Arnau ei uskonut kummituksiin, haamuihin, aaveisiin eikä muihinkaan henkimaailman olentoihin. Jos niitä olisi, niin olisihan hän nähnyt sellaisen.
Hän oli niin rohkea, että uskalsi kurkistaa yöllä sänkynsä alle siinä toivossa, että näkisi edes yhden pikkuruisen aaveen. Mutta joululahjaksi saamansa taskulampun valossa, hän näki vain vanhoja rikkinäisiä leluautoja, lentokoneita ja pikkuveljen pehmoleluja.
Kerran hän kuuli sängyn alta outoa rapinaa, ja sai verekseltään kiinni sisarensa hamsterin, joka sähköiskua pelkäämättä nakerteli yölampun johtoa. Oli ihan pikkuisen pelottavaa nähdä jonkin otuksen liikkuvan sängyn alla, mutta kun hän oivalsi, että isosiskon lemmikki oli taas kerran päässyt pakoon, pelko katosi sen siliän tien.
Juan, hänen luokkatoverinsa, pelkäsi mörköjä ja kaappihirviötä niin kovasti, ettei luokkaretkellä uskaltanut mennä yöllä vessaan, vaan pissasi sänkyynsä.
Kaikki nauroivat Juanille, kaikki paitsi Arnau. Häntäkin oli kiusattu ensimmäisellä luokalla, ja hän tiesi miltä se tuntuu.
Se johtui hänen sukunimestään, jota kukaan ei oppinut lausumaan. Luokkatoverit olivat nimeltään Ros, Puig, García, Ferrer tai Vila. Myös Puigdomènech oli ihan vain tavallinen sukunimi. Mutta Björknäs, edes Meritxell, luokan opettaja, ei oppinut sitä lausumaan.
Viimeisenä päivänä ennen kesälomaa Merixell toivotti heille kaikille hyvää juhannusta. Hän muistutti, että syksyllä jokaisen tulisi pitää esitelmä siitä, mitä he olivat kesän aikana tehneet.
Esiintyminen koko luokan edessä pelotti Arnauta jo etukäteen. Mieluummin hän piileskeli taaimmaisessa pulpetissa. Vain hikipingot istuivat edessä, eikä Arnau ollut sellainen.
Ei Arnaun kesälomassa mitään kerrottavaa olisikaan. Hän oleilisi päivät kaduilla ja puistossa. Muutaman kerran he menisivät rannalle, ja elokuussa perhe lähtisi lomalle johonkin turistien täyttämään hotelliin, kuten joka kesä. Siellä hän ei saisi mennä yksin minnekään. Isä ja äiti loikoilisivat päivä toisensa jälkeen rannalla, ja hänen pitäisi olla koko ajan näköetäisyydellä. Ainoa hyvä asia olisi, että aterioilla saisi syödä niin paljon jäätelöä, kuin vain jaksaisi.
Paitsi että niin ei sitten käynytkään.
Oltiin menossa isoäidin luokse juhannuksen viettoon. Arnau odotti innolla, että pääsisi ampumaan raketteja. Hän oli myös edellisellä käynnillä ottanut salaa isoäidin kaapista muutaman paukkupommin, joilla isoäiti karkotti rastaita puutarhassa, ja joita tämä paukutteli aina silloin, kun Barcelona teki maalin Real Madridia vastaan. Niistä lähti aivan hirveä pamaus, ja kun sellaisen laittoi peltipurkin alle, niin purkki lensi aina kuuhun asti.
Mutta vain päivää ennen juhannusta, kuin salama kirkkaalta taivaalta, kuorma-auto ajoi äidin päälle.
“Etupää meni ihan lysyyn ja jalka poikki”, Arnau kuvaili tapahtunutta kavereilleen puistossa.
Nyt kun äiti makasi sairaalassa pää siteessä, jalka kattoon ripustettuna, ja auto oli lytyssä, niin juhannuskin piti perua. Se harmitti kovasti Arnauta, mutta hän oli iloinen sentään siitä, että lomamatkakin peruttaisiin.
Sitten hän sai kuulla, että isä ja äiti olivat päättäneet lähettää pikkuveljen kesäksi isoäidille. Isosisko jäisi kaupunkiin isän avuksi, mutta hän, Arnau, joutuisi menemään Suomeen isovanhempiensa luokse. Se oli Arnaun mielestä aivan hirveä rangaistus. Mutta vaikka hän itki ja potki seinää, se ei auttanut. Lentolippu oli jo ostettuna, ja Suomeen hänen oli mentävä.
Lentomatka oli kyllä jännittävä. Arnau ei ollut milloinkaan matkustanut yksin. Lentoemäntä, joka opasti hänet paikalleen, puhui hänelle suomeksi, sillä lentokonekin oli suomalainen. Arnau ymmärsi melkein kaiken, vaikkei hän mikään kielinero ollutkaan, mutta oikeiden sanojen löytäminen oli vaikeaa. Mikseivät kaikki voisi puhua katalaania, Arnau ajatteli. Silloin elämä olisi paljon helpompaa.
Kun lentoemäntä tarjoili hänelle Coca-colan ja antoi askarteluvihkosen, Arnaun paha mieli kaikkosi tyystin.
Setä haki Arnaun lentokentältä. Tämä koetti kovasti olla ystävällinen, mutta hänen laulavasta aksentistaan oli vielä vaikeampaa saada selvää kuin lentoemännän puheesta. Mutta pahemmaksi tilanne muuttui, kun he saapuivat perille. Arnau sai huomata, että hänen isovanhempansa eivät edes puhuneet suomea, vaan jotain toista, aivan käsittämätöntä kieltä.
Iltapalan jälkeen Arnau jäi yksin huoneeseen, jota isovanhemmat kutsuivat kammariksi, ja kävi nukkumaan vuoteeseen, jonka nimi oli heteka.
Vaikka Arnau oli rohkea, häntä alkoi pelottaa. Talo tuntui elävän hänen ympärillään. Kuului outoja napsahduksia ja rapinaa. Ulkoa kantautui uhkaavia ääniä – huhuilua ja vihellystä – ja joku raapi ikkunan lasia ulkoapäin. Vuode kitisi aina, kun hän vähänkin liikahti, ja Arnau koetti olla niin hiljaa kun vain pystyi, etteivät huoneessa lymyävät pelottavat olennot löytäisi häntä.
Täällä hän ei olisi uskaltanut katsoa sängyn alle. Ei vaikka olisi tuonut taskulamppunsa mukanaan. Tosin ei siitä paljon hyötyä olisi ollutkaan, sillä aurinko paistoi yhä matalalla horisontissa, vaikka kello oli jo yli puolen yön. Hän kääriytyi tiukasti tunkkaisiin lakanoihin ja itki itsensä uneen.
Aamulla Arnau heräsi kolinaan. Noustuaan istumaan, hän näki vihreän matkalaukkunsa suuren ruskean vaatekaapin edessä, ja hän muisti missä oli. Tällaiselta varmaan Vesipojastakin tuntui, kun hän joutui liskomiesten vangiksi Arnaun lempiohjelmassa, jonka nimi oli Aquaman.
Pukeuduttuaan hän laahusti tupaan, missä isoäiti hääri kuorimassa perunoita. Arnau istui pirtinpöydän ääreen ja painoi päänsä syvälle käsiinsä. Isoäiti höpötti jotain, mitä Arnau ei edes yrittänyt ymmärtää. Tämä laski pöydälle korin, jossa oli muovipussissa ruisleivän viipaleita. Sitten tämä leikkeli lautaselle paksuja makkarasiivuja, ja nosti kannen ruukusta, jossa lillui suolavedessä iso kimpale voita. Lopuksi isoäiti kaatoi suuresta kuparisesta pannusta höyryävää nestettä, joka tuoksui kahvilta.
Arnau yritti selittää, ettei hän juonut kahvia, vaan kaakaota, ja että hän söi aamiaiseksi vaaleaa paahtoleipää ja Nutellaa, mutta turhaan. Arnauta alkoi itkettää, mutta hän kiristeli hampaitaan ja nielaisi itkunsa. Hän tunsi olevansa elinkautisvanki, jota ruokittiin pelkällä vedellä ja leivällä.
Haukattuaan kovasta leivästä pienen palasen, ja saatuaan sen niellyksi suurin ponnistuksin, hän maistoi varovasti kahvia. Se osoittautui paremmaksi, kuin miltä näytti. Mutta kun isoäiti laittoi hänen eteensä lautasellisen höyryävää, harmaata massaa, jota hän kutsui nimellä gröt, Arnau päätti, että siihen hän ei ainakaan koskisi.
Kesästä tulisi pitkä, ja se tulisi olemaan yhtä kärsimystä alusta loppuun. Mutta Arnau selviäisi siitä kyllä hengissä. Näin hän päätti, ja haukkasi toisenkin palan kovaa leipää, huuhtoen sen alas kahvilla.
Mutta toisin kävi.
Juhannus aattona kyläläiset sytyttivät suuren kokon, ja kerääntyivät sen ympärille. Sinä iltana Arnau tutustui Nils nimiseen poikaan, ja heistä tuli ystävät. Nils oli Arnauta vuoden vanhempi, ja osasi koko joukon asioita, joita Arnau ei edes tiennyt olevankaan.
Joka päivälle löytyi jotain uutta ja mielenkiintoista tekemistä. Milloin he menivät kokemaan katiskaa, tai kävivät uimassa lahdella. Arnau oppi, kuinka veistettiin kaarnalaivoja puukolla, ja kun hän veisti sormeensa palkeenkielen, Nils sylkäisi haavaan ja leikkasi kaistaleen paidastaan siteeksi.
Kun Arnau sai mato-ongella ahvenen, Nils opetti hänelle, miten se perattiin. Perkeet heitettiin lokeille ja ahven paistettiin nuotion loimussa. Se maistui niin hyvälle, että Arnau olisi voinut syödä niitä tusinan.
Eräänä päivänä Nils ja Arnau laskivat vesille vanhan, tervalta tuoksuvan ruuhen, ja soutivat sillä luodolle. Ruuhi vuoti, ja Arnau joutui äyskäröimään koko matkan. Hän pelkäsi, että vene uppoaisi, ennen kuin he pääsisivät perille. Nils vakuutti, että kaikki puuveneet vuosivat keväällä, kunnes saumat turposivat kiinni, ja silloin vuotaminen lakkaisi.
“Nopeammin matruusi!” Nils hoilotti ja souti niin kovaa, että vesi kohisi keulassa.
“Kyllä herra kapteeni!” Arnau kiljui, ja viskeli vettä vuoroin tyyrpuurin, vuoroin paapuurin puolelle venettä. Nämä olivat niitä uusia ja hieman vaikeita sanoja, jotka Arnau oli vasta hiljan oppinut. Niillä tarkoitettiin veneen oikeata ja vasenta puolta.
Luodolla Nils näytti Arnaulle kuinka kivellä heitetään leipää. Pienen harjoittelun jälkeen Arnau sai litteän kiven pompahtelemaan tyynellä vedenpinnalla kokonaiset kaksitoista kertaa. Se oli kolme kertaa enemmän kuin Nilsin ennätys.
Kauempana merellä kohosi laskevan kesäauringon punaa vasten saaren tumma profiili, ja Nils sanoi, että sitä saarta kutsuttiin nimellä Ljusgrund, joka tarkoitti valon saarta. Kerrottiin nimittäin, että saarella oli ollut kauan, kauan sitten majakka, ja sen vierellä oli asunut majakanvartija. Eräänä yönä majakan valo ei syttynytkään, ja kun seuraavana päivänä mentiin katsomaan, mitä oli tapahtunut, majakanvartijaa ei löydetty. Kukaan ei koskaan saanut tietää, mitä miehelle oli tapahtunut.
Nils väitti, että saarella kummitteli, ja öisin saattoi nähdä valon vilkkuvan puiden lomitse.
“Tuota minä en kyllä usko”, Arnau sanoi. “Kummituksia ei ole olemassa.”
Poikien välille syntyi kinaa. Nils uskoi, että kummituksia oli oikeasti olemassa, kun taas Arnau väitti, ettei sellaisia ollut.
Arnaun mielestä ainoa tapa varmistua asiasta olisi mennä yöllä saarelle. Pelkkä ajatuskin tuntui hänestä pelottavalta, mutta hän oli varma siitä, ettei Nils, joka niin kovasti pelkäsi aaveita, uskaltaisi lähteä sellaiselle matkalle. Mutta Nils olikin yllytyshullu, ja tarttui syöttiin.
Seuraavana iltana isoisän lähdettyä ajoverkoille, ja isoäidin istahdettua kutimineen sohvalle katselemaan televisiota, Arnau ja Nils suuntasivat kenenkään sitä näkemättä rannalle. He työnsivät ruuhen vesille ja lähtivät soutamaan kohti kummitussaarta. Vaikka molemmat olivat peloissaan, he teeskentelivät rohkeaa ollakseen näyttämättä sitä.
Maihin noustuaan he sitoivat keulaköyden suuren kiven ympärille, ja lähtivät kulkemaan pitkin rantaa. He hyppivät kiveltä toiselle ja kiipeilijät kallioilla, mutta metsään he eivät tohtineet mennä. Auringon painuessa horisonttiin, se oli pimeä ja vaarallisen näköinen, ja täynnä sikin sokin kaatuneita puunrunkoja, risukkoja ja tyrnipensaita. Se näytti juuri sellaiselta paikalta, jossa kummitusten ja aaveiden saattoi olettaa viihtyvän.
Mitään valoja he eivät kuitenkaan nähneet, eivätkä he myöskään kuulleet ääniä. Kaikki oli aivan hiljaista luukuunottamatta meren jatkuvaa kumua maininkien sortuessa rantakallioita vasten.
Kun eivät muutakaan keksineet, he päättivät alkaa huhuilla. Jospa he siten saisivat herätettyä majakanvartijan haamun.
Tullessaan näin esitelmänsä loppuhuipentumaan, Arnau nosti kätensä suunsa eteen. Hänen silmänsä loistivat innosta, ja hän pani merkille, että luokkatoverit tuijottivat häntä odottava ilme kasvoillaan.
”’Huhuu herra majakanvartija! Huhuu, huhuu!’ me huudettiin, niin kovaa kun vain pystyttiin.
Yhtäkkiä metsästä alkoi kuulua aavemaista huhuilua, ja suuri, tumma hahmo lensi suoraan meitä kohti.”
Arnau piti tauon ennen kuin jatkoi. Hiljaisuus luokassa oli miltei käsin kosketeltava. Kaikki katsoivat häntä, ja odottivat hänen jatkavan.
“Vasta kun se lensi meidän yli, näin, että se olikin huuhkaja”, Arnau sanoi. “Bubo bubo”, hän lisäsi, ja luokasta kuului helpotuksen huokaus.
Sitten Arnau päätti esitelmänsä sanomalla: “Kummituksia ei ole olemassa. Eikä niitä sen vuoksi tarvitse pelätä.”
Kun opettaja alkoi taputtaa, kaikki oppilaat yhtyivät aplodeihin.
“Se oli paras esitelmä jonka koskaan olen kuullut”, Meritxell sanoi Arnaulle oppitunnin päätyttyä.
