniä vasten. Onhan siellä kai jo hampaat kumminkin piilossa. Sattuu vaan kuulemma niin ettei tahdo kestää.
– Voihan sitä antaa keinomaitoa.
– Niin mutta äidinmaitoa pitäs saada mahdollisimman kauan. Se nostaa vastustuskykyä ja kaikkea.
Tononi oli niin lähellä, että askeleet kuuluisivat, jos hän nousisi vain kyykkyynkin. Joten hän jatkoi matalana.
– Mites sulla sit sujuu?
– No yöunet on tosi vähissä. Ja vähissä ne on Nicolellakin. Se kun herää ihan yhtenään. Syömään tai johonkin meluun. Mä en tajua miten tätä jaksaa. Se on just nukkumassa, mut varmaan se kohta taas herää. Nico on kans nukkumassa, mä tulin tänne hetkeksi. En mä nyt kauaa voi ollakaan.
– Just. No killassa ei ole nyt mitään tänään, mutta sä et ole osallistunu raideihin pitkään aikaan. Saat monoa kohta.
– No miten mä voin istua koneella kahtatoista tuntia, pitäs olla imetystauot!
Muut miehet nauroivat. Kolmas, nainen, sanoi jotakin, ilmeisesti koreaksi. Tononi ei osannut koreaa mutta se kuulosti ärtyneeltä. Tuore isä jatkoi:
– Sanoksmä että hei, sori, voisitteks te venaa tässä suolla hissun kissun puol tuntia kun mä käyn syöttämässä ja nukuttamassa. Tai voi siinä mennä tuntiki. Buffatkaa tai jotain sillä välin. Tai kokeilkaa ilman mua.
– Eksä ole niinku scoutti? Siis medicciscoutti?
– Joo. Eli mun pitäs niinku pitää sitä porukkaa hengissä.
Radiopuhelin rasahti yhtäkkiä ja Jaken ääni kuului: – Olen kohta siellä, laita pingi.
Tononi säpsähti. Miehet katsoivat ympärilleen.
– Mikä se oli?
– Tuli tuolta aidan takaa.
Aseiden valokiilat napsahtivat päälle ja alkoivat vilkkua aitaa reunustavissa pensaissa. Tononi kirosi realistista äänimoottoria. Ja sitä, että hänellä ei ollut kommandokuuloketta vaan vain nobopuhelin, jonka hän oli unohtanut sulkea. Tononi lähetti Jakelle nopean pingin, ja perään toisen merkiksi siitä, että lähellä oli vihollisia.
Valot lähestyivät. Tononi tiesi, ettei pystyisi sen paremmin ryömimään kuin juoksemaankaan pakoon, miehet ampuisivat hänet helposti tältä etäisyydeltä. Ja jos hän odottaisi, että hänet löydettäisiin, miehet voisivat ampua ihan vain yllätettyinä.
Oli paras ottaa aloite omiin käsiin. Hän pysytteli matalana ja huusi:
– Hei, älkää ampuko! Sori, minä olen täällä. Yritin ohitse, minulla ei ole aseita.
– Tule esiin!
– Okei, mutta älkää ampuko!
– Esiin nyt sieltä.
– Joojoo.
Tononi nousi.
