Meillä Suomessa arvostetaan kirjailijuutta. Kirjailija-titteli koetaan kunnialliseksi, jopa ihmisarvoa korottavaksi. Kirjailijoita kuvataan, heistä tehdään henkilökuvia (mieluummin henkilökuva kuin kirjan arvio), heitä palkitaan (meillä lienee satakunta kirjallisuuspalkintoa); meillä on kirjastot ja apurahat.
Näin ei aina ole ollut. Kirjailija on aiemmin ollut hylkiö, epämääräinen taivaanrannan kiertäjä nyt ainakin. Totta tietääkseni: kyllähän Haanpää, Leino, Saarikoski, Arto Melleri ja moni muu ansiokkaasti ylläpiti kuvaa renttukirjailijasta. Jopa Jari Tervo.
Lukijuutta ei luokitella erityisen arvokkaaksi. Median lempilasten haastatteluista ja henkilötietoluetteloista näkee, että lukeminen ei pääse mediaseksikkäiden, ei varsinkaan nuorten, harrasterankinglistalla lähellekään kärkeä.
Vielä jokin aika sitten eivät edes kirjailijat pitäneet lukijaa arvossa. Lukijan kustannuksella oli helppo jopa ilveillä. Lukija oli välttämätön paha, jonka kanssa ei tarvinnut juurikaan olla tekemisissä. Kirjailija kirjoitti itselleen, “oman näköistään kirjallisuutta”, “runoutta omilla ehdoillaan”. Genreistä ei väitelty, ehkä korkeintaan omissa piireissä ja kriitikoiden kanssa.
Sittemmin kunnolliset kriitikot saneerattiin kirjoittamaan friilancerina kaupungin taloudesta tai seutukunnan eri hallinnonalojen sisäisistä intrigeistä. Kirjallisuuden kriitikkous ruvettiin kokemaan välihommana, jota pätkittäin pääsi tekemään, jos oli suhteita lehteen. Kritiikintekijäksi sitä paitsi tuntui pääsevän kuka tahansa aakkoset osaava reipas kansalainen, jolle lyötiin eteen tarkat räkningit siitä, montako sanaa romaanin arvostelu sai sisältää. Ja saman tien arvostelu – tai arviointi – muuttui selkokieliseksi uutiseksi ja kirjan juoniselostukseksi. Pintalukemista syvempää kaivelua saati kirjan sijoittamista mihinkään viitekehykseen sai tikulla ruveta kaivelemaan “kriitikon” tuotoksesta.
Muutos liittyi myös muuttuneeseen kustannus- ja kirjoittamisaikakauteen. Kaikenlaiset tekstit rupesivat saamaan päivänvalon. Jokainen voi nimittää itseään kirjailijaksi. Valekirjailija on kai vielä ammattinimikkeenä lanseeraamatta. Se voisin olla vaikka minä.
Minun nuoruudessani oli selvää, että ns. arvokasta kirjallisuutta luettiin päivänvalossa, poliittisesti, seksuaalisesti tai kirjallisilta ansioiltaan epäilyttäviä kirjantekeleitä luettiin… jossain salaa. Waltarilta arvostettiin vain novelleja, Hemingwaylta pienoisromaaneja ja novelleja. Finnen Kiljusen herrasväestä koulussa kirjoittava uskalikko ei 50-luvulla saanut palkinnoksi muuta kuin opettajansa moitteet kirjallisuusvalinnasta. Myklen Punaisen rubiinin ja Salaman Juhannustanssit onnistuin pahojen poikaystävien välityksellä saamaan jo alaikäisenä luettavakseni.
Ennen kuin itse puolivakavasti ja vähän vakavamminkin rupesin kirjoittamaan, luin kirjaston hyllyjä läpi järjestyksessä. Eipä ollut vähäinen omakaan kirjastoni. Meillä oli ja on aina ollut paljon kirjoja kotona. Luettavaa lojuu suoraan sanoen nytkin kaikkialla vaaka- ja pystysuorilla pinnoilla. Vielä muutama vuosi sitten luin järjestyksessä tai ilman järjestystä kaiken, missä olin näkevinäni kirjaimia tai muita merkkejä.
Siinä meni sekaisin klassikkoromaania, poliittista manipulaatiota, ideologista ja ideologitonta maanalaista ja -päällistä tekstiä, pamflettia. Minulla on aina ollut tapana lukea kynä kädessä. Nahkaselkäiset koskenniemet ja kioski-bukowskit ovat saaneet marginaaliinsa tiukkoja kysymys- ja huutomerkkejä, opponeerausta ja lyijykynähahmotelmina päivänkakkaroita ja rappiotaloja.
Kaikesta lukemastani olen aina kaivanut merkkejä ja merkityksiä Jostakin, siis Jostakin, joka huutaa minulle: juuri tämä kannatti lukea. Elämäni kirjallisuuden nuuskijana muuttui aikaa myöten addiktioksi. Jo nuorena Juha Mannerkorpi voitti muut heilani ja L. Onervan Mirdja päihitti oman sisikunnan kaivelun.
Nykyisin kirjallisuuskilpailun voittajat saavat toisinaan vihneen kurkkuuni. Finlandiat pitää lukea, selata ainakin, mutta sentään olen oppinut, että tekstin voi jättää keskenkin.
En ole oppinut tunteella eläytyjäksi. Samastumiskohteita en ole tainnut koskaan löytää elokuvista tai kirjallisuudesta – en sen puoleen edes todellisuudesta. Fanitus on minulle vierasta.
Pikemmin olen tonkinut iloisena löytöretkeilijänä lukemastani tai näkemästäni esille rakenteita, olen seuraillut tekijän ajatuksenkulkuja, verrannut tietoja ja sanastoa omaani ja aikaisemmin lukemaani tai näkemääni. Jos kirjan tai muun tekstin liepeissä lukee, että olen saanut käsiini proosaa, niin proosaa sitten. Lähden siitä. Minulla on elämänkokemukseni, tietoni ja jonkinmoinen käsitys proosasta. Seulon vaistomaisesti lukemastani, täyttyvätkö odotukseni vai yllättääkö kirjoittaja minut.
Jos odotukseni täyttyvät, olen tavallaan pettynyt. Samaan tapaan kuin löytää täydellisen oloisen ihmisen tai rikkumattoman maljakon. Jos odotukseni puolestaan eivät täyty, rupean vihikoirana nuuskimaan teosta – ja itseäni. Etsin halkeamaa. En millään haluaisi tunnustaa kumpaakaan väärennökseksi, en itseäni enkä kirjoittajaa teksteineen.
Kun luen lyhytproosaa, mietin: Tämä on tullut jo vähintään yhden ison myllyn läpi. Tämä teksti on tavallaan ainakin kertaalleen auktorisoitu. Miksi häälyn keisarin vaatetangolla miettien keisarin vaatehuolia?
Teen itselleni kysymyksen: Milloin “15 sekunnin proosa/ novelli” on kokonaisuus? Onko sen kokonaisuutena tultava toimeen yksinään, ilman selityksiä, ilman muiden ympärillä olevien “lyhkästen” tuomaa tukea? Odotanko superlyhyiden novellien kohdalla kohtuuttomia, jos odotan, että yhtenä tarjottu on kokonaisuus, siis täydellinen kokonaisuus ilman selittelyjä? Odotanko kohtuuttomia, jos odotan jotakin lisää, esim. sarjaa samanteemaisia lyhyitä sipaisuja? Vasta sittenkö voin sanoa 15 sekunnin piennovellin luettuani muuta kuin: jaahas, että sillai niinku tällä kertaa.
Entäpä jos ns. lyhytproosan odotusoletuksena onkin, että teksti voi olla keskeneräinen, sirpale, kevyesti silpaistu lastu. Niin kuin elämä. Häivähdys lukijan silmien alla houkutuksena ajatella itse pidemmälle ja syvemmälle.
Että näin pihtien pitelemä sitä tänään korsussani olen! Pitääkö tekstin muuta kuin vähän liikuttaa minussa JOTAKIN? Ei siis kouria koko aihealueensa maisemaa uusiksi.
Kirjoitus, joka tuulettaa kunnolla suomalaista kirjallisuuskenttää. Tai ainakin resonoi vielä minun sukupolveeni, joka aikuistui 80-luvulla, ensimmäisten Finlandia -palkittujen glooriassa.
Kiitos, Liisa. Palaan varmasti tähän, kun olen ehtinyt pureksia enemmän. Pakko kuitenkin kertoa tämänpäiväisestä lukijatapaamisesta:
Olin samassa palaverissa paikkakuntani kulttuurivaikuttajan, kulttuurineuvoksen kanssa. Hän on kirjoittanut, puhunut puolesta, tuottanut ja mesenoinut muun työn ohella kymmeniä kirjoja. Vaihdettin pari sanaa juuri luetuista. Hän kertoi lainanneensa Miki Liukkosen teoksen Elämä: esipuhe, lukeneensa alusta 50 sivua, lopusta 20 sivua. Hän ei ollut ymmärtänyt kirjasta mitään.
Se, että joku ei ymmärrä Miki Liukkosen kirjasta paljonkaan, ei kerro mitään – ei ainakaan lukijasta.
Tänään Hesarissa Sinikka Vuola sanoi isossa kirjailijahaastattelussa, että ”Ehkä voimakas huomiokulttuuri on saanut aikaan sen, että oppilaita kiinnostaa julkisuus ja kirjailijuus eikä se, miten tällä välineellä voi ilmaista, mikä juuri minua puhuttelee ja mikä resonoi kielessä ja kerronnassa”, hän sanoo. Luulen että näin on ollut aina, koska melkein kaikki suomalaiset haluaisi olla kirjailijoita. Kirjoittamisesta itsestään ei olisi niin väliksi. 🙂
Mitä Liukkoseen tulee, niin en pysty ottamaan lukulistalle hänen kirjojaan, koska paksut kirjat ahistaa ihan ajatuksena. Mikä on sellanen asia jota ei saa sanottua 350 sivussa, tai ainakin alle 500:ssa. En tajua. 🙂
Minä, joka en ole aikuistunut Finlandia-palkittujen glooriassa, enkä tietoisesti valiten ole lukenut niistä ainoatakaan, olen jäävi sanomaan palkitusta suomalaiskirjallisuudesta tuon taivaallista. Tietoisesti olen myös yrittänyt karttaa nobel-voittajiakin, vaikka myönnettäköön muutama niistä on suojahtanut puolihuomaamatta lukulistalleni. Heinrich Böll, John Steinbeck, Ernest Hemmingway ja Doris Lessing, vain muutaman mainitakseni. Bob Dylanista nyt puhumattakaan.
Kuten Liisa, minäkin olen lukenut kirjastoja ristiin rastiin genreistä välittämättä, mutta en ole löytänyt niistä täydellistä kirjallisuutta. Ehkä on niin että aikansa kutakin, ja että on parempi lukea sitä mikä tuntuu hyvältä kuin sitä mikä meidän uskotellaan olevan hyvää kirjallisuutta.
Tuntuu siltä että olemme elokuvien ja musiikin suhteen paljon suvaitsevaisempia kuin kirjallisuuden. Suomalaisilla tuntuu olevan kirjallisuuden suhteen sama maku kuin kahvin. Kumpikaan niistä ei maistu edes ruotsalaiselle.
Eräs tunnettu muusikko sanoi kerran haastattelussaan, että hänellä oli täydellinen kappale, mutta useiden studiossa vietettyjen tuntien jälkeen hän päätyi alkuperäiseen versioon,koska siinä oli epätäydellisyyden säröä.
Hetki sitten ruvettiin keinustoolimiehen kanssa pohtimaan, milloin huomiokulttuuri rynnisti Suomeen. Päädyttiin jonnekin 80-luvun loppuun, jolloin amerikkalaiset maksukanavat tulivat meillekin.
Aluksi öisin tiirailin “todellista elämää” ohjelmista, joihin suomalainen lainsäädäntö oli lätkäissyt sopiviin kohtiin esteeksi “sensuroitu” tai “mustat laput”. Esim. amerikkalainen pehmopornoreality oli jo sinänsä hupaisa elämys. Vaikka kuinka yritit tirkistellä puomien yli tai ali, varsinainen toiminta jäi katselijan mielikuvituksen varaan.
Ensimmäiset suomalaiset realityt (joista muistan hatarasti) esiintyjien nimiäkin, olivat samaa pehmeätä kamaa: alaston Lappi- tai Suutari -niminen nuori muija oli rohkeana saunan lauteilla tai kylpyammeessa; vieressä oli skumppalasi ja näkyvästi “keltaisen lehdistön” “julkkisskuuppi” esillä.
Meille ujutettiin ajatusta, että jokainen tavis voi olla tähti, kunhan riisuutuu. Sen taisi hoksata jo Hymy-lehti 70-luvulla. Ovela veto seisottaa alastonta laihaa mökinmuijaa lantakasan päällä, koska totuus on paljastettava.
Jos nuoret ja vanhat kehtaa esiintyä alasti töllössä, miksen minäkin! Eikä siinä edes ollut mitään uutta suomalaiselle. Aina meillä on kelloteltu yhteissaunoissa ja pitkin rantoja juoksenneltu ilman rihmankiertämää. Lapset tottuivat näkemään toisensa ja vanhempansa ilkosillaan. Mutta uutta oli se, että siinä ruvettiin näkemään amerikkalaisten ohjelmien ja lehtien mukana jotain … hm … uskaliasta – siis kuvattavaa.
Seuraan edelleen amerikkalaisia, norjalaisia ja suomalaisia tissi- ja prostituutio- ja sutenööriohjelmia. Ja kiikuttelen perintökeinustoolissa perähikilän viimeisessä talossa.
No, nyt minulle taas kävi niin, että kieli vei mennessään.
Juu, me kaikki haluamme olla kirjoittajia, puhujia, meillä kaikilla on mielipiteitä televisioon ja katutapahtumiin. Haluamme olla näkyviä. Sarvet päähän ja alasti, niin puheeni kuuluu.
Mikä mölyn läpi kuuluu?
Kun jokainen melkein kirjoitustaidotonkin on kirjoittanut uuskielellä sanottavansa (?), mitä sitten? Palataanko vanhaan ja ruvetaan sanomaan toimittajalle “Kansan kerätyt äänet” -mielipidejulkaisuun: “Harrastukseni ovat juoksu, hiihto, lukeminen ja kutominen.”
Pau Valent, juuri sitä säröä koko ajan kaipaan, halkeamaa. Rosoisuus kiehtoo minua ja pakottaa tarkaksi. Siinä se on, se on uskallusta ja kai pikkuisen taitoakin, että ei karsi kaikkea itse, antaa lukijoiden karsia ja kärsiä. Vrt. joulukuusi loppiaisena: kuka imuroi lattian?
Maailmassa on paljon yhtä täydellisiä kirjoja kuin minä olen lukijana. Siksi minun on helppo sanoa, että olen lukenut ainakin kaksikymmentä täydellistä kirjaa elämäni aikana, ja etsin jatkuvasti sitä seuraavaa.