Gabriel käveli virastolle pitkä, harmaa takki liehuen. Häntä ympäröivät talot olivat vanhoja kivitaloja, kunnianarvoisia eivätkä liian korkeita. Lasiset pilvenpiirtäjät pilkahtelivat niiden lomitse, mutta nämä Vanhojen Korttelien perinnetalot olivat olleet näiden kujien saartamina meritaisteluiden ajoista asti. Melkein pystyi näkemään tykinammusten kolot seinissä. Vai olivatko ne lentopommien sirpaleiden kolhimia, viimeisestä sodasta? Historiaa voi kirjoittaa seiniin niin monella tavalla.
Gabriel ei tiennyt sitä mutta kumpareelle, jonka ohitse hän juuri käveli ja jolle oli nyt rakennettu korkeahuoneinen asuintalo, oli kirkon kanssa kiistoihin joutuneita lukittu aikoinaan jalkapuihin. Samalle kumpareelle oli linnanherra toisinaan ripustanut jonkun pahantekijän häkkiin riippumaan. Tämä tuotti paljon iloa korpeille ja variksille, ja varpuslinnutkin onnistuivat usein nyhtämään luista ravintoa. Ja tietysti lokit, lähellä vesistöjä kun oltiin. Kukapa kunnon lokki kieltäytyisi mehukkaasta, vähän mädäntyneestä, hyvin riippuneesta lihasta.
Lokkeja oli nytkin paikalla, ne istuskelivat asuintalon katonreunalla ja tarkkailivat Gabrielia. Ehkä inkvisitio juoksisi kohta paikalle ja ripustaisi hänet seinälle käsistä ja jaloista? Odotus oli kuitenkin turhaa, nykyään lokkien oli tyytyminen jätteisiin ja turistien pudottelemiin murusiin. Vaalealla pullamaisella leivällä ja nitriiteillä ruokitut lintuparat saivat sisäelimistötauteja, kovettuneita valtimoita ja vatsavaivoja, minkä lisäksi ne joutuivat tappelemaan tähteistä rottien ja kulkukissojen kanssa. Varsinkin kaupungin kissat olivat isoja ja pahamaineisen pahansisuisia.
Gabriel katseli hyväntahtoisesti puluja, jotka nytkyttivät kiemuroitaan jalkakäytävällä. Yksinäinen lokki syöksähti laatoitukselle, tutki jotakin pikku roskaa maassa ja lennähti pois miehen pitkän takin heilahtelun lähestyessä. Se oli Bulgarini, se laskeutui pehmeästi hänen ylävartaloaan myöten ja aaltoili askelien tahtiin. Hyvä villakangastakki! Tosin näihin säihin vähän liiankin lämmin.
Aamun kevyt sumu oli tiessään. Menneinä aikoina kaupunkia verhosi usein sumu tai sade, ja joskus kului päiväkausia niin ettei aurinkoa nähty lainkaan. Mutta kaikki oli muuttunut. Helteitä tuli useammin ja ne kestivät pidempään, ilma ylipäätään oli kuivempaa, ja auringon säteet puhkoivat pilviä ja ilmaa. Gabriel ei vain voinut luopua lempitakistaan, vaikka se olikin hyvin harvoin todella tarpeen.
Takin alla liikkuivat hyvässä järjestyksessä hyvälaatuiset housut, nahkaiset kengät, kauluspaita, värityksiltään kaikki juuri toisiinsa sopivia lähinnä siksi, että hänen vaimonsa oli valinnut ne. Gabrielilla itsellään ei ollut lainkaan makua, eikä hän ymmärtänyt vaatteista sen enempää kuin että niitä tarvittiin, ettei poliisi pidättäisi. Mutta vaimon ahkeroinnin ansiosta Gabriel oli vähitellen sopeutunut asusteisiinsa niin että häneen ei kiinnittänyt kerrassaan minkäänlaista huomiota. Hän oli täysin harmiton ja huomaamaton. Hän pystyi kävelemään hyvänahkaisessa olemuksessaan puolen kaupungin läpi ilman että kukaan oikeastaan näki häntä, että naiset olisivat flirttailleet tai mattokauppiaat koettaneet kiskoa sisään. Hän kuului kaupungin infrastruktuuriin.
Hän heilutti käsiään takin sivuilla samassa tahdissa askelien kanssa. Hänen polveaan jomotti hieman, kun nuoruuden jalkapalloharrastuksessa saatu kolhu oireili. Ikä oli syönyt uskomattoman monimutkaista elintä, joka ei oikeastaan ollut mikään yksi elin vaan kokoelma mekanismeja, saranoita ja kipuilevia hermoja, ja nyt se muistutti hienoviritteisestä koneistostaan joka askeleella.
Matka oli pitkä. Hän harmitteli, että oli lähtenyt kävellen, kun sivistyneelle ihmiselle oli tarjolla pyöriäkin alleen. Hän näki pienen korttelileipomon ja pistäytyi ostamaan pienen omenapiiraan. Kävellen syöminen ei kuulunut hyviin tapoihin, mutta nyt hänellä ei ollut aikaa istahtaa, joten hän nikersi piiraasta pieniä paloja kävellessään kohti työpaikkaansa.
Hänen päänahkaansa kutisi. Hän raaputti takaraivoaan, tuli tietoiseksi hiuksissaan olevasta, jatkuvasti ohenevasta pyörteestä, ja koetti siirrellä hiuksia peittämään sitä. Hän onnistui vain saamaan hiukset harottamaan vasemmalle ja oikealle, ja keskellä porsaanvaalea nahka loisti entiseen tapaan. Kotonakin siitä sai kuulla. Varsinkin kotona. Aamulla kun Gabriel oli lähdössä, ja päivä näytti hyvältä ja vaatteet olivat puhtaat ja mukavat ja kiillotetut kengät jalassa, silloin vaimo sinkaisi vasamansa takaraivoon juuri kun ovi oli aukeamassa. Gabriel sun pitäs tehdä tolle jotain.
Mitäpä Gabriel-parka sille mahtoi? Armottomat prosessit työskentelivät hänen solukoissaan ja pitivät huolen siitä, että ihmiskunta jatkoi olemassaoloaan. Niitä ei kiinnostanut jonkun Gabrielin kohtalo, kunhan tämä oli ohittanut iän, jossa siitettiin jälkikasvua. Silloin ne vilkaisivat rannekelloaan, totesivat että paras ikä lisääntymiseen oli mennyt ja antoivat mennä löysin rantein loppumatkan. Ne olivat tehneet sopimuksen vain varhaiseen aikuisikään asti, ja sen jälkeen oli takavalotakuu. Ne pitivät kekkereitä keuhkojen onteloissa ja kävivät kyläilemässä vatsanpeitteiden alla, ja aamutuimaan verisuonissa biletettiin ankarasti.
Mutta Gabrielin ne olivat unohtaneet. Ne hoitivat hommansa vielä jonkinlaisella rutiinilla mutta sydän oli työstä poissa, ja jälki oli sen mukaista. Potkuja jaeltiin alituiseen eikä uusia prosessityöntekijöitä tahtonut löytyä tilalle. Tehtiin puolitekoisia proteiineja, bugeja sattui koodiin, telomeerit olivat joka vuosi lyhyempiä. Gabrielia närästi, niska oli aamuisin kipeä jos vähänkin nukkui vinossa, iho oli mennyt ryttyiseksi sieltä täältä, ja muotoonsa jähmettyneiden kasvojen pohjalta häämötti vuosi vuodelta epämääräisempi katse, jonka omistajasta alkoi olla epäselvyyttä.
Gabriel ei olisi enää niin välittänyt työnteosta. Hän oli saavuttanut jo kaiken mitä oli halunnutkin, tai oikeastaan hän oli saavuttanut kaiken mitä pystyi saavuttamaan. Hänen elämänsä eteni jonkista vapaata rullaamista loivaa alamäkeä. Niinpä, kun hän ohitti musiikkikaupan, Gabriel onnistui hyvin vastustamaan kiusausta käydä ostamassa sähkökitaran ja vaihtaa epävarmaan muusikon uraan. Tämä unelma, vielä nuoruudessa hellitty, eleli mukavasti eläköityneenä jossakin Gabrielin rypistyneen otsaluun takana, mutta haave oli yhä etäisempi ja näytti jatkuvasti todennäköisemmältä, että hän ei tulisi koskaan mossaamaan harvenevia hapsiaan keikkalavoilla. Hän oli pitkälti tyytynyt tähän. Jokin pieni nostalginen ääni nalkutti silloin tällöin hänen takaraivossaan kun hän siirteli tulosteita virastossaan, mutta yleensä hän oli oikein hyvin työpöytänsä taakse kotiutunut ja sopuisa.
Hän siirsi polveaan ja muuta siihen kuuluvaa kehoa viimeisen kadunkulmauksen ohitse, kääntyi oikealle ja asteli sisäänkäynnille. Piiraasta oli jäljellä pieni, hieman palanut kulma, jossa ei ollut enää täytettä. Hieman tuhlausta pahoitellen Gabriel heitti nökäreen kadunlaitaan, josta se kierähti viemäriaukosta alas. Hän näytti automaattilukolle korttiaan, avasi raskaan oven ja astui sisään. Päivän virallinen osuus oli alkanut.
