Gabrielin pois heittämä nökäre ei toki joutunut hukkaan. Ihmiskunta ei ankarasta yrittämisestään huolimatta onnistunut täysin irrottautumaan luonnon kiertokulusta. Rotta nappasi miehen heittämän murusen juuri ennen kuin se olisi kierähtänyt valuveden mukana pääviemäriin.
Sanotaan, että rotta löytyi aina kuuden metrin päästä ihmisestä. Totta. Missä vain oli ihmisiä, siellä oli rottia. Ihmisellä oli tapana jättää jälkeensä niin paljon syömiskelpoista jätettä, että rotalla oli selvästi helpommat olot kuin esimerkiksi savannien hyeenoilla. Yleensä sen ei tarvinnut edes nousta maanpinnalle, se sai cateringinsa suoraan viemäristä. Toki buffetteja löytyi myös ulkoilmasta, varsinkin takapihojen jätepöntöiltä. Tai tunkioilta, joita jotkut lähiöiden asukkaat kasvattivat. Jos kaupunkilainen paiskasi omenankannan tai banaaninkuoren pensaikkoon, se ei yleensä ehtinyt maatua.
Ainoina vakavasti otettavia kilpailijoita olivat lokit ja pulut. Varsinkin lokeilla oli yleensä niin suuri etu lentotaidosta ja tähystyspaikoista, että kadulla rotat jäivät auttamatta tappiolle.
Ongelmia lisäsi se, että ihmiset suhtautuivat perin nuivasti karvaisiin naapureihinsa. Kauppatorilla riekkui kyllä kymmenittäin lokkeja, siellä ne nojailivat rehvakkaina lyhtypylväiden päissä tai maleksivat maassa, koppavina ja mitään pelkäämättä. Ne sieppasivat tähteitä ja jopa ihmisten eväitä, mutta lähinnä niistä ajateltiin vain, että ne jotenkin kuuluivat kaupunkiin, ja että niiden kirkuminen oli ihan kotoisaakin.
Jopa pulut saivat suopeita katseita osakseen. Pulleat, ympäriinsä nytkyttävät, hyödyttömät pulut. Ne lorvailivat kivetyllä aukiolla Molon juurella ja missä tahansa missä oli vähänkin tilaa. Niitä on tuhansia. Ne maleksivat siivet selän takana ja etsiskelivät laiskasti jotakin syötävää. Oikein ihmetellä piti, millä ne elivät. Ne muodostivat pyörteitä, jotka elivät koko ajan. Kun joku käveli puluparven poikki, parvi nilkutti laiskasti sivuun ja avasi tien, joka sulkeutui pian perässä. Kun lapsi juoksi parveen, pulut lehahtivat lentoon ja jäivät töllistelemään tyhmän näköisinä katonreunoille. Se oli kaikista ihan okei.
Aivan toista yrittää rottana keskustan aukioille! Osaksi tuli vain inhoavia ilmeitä, paheksuntaa ja huutoja. Jotakin oli vialla kaupungissa jos rotat parveilivat kadulla, niin ne sanoivat. Rotat muka levittivät tauteja, lopun ajat olivat tulossa, rutto, me kuolemme kaikki.
Siksi rotat paljolti pysyttelivätkin maan alla, talojen kellareissa, ullakoilla, putkistoissa, joen rannalla, tunkioilla, kujilla joilla ihmiset eivät rampanneet koko ajan. Mutta rottia oli kaupungissa lähes yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Rotat muodostivat suuren perhekuntien yhteenliittymän, joka oli muodostunut laajoista suvuista. Ne eivät viitsineet pitää lukua sukujensa koosta, mutta suunnilleen tiedettiin aina oltiinko kotoisin samoilta nurkilta. Beverlystä tulleet tunnisti heti turkin kemikaaleihin vivahtavasta hajusta. Tarskilaisista haistoi heti halvan shampoon, hampurilaisten ja krapulakusen. Jokaisella kaupunginosalla oli oma ominaistuoksunsa, eikä maan alla tarvinnut käyttää navigaattoria tietääkseen missä oli.
Viime vuosina roska-autot olivat lakkoilleet enemmän, tai sitten ihmiset vain tuottivat enemmän jätettä, sillä kujille oli kasaantunut kaikenlaista. Joskus löytyi jopa ruumiita. Näinä aikoina kannatti hyvinkin tehdä ekskursioita ylämaailmaan. Varsinkin Depiksen ja Tarskin kujilla oli paljon syötävää, eikä niissä niin hermostuttukaan muutamasta rotasta. Ihmiset olivat siellä jotenkin rennompia.
Omenapiirasta ei tullut enempää joten rotta luikahti viemäriin. Se haisteli tiensä pitkin putkistoa ja muodosti muistiinsa mallin joka oli kuin usvaan heijastettua valoa, kuin scifi-elokuvien hologrammi, ja sen avulla se aina käsitti suunnilleen minne oli päätynyt. Nyt se kipitti Depiksen, nousi viemäristä ja pujahti sisään yhteen niistä kahviloista, jotka sinnittelivät vielä aitojen räkälöiden rinnalla. Toki baareissakin myytiin kahvia, mutta se näytti dieselöljyltä ja maistui jäteöljyltä. Depiksessä oli vain harvoja, jotka halusivat kahvinsa sellaisena, ettei se porannut reikää lattiaan jos sitä läikähti. Mutta ei niihin kahvia menty juomaan. Tämä liike sen sijaan oli todella kahvila.
Rotta juoksi matalalle viritettyjä kattoparruja pitkin ja tarkkaili ihmisiä. Kahvilassa syötiin pieniä kivikovia kakkuja ja juotiin vahvaa kahvia pikkuruisista kupeista. Murusia levisi joka puolelle, mutta ne olivat pikemminkin varpusille sopivia, ei aikuiselle rotalle. Se asettautui keittiön yläpuolelle, mistä sillä oli hyvä näköala leivonnaisiin. Osa niistä oli tuotu aamulla leipurilta, osa oli sulatettu pakastimen syvähorroksesta, restauroitu ja saatettu suunnilleen myyntikelpoiseen ulkoasuun. Ero ei rottaa kiinnostanut, molemmat lajit kävivät. Se odotti, kunnes kassavahti käväisi takahuoneessa, ja haki itselleen sämpylän. Sen kanssa se juoksi syvemmälle kattopalkkien sekaan ja jäi järsimään sitä.
Sille päivästä oli tulossa oikein hyvä.
