Minut ja Risto määrättiin toimimaan osana saksalaista pelastusryhmää, johon kuului meidän lisäksemme neljä palomiestä, kolme sairaanhoitajaa, lääkäri ja rauniokoira Hugo. Samanlaisia ryhmiä oli perustettu jo pelkästään tälle rantakaistaleelle kymmeniä, suurin osa Yhdysvalloista, mutta määrämme oli silti täysin riittämätön. Vaikka varusteemme olivat parasta mitä löytyy, välillä tuntui, että vaikutus oli sama kuin olisi ruokalusikalla koettanut kaivaa.
Rantakaistale tuhon ja meren välissä oli epätodellinen paikka. Nyt tuulen käydessä mereltä mätänevien ruumiiden lemu kulki toiseen suuntaan, ja oli raikas hengittää. Yöpymistä varten käytössämme oli kaksi telttaa, toinen miehille ja toinen naisille, ja telttojen väliin oli tuotu tulisija ja lepotuoleja. Olisi melkein voinut kuvitella olevansa etelänlomalla, ellei katastrofi olisi alkanut 10 metrin päästä.
Asetuttuamme sijoillemme seuraamme tarttui rannalta jo ensimmäisenä iltana pieni, ehkä neljävuotias poika. Amerikkalaiset kertoivat, ettei poika suostunut pysymään toisten löytölapsien joukossa. Syötin ja juotin pojan kuin sylilapsen ikään. Kiitokseksi hän nosti kätensä kaulaani. Hyräilin hänet uneen saksalaisen sairaanhoitajan katsoessa uteliaana vieressä. Raivausparikseni osoitettu sairaanhoitaja Katarina oli neljääkymmentä lähestyvä, jo luonnostaan laiha nainen, jonka pienet, syvältä kallon sisältä tuijottavat silmät näyttivät siltä, kuin ne haluaisivat keskittyä vain työhön ja lepoon.
Nimesin pojan Jonneksi. Ajattelin, että sinä iltana ehdin auttaa vielä yhtä; aamun valjetessa urakkani alkaisi, ja minun tehtäväni oli hoitaa koneita. Katarina kantoi nukkuvan pojan orpotelttaan.
Työt alkoivat aamulla. Nostin generaattorin meille määrätyn betonikasan viereen ja käynnistin sen sätkättämään. Risto toi paikalle Bobcatin, ja kävimme tutkimaan lämpökameran kuvaa. Edellisenä iltana kameramies oli havainnut elämää kasan uumenissa, ja Hugon käyttäytyminen kertoi kouluttajan mukaan, että betoni- ja rautaromun alla noin kolmen metrin päässä meistä oli ihminen elossa. Katsoimme kameran ruutua, Risto, minä ja Katarina. Sinisen keskellä oli pienellä alalla keltaisenoranssi kajo. Ehkä lapsi. Kameramies, Hugo ja sen kouluttaja lähtivät kiertämään rannan muita kohteita, ja me kolme kävimme töihin.
Hydraulitunkin käyttö sortuneessa betonirakenteessa on petollista työtä. Olin varautunut kaiken kokoisilla aluslevyillä ja lattaraudoilla siihen, että betoni on haperoa ja raudoitus mitä sattuu. Tuo varustautuminen tuli tarpeeseen. Ähräsimme Riston kanssa ensin yhden, sitten toisen, ja lopulta kolmannenkin tunkin kanssa pitävän nostokulman ja kohdan löytämiseksi. Vähä vähältä ja yhtä tunkkia kerrallaan nostamalla raotimme kulkureittiä kohti pelastettavaa. Katarina näytti valoa ja huusi varoituksia mahdollisista uusista sortumista, joista jokainen voisi sammuttaa keltaisen kajon. Tuon tuostakin nousimme rauniokasan päälle. Bobcatia ei voinut ajaa raunioon, mutta olimme sitoneet kauhaan liinan, ja yritimme hiissata suurimpia betonilohkareita pois pelastettavan päältä. Rälläkällä katkoin ne vähät raudat, joilla betoni oli joskus sidottu taloksi. Lapiointia riitti jokaiselle. Eri kokoisilla lapioilla pidimme auki ja avarsimme tunkeilla nostettua pelastuskuilua, kunnes saatoimme korvata uloimman tunkin parrulla ja siirtää tunkki jälleen muutama kymmenen senttiä lähemmäs pelastettavaa.
Yhdeksältä lämpökamera tuli takaisin. Kävin hakemassa teltalta juomapullot. Kun käännyin takaisin, huomasin Jonnen, joka seisoi heti pelastusryhmämme takana. Katarina ja Risto olivat syventyneet tutkimaan kuvaa. Yellow has bleakened, Katarina katsahti minuun ja Risto säesti: se ei tarkota vielä mitään, se elää vielä. Istahdin betonilohkareen päälle, ja Jonne tuli kiinni jalkaani. Hörppäsin vettä ja tarjosin sitä lapselle. Poika katsoi suurilla silmillään. Kaadoin vettä varovasti Jonnen otsalle, josta se valui nenänvartta pitkin ylähuulelle. Hymynkare kävi pojan silmissä, ja hän nuolaisi veden. Risto käynnisti jälleen generaattorin. Suljin juomapulloni ja annoin sen Jonnen käteen. Sitten huikkasin ohi kulkevalle amerikkalaiselle, että hän veisi pojan mennessään. Ryömin takaisin pelastuskäytävään.
Puolen päivän tietämissä tavoitin tytön. Havaitsin ensin pienen käden, joka repsotti lattialla hiekan keskellä. Hirveällä kiireellä ja paljain sormin raivasin hiekkaa pitkin käsivartta, ja löysin päälaen, korvan, otsan, nenän, suun. Tyttö makasi lattialla pää pelastuskäytävään päin. Peruutin kiireesti pois käytävästä ja Katariina ryömi tilalleni tipan ja hapen kanssa. Varmistin, etteivät letkut repeydy.
Tuli hiljaisuus. Risto heilautti litimärän lippalakkinsa reittä vasten ja hieraisi pölystä mustaa otsaansa, hörppäsi vettä ja tarjosi pullon minulle. Miksi me teemme tätä?; Risto kohotti olkapäitään. Katariina ryömi vaivalloisesti takaisin pelastuskäytävästä. Hänen kädessään oli avaamaton injektioruisku ja happinaamari. There is nothing we can do. She is gone.
Lounalla saksalaisten pääteltassa keskustelimme. Katarina kysyi, mitä lauluja olin laulanut Jonnelle edellisenä iltana, ja kerroin, etten sen ihmeellisempiä; samoja mitä minulle laulettiin kun olin pieni, kansanlauluja. Fascinating, Katarina sanoi. Samassa pelastustyön johtaja tuli luoksemme. Hän sanoi tarvitsevansa Katarinan sairaalatelttaan loppupäiväksi, ja Riston piti lähteä bobcatin kanssa raivaamaan autoille pelastustietä. Minä liittyisin rakentajiin. Meidän piti ryhtyä kokoamaan jonkinlaisia ensimmäisiä asumuksia tuhoutuneiden tilalle. Kanadasta oli tullut tonneittain puuta.
Rakennustiimi johon liityin koostui pääosin amerikkalaisista ja kanadalaisista vapaaehtoisista; norjalaisia oli mukana muutama. Iltapäivä meni työnjaossa ja organisoinnissa sekä tarvikkeiden inventaarissa. Työnjohtaja tuntui olevan realisti töissään.
Kun palasin majoitusteltoille viideltä iltapäivällä, Jonne oli jälleen siellä. Katarina oli nostanut pojan syliinsä, ja pojalla oli kädessään muovinen traktori. Nähdessään minut John osoitti minua traktorillaan ja sanoi terävästi Bobka. Sitten hän käännähti Katarinaan päin ja hipaisi tämän leukaa vapaalla kädellään. Katarina katsahti poikaa, huomasi minut ja tervehti hymyillen, ja lopetti keskustelun vieressään istuneen saksalaisen kolleegan kanssa. Tämä nousi ja he hyvästelivät. Katarina kääntyi minuun päin: How was Your afternoon? – Better
Katarina kehotti ottamaan liedeltä syötävää, jotakin kalapataa. Aterioin hiljaa. Pelastustyöt takanani jatkuivat. Saksasta ja Ruotsista oli päivän aikana tullut lisää työntekijöitä, telttakylä oli kasvanut usealla teltalla, ja työtä tehtiin lähiraunioissa valonheittimien varassa. Bobka, Jonne sanoi uudestaan ja osoitti taakseni. Nyt nimi meni oikein, hymyilimme toisillemme – Risto istahti viereeni ja huokaisi. Ojensin hänelle vesipullon.
Väsymys, lihasten uupumus rajusta työstä ja helteestä, ehkä vielä aikaerosta johtuva jetlag, paikallisten hätä ja kasvava epätoivo, salaa hiipivä apatia, kuollut tyttö betonihaudassa – Katselin heitä kolmea lieden loimun yli ja kävin heijaamaan. Käyn heijaamaan.
Katson naista edessäni. Katson puolisoa, rakastajaa, kumppania, johon yhtyä, kuolla ja eheytyä, ja jonka läpi maailmaa voi katsoa silmästä silmään pelottomasti. Katson lasta, jälkeläistä, joka uskoo sitten kun itse en enää usko, toivoo ja luottaa sitten kun itse en enää. Vielä ei ole liian myöhäistä, eihän ole. Ja katson ystävää, häntä joka toi minut tänne, kun en kotona enää voinut olla.
Are You all right? Katarina kysyy. Väsyttää vain, just tired, vastaan. Bobka!, Jonne hyppää Katarinan sylistä ja juoksi rannan hiekalle leikkimään. Tänne saakka minun piti siis tulla, että paikkani, kotini joskus löydän.
