Sara hiipi varovasti kauppahallin sivua, Chimlin tuli hänen perässään. Keskipäivällä ihmisiä oli paljon liikkeellä. Kauppahallista kuului jatkuvaa melua, ja lisäksi oli autoliikenne ja skootterit, niin että heitä tuskin olisi kuultu vaikka he olisivat hyppineet hallin katolla. Mutta hiipiminen kuului nyt asiaan, piti hiipiä.
– Mä meen sitten ensin? Sara kysyi.
– Mä olen nopeampi, Chimlin sanoi.
– Okei. Se on nyt mun vuoro kysyä.
– Joo.
– ”Kissa.”
– No nelijalkainen, karvanen, kehräävä pieni olento, joka on ihmisten kanssa.
– Ei ne aina ole. Niitä on villikissojakin.
– No sillä on sitten häntä ja usein se viettää aikaa ihmisten kanssa ja nukkuu aina.
– No okei. Sit sun vuoro.
Seinän viereen oli kerätty puulaatikoita, parit työntökärryt ja tyhjiä metallipurkkeja. He etsivät niistä jotain hyödyllistä, mutta ne oli kaluttu tyhjiksi. Jostakin lastauslavojen lomasta lähti kissa juoksemaan pakoon kun he lähestyivät.
– Toikaan ei ole ihmisten kanssa, Chimlin sanoi.
– Usein. Usein on, ei aina! Kysy.
– Hmm, no sitten ”viisi”?
– Lukumäärä, joka on neljän ja kuuden välillä.
– Vois olla neljä ja puoli.
– Kokonaisluku.
– Kelpaa. Sun vuoro.
– ”Kun”.
– Ei tollasta voi kysyä!
– Joku sana vaan, niin me sovittiin. Ei muuta.
– Toi on ihan mahdoton.
– Luovutaksä?
– No en.
Kulmaukselta näkyi parkkialue ja sisäänkäynti. He lopettivat hiiviskelyn ja kävelivät normaalisti sisään. He koettivat näyttää niin luontevilta kuin mahdollista. Niin kun he tässä vain vähän katselisivat, ja kohta äiti huutaisi. Useimmissa myyntitiskeissä oli lasi edessä ja sivuilla suojaamassa pärskeiltä ja taudeilta. He tulivat myyntipöydän luo, jossa oli oliiveja ja säilykkeitä. Chimlin kurkotti katsomaan mitä lasipurkeissa oli.
– Antaa vetää tai kutsun vartijan!
He katsoivat ylös. Roteva nainen silmäili heitä hyvin tuiman näköisenä. Hän oli istunut jakkaralla mutta nousi nyt seisomaan ja ojenteli käsiään, joiden alla rasva heilui.
– Ei me mitään tehty! Sara huusi.
– Kyllä teidät tiedetään! Kerjäläisiä! Menettekö? Vartija!
Naisen ääni koveni, ja Chimlin ja Sara juoksivat pois. Sara kääntyi näyttämään kieltä naiselle ennen kuin he kääntyivät sivukäytävälle. He koettivat tarkkailla, missä vartija voisi olla. Vaikka nainen varmaan vain pelotteli.
– No etkö keksi? Sara kysyi.
– Äh, se kun jotain tapahtuu…
– Ei saa sanoa ”kun”!
– No se on kolmikirjaiminen, kertoo milloin tapahtuu jotain.
– ”Nyt” sopii sekin.
– Ei kun… siis hetki, jona jotain tapahtuu, mikä vain hetki. Tai sitten … niin se vain.
– No okei, se oli vaikea. Sun vuoro.
Kalaosaston aisti kaukaa, haju valui vitriineistä ja kala-altaista ympäristöön ja oli niin voimakas, että se peitti kaikki muut hajut alleen. Lohet, makrillit, mustekalat, ravut, taimenet, säynävät, ankeriaat ja muut merenelävät ja järvikalat levittäytyivät joka puolella kiiltävinä ja mehevinä. Välillä myyjät sumuttivat niiden päälle vettä, jotta ne pysyisivät tuoreen näköisinä. Tuntui silti ihmeelliseltä, että palat näyttivät kuin juuri äsken kaloista irti leikatuilta.
Sara pani merkille, että hallissa liikkui paljon ihmisiä, siististi pukeutuneita. Varakkaammat halusivat usein käydä hakemassa päivän kalaruuan itse kauppahallista, he eivät tyytyneet markettien valmiisiin annospaloihin. Köyhemmät ostivat pikkukaloja kilohintaan käristettäväksi perheelleen. Lapset pitelivät nenäänsä ja kävelivät väkijoukon lomitse.
– Do selladed sana kuin ”sidided”.
– Migä sidided? Migä se muga on?
Chimlin otti sormet pois nenästään ja huusi:
– SININEN!
– Ai sidided, miksed hedi sadodu, Sara kikatti. – Ododas…
Tuoreen kalan haju oli hyvin runsas, se tuntui kertovan jostakin ravitsevasta ja terveestä, mutta kun kalaosasto vaihtui lihatiskeihin, haju oli raskaampi ja tympeämpi, ikään kuin teurastettujen eläinten ja veren muisto. Punaisia lihakimpaleita lojui tiskeillä aseteltuina koristeellisiksi kuvioiksi. Tarhaeläinten lihaa, riistaakin. Ne olivat joskus juosseet metsissä täynnä elämän sykettä, nyt ne makasivat siinä pätkittynä ossobuccoiksi ja reisipaloiksi.
– Se on niin kuin vihreä mutta ei ole, Sara sanoi. – Ja, hän jatkoi kun Chimlin nosti kättään torjuvaan eleeseen – se on, odotas nyt, keltaisen vastaväri. Ei kun oranssin! Joo!
– Onko muka? Mikä on vastaväri?
– Tää on jo toinen kysymys.
– Ei kun oikeesti!
Sara selitti niin kuin osasi. Hän ei ollut tosin ihan varma itsekään. Mutta punainen ja vihreä, sininen ja oranssi, niin hän muisti.
Viherosastolla oli valtava tungos, kaikki tarvitsivat vihanneksia ja hedelmiä. Tomaatteja, päärynöitä, munakoisoja, kukkakaalia, retiisejä. Näkyi naisten hameita, miesten reisiä, paitisten alta pilkottavia napoja, toppeja, pakaroita farkuissa, olkalaukkuja, paperikasseja täynnä ostoksia. Ihmiset tinkivät ja myyjät kertoilivat rutinoituneella nuotilla paljonko jäi vaihtorahoja. Jäntevän näköinen hedelmäkauppias piti taukoamatonta myyntipuhetta ohikulkevalle väkijoukolle.
Kokeneet myyjät osasivat panna vaistonvaraisesti merkille asiakkaat, jotka olivat ostoaikeissa, ja kääntyivät näiden puoleen juuri kun ihmiset vasta aikoivat osoittaa sormellaan jotakin. He myös huomasivat nopeasti tiskin lähellä norkoilevat lapset, jotka eivät olleet näköjään kenenkään lapsia vaan vain lapsia, joiden ilme oli nälkäinen ja puku sellainen, jota kukaan työssä käyvä vanhempi ei pukisi heidän ylleen.
Sara ja Chimlin pujottautuivat eteenpäin hallin perälle ja hedelmätiskille, missä tuttu senegalilalinen nainen yleensä istui. Nainen oli jo kuusissakymmenissä, hän myi ihan tavallisia omenoita ja appelsiineja, ja antoi usein ihan tavallisen omenan Saralle tai Chimlinille, ja heidän mielestään se oli kaikkea muuta kuin tavallinen. Se kävi hyvästä välipalasta ja se piti mielen iloisena pitkään. Varsinkin jos oli linkkari niin kuin Szczeznyllä, että voi syödä sitä pikkuhiljaa. Joskus nainen antoi muutakin, viikunoita tai banaaneja, ja ne olivat vielä parempia.
– Okei. Sitten ”marsipaani”.
– En minä edes tiedä mikä se on!
– No… en minäkään, Sara nauroi, se kuulostaa vain hauskalta. Tuota sitten, ”ja”?
– ”Ja”?
– Niin, ”ja”.
– No se jos on monta esinettä vaikka, vaikka omena ja appelsiini…
– Käytit sitä!
– No, äh, se yhdistää erilaisia asioita.
– Ne voi olla samanlaisiakin.
– Mä kysyn sulta ”on” seuraavaksi, katotaan mitä siihen sanot.
Nainen ei ollut paikalla, sen sijaan siellä oli nuori mies, ehkä naisen poika tai joku kesäapulainen. Mikä pettymys!
Mies silmäili lapsia epäluuloisesti. Ei voinut mitään. Sara koetti jutella miehen kanssa:
– Missä Dado on?
– Ei kuulu sinulle. Mitä haluat? Onko sinulla rahaa?
– On minulla… Sara piti samaan aikaan silmällä Chimliniä, joka seisoi myyntipöydän kulmauksessa ja tutki hedelmiä. Chimlin tunnusteli banaaniterttua kuin miettien sen painoa, alkoi sitten hivuttaa sitä alemmaksi, tiskin reunan taakse.
– Aiotko sinä ostaa sen? mies kysyi.
Chimlin säntäsi juoksuun banaanien kanssa. Sara lähti lähes samalla hetkellä mutta päinvastaiseen suuntaan. Mies hämmentyi hetkeksi ja lapset saivat sekunnin ylimääräistä aikaa ennen kuin mies havahtui huutamaan apua. Ihmiset etsivät katseellaan lapsia. Monet myyjät olivat nähneet Saran aiemmin, se oli vähän huono juttu, mutta Chimlin juoksi jo kaukana ja Saran ei auttanut muu kuin juosta myös. Jos hän jäisi halliin, hänet otettaisiin kuitenkin kiinni. Onneksi he olivat aivan kauppahallin toisessa päässä, ja ovet olivat ihan vieressä.
Heti päästyään ulos ja seuraavan kulmauksen taakse Sara nousi pusikkoiseen rinteeseen ja kiskoi itsensä oksista kiinni pitäen ylös. Hän sai naarmuja ja hiertymiä mutta pääsi kadulle, joka kulki ylempänä torin ja kauppahallien takana. Sitten hän vain kiiruhti Sillan kupeeseen aukiolle, jossa he usein viettivät aikaansa, ja jäi odottamaan Chimliniä. Nukkenainenkin oli siellä taas.
