Raskaat olivat askeleet,
johtivat ovelle,
jonka ihmiset ohittivat kiireisesti ja inhoten:
”Kaikenlaista roskasakkia täälläkin asuu!”
Toivottomat olivat askeleet
tuolle ovelle,
jonka kohdalla ihmiset vihaisesti supattivat:
”Saisivat häätää tuon nistin pois täältä”.
Yksinäiset olivat askeleet,
joiden mentyä
ihmiset kauhistuneena juoruilivat:
”Miten joku voi olla tuollainen surkimus?”
Lopulta ovi pysyi kiinni.
Ei kuulunut askelia.
Rappukäytävässä oli hiljaista.
Ihmiset eivät puhuneet mitään.
Lopulta joku päätti soittaa ovikelloa.
Kukaan ei avannut ovea.
Oli vain hiljaista.
©Anniina Holma-Suutari
Aika lohduton runo, mutta todentuntuinen.
Riikka Johanna Uhlig, kiitos kommentistasi. Niin se on, todellisuus on joskus niin raadollinen, että siitä on vaikea tehdä kauniimpaa edes runossa.