Tarinavirta

Tuulenpuuska painoi toimistohuoneen isoa ikkunaa ja ryöpsäytti sadetta lasiin. Sanni keskeytti tietokoneensa naputtelun ja vilkaisi ulos, huokaisi syvään. Ulkona oli harmaata ja märkää, ankeaa ja kylmää. Kesäloma alkaisi muutaman päivän kuluttua ja lähipäiviksi oli luvassa pelkkää sadetta. Kesäkuussa oli ollut varmaan kuusi aurinkoista päivää, laskeskeli Sanni mielessään. Olisiko heinäkuussa senkään vertaa? Jos kirjanpitäjän työ oli kuivaa, näillä näkymin kesäloma tulisi olemaan märkä. Litisevän, lotisevan, lätisevän märkä.

Sanni oli vetämässä henkeä huokaistakseen uudestaan, kun ovensuusta pilkisti pää sisään.

– Varasin juuri matkan Kosille, huikkasi Riitta, firman assistentti. – Lähdetään Veijon kanssa sinne lauantaina.

Sanni väänsi suunsa iloiseen tekohymyyn, vaikka Riitta oli tietämättään juuri vääntänyt veistä haavassa, ei kerran, vaan kahdesti. Sannille oli vain paria kuukautta aiemmin tullut ero miesystävästä. Se, ja luvassa oleva vetinen ja yksinäinen kesäloma painoivat mieltä alas enemmän kuin vallalla ollut matalapaine.

Riitta alkoi luetella ääneen mitä kaikkea pitäisi muistaa pakata mukaan: aurinkorasvaa, bikinit, shortsit, hellemekkoja, hihattomia toppeja, hellehattu, aivoja rasittamatonta lukemista, sandaalit, mitä vielä? Ai niin, passi ja hammasharja! Listan jokainen tavara löi piikkiä Sannin lihaan, kun hänen mielessään pyöri vain villasukat, torkkuhuopa ja telkkari, ja samat vielä uudestaan käänteisessä järjestyksessä.

Riitta oli kyllä mukava työkaveri, mutta joskus vähän rasittava, pohti Sanni körötellessään töistä kotiin bussilla. Sen verran hän kuitenkin oli sisuuntunut, että kotiin päästyään avasi tietokoneen ja alkoi selailla matkatoimistojen äkkilähtöjä. Kos – ei, ei samaan paikkaan kuin Riitta, kiitos vaan. Rodos – siellä he olivat käyneet Ilkan kanssa, ei todellakaan sinne uudestaan. Mallorca – sama juttu. Rooma, Ateena, Barcelona – oi ei mitään suurkaupunkikohdetta sentään, töissä oli ihan tarpeeksi hälinää.

Sannin silmiin osui Marbella, idyllinen pikkukaupunki Andaluciassa, kuten esittelytekstissä luvattiin. Millaisia hotelleja siellä oli…? Pieni yhden tähden hotelli keskustassa, vähän matkan päässä apartamentos, siinä päivän tarjonta seuraavan viikon lähdöille. Huoneistossa voisi laitella ruokaa itse, eikä tarvitsisi syödä yksin ravintolassa. Toisaalta hotellissa voisi tavata muita ihmisiä aamiaisella.

Sanni nosti katseensa ikkunaan. Vastaan tuijotti vanha lehmus vettä valuvine lehtineen. Se näytti jotenkin luovuttaneelta. Sen pidempään miettimättä Sanni kaivoi esiin luottokorttinsa ja alkoi naputella matkavarausta, äkkiä, äkkiä, ennen kuin tulisi katumapäälle. Hotellista yhden hengen huone pakottaisi hänet ulos ihmisten ilmoille syömään edes kerran päivässä. Se tuntuisi toki pankkitilillä, mutta toisaalta hänellä nyt sinkkuna oli myös säästynyt paljon rahaa, kun ei enää tarvinnut matkustaa joka toinen viikonloppu Ilkan luo 300 kilometrin päähän, eikä tarvinnut ruokkia tätä niinä viikonloppuina kun mies tuli hänen luokseen. Eihän hän ollut käynyt ravintolassakaan eron jälkeen, ei syömässä eikä edes pelkästään juomassa! Nyt oli aika ottaa takaisin menetetyt nautinnot.

Kun Sanni viikkoa myöhemmin kiskoi matkalaukkuaan lähtöselvitykseen, häntä jo kadutti pikainen matkustuspäätös. Yksin oli tylsää olla reissussa. Ei ollut ketään kenen kanssa jakaa elämyksiä, ei ketään kenen kanssa ihmetellä maan tapoja, ei ketään kenelle kehua ruokaa. Paitsi tarjoilijalle, tietenkin.

Parhaassa tapauksessa joku komea tarjoilija voisi tietenkin pyytää häntä ulos. Päästyään töistä siis eli joskus keskiyöllä tai sen jälkeen. Olihan se periaatteessa ihan mahdollista. Ei Sanni mitenkään ruma ollut, vaan oikeastaan ihan viehättävä sinisine silmineen ja tummanvaaleine hiuksineen. Luontoäiti oli asetellut muotoja sopiviin kohtiin, pituutta ja sen myötä itsevarmuutta sai lisättyä korkokengillä ja eloisuutta liehuvilla puseroilla ja helmoilla. Ihan hyvin hänellä voisi käydäkin flaksi, jos niin karkeaa ilmaisua tohti käyttää. Olihan Ilkkakin viihtynyt hänen seurassaan parin vuoden ajan. Kunnes oli tavannut toisen. Vähän nuoremman ja nätimmän.

Sanni karisti ikävät ajatukset mielestään lentokoneen ovella. Hän tilasi lentoemännältä kuohuviiniä ja kilisteli itsekseen, hymyillen kuplien innoittamana käytävän toisella puolella istuvalle tummahiuksiselle miehelle. Tämä hymyili takaisin saaden Sannin punastumaan.

Loman ensimmäinen ilta kului Marbellan ihanaa rantakatua kävellen, edestakaisin, edestakaisin, rannalla hiekalla täytetyissä veneissä grillaantuvien sardiinien hiuksiin tarttuvassa tuoksussa. Seuraavana päivänä Sanni kävi grillaamassa itseäänkin rannalla. Järki hoi! hän huhuili itselleen parin tunnin kuluttua ja palasi hotellille. Iho oli jo alkanut punottaa kaikesta rasvauksesta huolimatta. Hän kävi suihkussa, lepäili tovin ja palasi rantakadulle vähän paremmin verhottuna pitkään hameeseen ja henkäyksenohueen turkoosiin tunikaan. Sandaali hiersi jo toista jalkaa. Hän ei todellakaan ollut tottunut kesätamineisiin! Uudet sandaalit olisi pitänyt sisäänajaa jo kotimaassa.

Yrittäen olla ontumatta hän käveli tavoitteenaan hotellin lähellä oleva rantabaari. Olut tai lasi viiniä olisi nyt paikallaan. Ja vähän oliiveja. Ennen kuin hän kuitenkaan ehti perille asti, käveli häntä vastaan tummatukkainen mies. He tuijottivat hetken toisiaan ennen kuin tunnistivat toisensa lentokoneesta. Mies oli sama, joka oli hänelle hymyillyt. Olipa sattuma törmätä tähän uudestaan.

– No hei! mies tervehti hymyillen. – Mitäs pidät Marbellasta? Oletko ihan yksin matkassa?

Sanni vastaili kysymyksiin hiukan änkyttäen. Hän painoi katseensa maahan. Miehellä oli söpö hymy, söpöt silmät, söpöt käsivarret – kuten hän nyt havaitsi kun tällä oli lyhythihainen kauluspaita yllään – söpöysmittarilla siis likipitäen täydet lukemat. Hiuksissa näkyi hitunen harmaata, mutta miehillähän se tiesi vain lisäannosta charmikkuutta. Voih.

Ennen kuin tiesi mitä oli tapahtunut, Sanni huomasi istuvansa pienen hiljaisen baarin pyöreässä pöydässä miestä vastapäätä, edessään hikoileva lasillinen valkoviiniä. – Olen Lasse, oli mies esitellyt itsensä, kätellen muodollisesti. Virallisesta osuudesta selvittyään mies alkoi tykittää kysymyksillä. Missä Sanni asui, mitä hän teki työkseen, oliko hänellä sisaruksia, koiraa, kissaa, poikaystävää, polkupyörää, matkusteliko hän paljon, lukiko hän paljon, mikä oli mieliohjelma televisiossa ja millaisesta musiikista hän piti. Kysymysten väliin Sanni yritti pujottaa vastakysymyksiään, ja sai tietää miehen olevan Oulusta mutta asuvan Helsingissä (yksin), työskentelevän tietokonealalla (nörtti siis) ja että tällä oli kymmenvuotias poika ja moottoripyörä (ottanut varaslähdön viidenkympin villitykseen).

Sanni yritti arvailla miehen ikää. Nelisenkymmentä, ehkä? Hän itse oli kolmivitonen ja hänestä voisi kai jo hyvin käyttää termiä vanhapiika. Hänen pitäisi periaatteessa siis varmaan pistää hiukset tiukalle nutturalle ja opetella neulomaan sukkia. Tai sitten ei. Pöydän toisella puolella tuikkivat ruskeat silmät saivat moiset suunnitelmat lentämään kauas siniseen horisonttiin.

Paria tuntia – ja paria viinilasillista – myöhemmin he söivät illallista läheisessä ravintolassa. He istuivat hämmästyttävän pienessä pöydässä kulmittain, niin, että heidän pohkeensa väkisinkin pyyhkäisivät tämän tästä toisiaan. Aluksi Sanni veteli sääriään kauemmas, mutta hyvän seuran, ruuan ja viinin myötä väsyi väistelemään ja antoi pohkeensa reilusti koskettaa miestä. Tämä laittoi käden hänen polvelleen kertoessaan jonkun hauskan tarinan, se tuntui ohuen hameen läpi lämpimältä – ei vaan kuumalta. Suorastaan polttavalta.

Lasse halusi välttämättä maksaa laskun.

– Okei, sillä ehdolla, että minä maksan ensi kerralla, suostui Sanni, miettimättä sen kummemmin että antoi sen vaikutelman, että piti jatkotapaamista itsestäänselvyytenä.

He kävelivät rantakadulle, joka vilisi väkeä. Ilta oli vähän viilennyt, ja meri huokui kosteaa ilmaa. Sanni värähti, vilusta tai jostain muusta, ei hän tiennyt itsekään, ja Lasse kietaisi kätensä hänen harteilleen. Mies tuntui lämpimältä, tuoksui hyvältä – mieheltä. Sannin läpi kulki vahvempi väristys, joka ei jäänyt mieheltä huomaamatta.

– Olen vuokrannut auton huomiseksi, ja ajattelin lähteä käymään Gibraltarilla. Haluaisitko lähteä mukaan?

– Hmmmm, Sanni esitti mietteliästä, vaikka sisimmässään hän hyppi tasajalkaa riemusta. – Joo, lähden ihan mielelläni. En olekaan koskaan käynyt siellä.

He sopivat tapaamisen seuraavaksi aamuksi. Lasse suuteli Sannia poskelle – Espanjalaiseen tapaan, tiedäthän? hän totesi, ja toivotti hyvää yötä.

Sanni liiteli hotellin vastaanottoon noutamaan avaimensa, ylös huoneeseensa, kylpyhuoneeseen katselemaan punoittavia poskiaan ja hehkuvia silmiään, sänkyyn pyörimään unta vailla. – Minun on pakko nukkua, minun on pakko nukkua, muuten minulla on huomenna tummat, pussittavat silmänaluset, hän hoki itselleen kääntyillessään kyljeltä toiselle. Uni karkasi käsien ulottumattomiin, oli kuuma, ulkoa kuului musiikinjytkettä ja kaskaiden siritystä, juhlivien ihmisten ilonpitoa. – Eihän täällä nuku ristinsielukaan, mutisi Sanni itsekseen ja painoi tyynyä korvilleen.

 

Matka Gibraltarille sujui nopeasti moottoritietä pitkin. Lasse keskittyi ajamiseen, Sanni maisemien katselemiseen. Aurinko paistoi, taivas hohti sinisenä, meri kimmelsi syvempää sävyä, ohi vilahteli valkoisia rakennuksia valkoisten rakennusten perään. Gibraltar oli yllättävä, jopa vähän klaustrofobinen paikka. Korkea, jyrkkä kiviharjanne oli kuin kyljelleen kellahtanut valas. Tiet olivat ahtaita ja liikenne aika kaoottista, ja välillä näytti siltä kuin olisi tullut pikku Britanniaan. He suuntasivat ensin tippukiviluolille, nauraen auton konepellille hypänneelle apinalle, joka rapsutti päälakeaan kuin miettien mihin ryhtyisi seuraavaksi.

Sisällä luolissa oli hämärää ja kosteaa. He tutkivat paikkoja hiljaisina, mennen hitaasti syvemmälle ja pidemmälle. Lasse tarttui Sannin käteen kun tämä oli kompastua, ja ele valoi lämmintä turvallisuudentunnetta. Mitään pahaa ei voisi tapahtua. Pelkkää hyvää vaan. He kulkivat lähempänä toisiaan, kylki kylkeä hipoen, kuullen toistensa hengityksen.

– Miten kaunista! henkäisi Sanni, kun he löysivät maanalaisen järven. Sen peilityyni pinta heijasti sinisiksi valaistuja tippukiviä, aivan kuin taivas olisi kaartanut katossa.

– Jos olisimme kahden, voisimme mennä uimaan, kuiskasi Lasse Sannin korvaan ja kietoi kätensä tämän ympärille. Huulet hakeutuivat kaulalle, korvan alle, ja viileässä luolassa Sanni värisi kuin hentoinen haavanlehti. – Onko sinulla kylmä? Lasse kysyi.

– Ei…

Kun Lasse loppupäivästä pysäköi auton Sannin hotellin eteen, kurottui hän antamaan kevyen suukon tämän huulille.

– Minulla on huomiseksi varattu golf-kierros. Tiedän, sinä et pelaa…

– Voisin tulla mailapojaksi, eikun -tytöksi, teki Sannin mieli huudahtaa. – Entä tänään illalla, emmekö näe? hän jatkoi mielessään, muttei puhunut mitään.

– Tänään vien kummitätini lentokentälle, Lasse sanoi kuin arvaten Sannin ajatukset. – Minähän asun nyt hänen talossaan täällä, jos muistat. Tavataanko huomenna illallisella?

– Sopii, Sanni henkäisi, yrittäen samalla vaikuttaa kohtuullisen välinpitämättömältä, tietäen epäonnistuvansa siinä surkeasti.

– Haen sinut tästä seitsemältä. Asu vapaa. Mitä kevyempi, sen parempi. Luvassa on lämmin ilta, mies sanoi silmää vinkaten.

Moneskohan kerta se oli kun mies sai Sannin punastumaan? Ei ensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään.

Höyhenenkevyen hyvänyönsuukon jälkeen Sanni hyppäsi ilmastoidusta autosta ulos alkuillan lämpöön. Ilma helli paljaita käsivarsia, ja mieleen muistui Lassen lämmin käsi puristamassa kevyesti kyynärpäästä viileässä tippukiviluolassa. Sen sijaan että olisi palannut hotellille, Sanni suuntasi rantakadulle, istuutui kahvilaan ja tilasi lasillisen viiniä. Nyt oli aika miettiä.

Kaikesta päätellen Lasse oli aikeissa vietellä Sannin, ehkä jo seuraavana iltana. Käytännössähän kyseessä olisi heidän kolmannet treffit. Johan se oli aikuisten ihmisten aika hypätä sänkyyn, eikö vaan, Sanni pähkäili itsekseen. Se ei vaan oikein kuulunut hänen tapoihinsa. Ilkan kanssa he olivat seurustelleet kokonaista pari kuukautta, ennen kuin alkoivat intiimiin suhteeseen. Siinäkö olikin mennyt pieleen? Oliko Sanni liian vanhanaikainen, liian vanhapiikamainen, kirpeä siveyden sipuli? Olihan hänellä ollut poikaystäviä, satunnaisiakin tuttuja. Silloin joskus nuoruudessa. Nyt hän oli aikuinen, eikä hänen tarvinnut välittää siitä mitä muut hänestä ajattelivat. Paitsi Lasse. Yhtäkkiä Sannille oli tärkeää mitä Lasse hänestä ajattelisi.

Silti Sannia häiritsi se, ettei hän oikeasti tiennyt miehestä mitään. Tämä ei ollut puhunut elämästään juuri mitään ihan perusasioita lukuun ottamatta, kertoili vaan matkoistaan Kiinaan, Japaniin, New Yorkiin, Miamiin, Buenos Airesiin… kaukomatkoja kaikki tyynni. Ja nyt tämä oli Marbellassa, ihan vain tylsästi Marbellassa. Oliko kentälle vietävä kummitäti oikeasti kummitäti vai vaimo tai naisystävä tai rakastajatar? Ja kun tämä olisi raivattu pois tieltä, sopi vietellä viaton Salli?

Horisontti siinsi silmissä, palmut huojuttelivat tuulessa pitkiä, vihreitä lehviään. Lapset kiljuivat ilosta rannalla, juoksivat pallon perässä, kaatuivat hiekalla. Sieraimissa tuntui kookoksen makea tuoksu, ja siitä inspiroituneena Sanni tilasi vielä piña coladan. Se olisi hänen tämän kesän lomajuomansa. Hän oli nyt lomalla, ja hänellä oli orastava lomaromanssi. Ei siitä tarvitsisi tulla mitään sen enempää, ei mitään kestävämpää. Hän ottaisi ilon irti siitä mistä sai ja sillä hyvä!

 

Seuraavana iltana Sanni saapui hotellin aulaan tasan viisi minuuttia myöhässä sovitusta ajasta. Lasioven läpi hän näki Lassen odottavan kadulla, lyhtypylvääseen rennosti nojaten ja puhelintaan näpelöiden. Sydän muljahti Sannin rinnassa. Mies oli komea, oikeasti komea. Ei kauhean pitkä eikä kauhean laiha, ei kauhean lihaksikaskaan, vaan komea tavalla, joka perustui itsevarmuuteen ja siihen, että oli sinut itsensä ja ympäristönsä kanssa. Miehen ei tarvinnut tuoda itseään esille, hän erottui joukosta muutenkin. Hänellä oli yllään vaaleat housut ja vaaleansininen paita, jonka hihat oli kääritty ja helmat lepattivat housujen päällä. Korvallisilla kihartuvat hiukset oli kammattu taaksepäin ja ne näyttivät kosteilta. Mies oli suihkunraikas.

Sanni oli valmistautunut treffeihin huolella. Hän oli käyttänyt tunteroisen suihkuun, kasvonaamioon, kulmakarvojen nyppimiseen, hiusten laittamiseen ja meikkaamiseen. Ylleen hän oli valinnut lyhyen, kellohelmaisen vaalean kesämekon ja sen alle vaaleansiniset pitsiset alusvaatteet, jotka hän satunnaisena optimistisena hetkenä oli hankkinut juuri ennen matkaa. Hän oli tarkastellut lopputulosta hotellihuoneen kapeasta peilistä ja oli ihan tyytyväinen näkemäänsä.

Oli Lassekin. Sannin nähdessään hänen suunsa levisi iloiseen hymyyn, ja hän levitti kätensä. Sanni ymmärsi sen halauskutsuksi ja juoksi miehen syliin.

– Mmmmm, pidän tuoksustasi… mutisi Lasse Sannin korvaan.

Se ei johtunut Ilkan joululahjaksi antamasta vahvasta hajuvedestä, jonka Sanni oli kaatanut viemäriin, vaan hänen itsensä ostamasta kevyestä vartalosuihkeesta.

Lasse ohjasi Sannin Marbellan kauniiseen vanhaan kaupunkiin ja siellä pienen, valkoiseksi maalatun talon ovelle. Hän kaivoi avaimen taskustaan. Apua! ajatteli Sanni mielessään. Tässä sitä nyt mentiin, rohkea rokan syö!

Lassen kummitädin talo oli pieni, mutta kodikas. Alakerrassa oli pieni olohuone ja keittiö, yläkerrassa oletettavasti makuuhuoneet. Lasse suuntasi heti keittiöön ja kaivoi pakastimesta pullon kuohuviiniä, jonka hän poksautti auki varmoin ottein.

– Odottamattomille tapaamisille! hän toivotti kilistellessään lasia Sannin lasia vasten.

Kuohuviinin kuplien mukana liukeni Sannin enin ujous ja jäykkyys, ja hän uskalsi vihdoin rentoutua. He napostelivat keittiön ja olohuoneen väliselle korkealle saarekkeelle laitettuja oliiveja ja mausteisia makkarasiivuja samalla kun Lasse tarkkaili uunissa muhivaa kokonaista kalaa. Sen valmistuttua he kantoivat ruuan ja astiat keittiön takana olevalle pienelle patiolle, joka oli kalustettu rottinkikalustein.

Oli jo hämärää. Patiolla paloi useita kynttilälyhtyjä ja pienen nurmikon keskellä solisi suihkulähde. Ilmassa tuntui appelsiininkukkien huumaava tuoksu ja hedelmäpuussa siritti äänekäs kaskas.

– Ihana paikka! henkäisi Sanni. – Kummitätisi on tosi onnekas kun saa asua täällä.

– Niin on. Niin olen minäkin. Olen käynyt täällä joka vuosi viimeiset parikymmentä vuotta. Kummitädillä ei ole lapsia, ja olen hänelle kuin oma poika.

Tarina kummitädistä oli siis varmasti totta, häpeili Sanni nyt edellispäivän epäilyksiään. Mutta miksi Lasse ei ollut tuonut poikaansa mukaan lomalle?

Ei se kuulunut hänelle, Sanni lopulta päätti. Tämä oli nyt lomaromanssi, joten ei hänen tarvinnut tietää kaikesta kaikkea.

Ilta viileni, ja he joivat illallisen jälkeen kahvit olohuoneessa. Se oli valaistu vain pienin pöytälampuin. Ikkunaluukut kadulle päin oli suljettu, eikä ulkoa kuulunut mitään ääniä. He olivat kahden omassa maailmassaan, jonne ulkopuolisilla ei ollut asiaa. Sanni istui pehmeän sohvan nurkassa, siemaili vahvaa espressoaan. Lasse istui vähän matkan päässä ja oli jo juonut omansa parilla kulauksella. Hän vei kupit keittiöön ja palasi sohvan luo.

– Tulehan tänne… hän kutsui ja ojensi kätensä.

Sannin oli pakko nousta ylös. Lasse veti hänet syleilyynsä, upotti kasvot naisen hiuksiin ja henkäisi syvään.

– Siitä… on… niin… pitkä aika… mies kuiskasi hengästyneenä.

Huulet painautuivat kuumina Sannin kaulalle, hamuilivat tiensä poskea pitkin huulille, jotka raottuivat antaen tietä vaativalle kielelle, joka ahnaana tunkeutui tutkimaan naisen suuta, hampaita, kieltä. Kun se vetäytyi hetkeksi, Sanni voihkaisi. Miehen kädet tekivät omaa tutkimusmatkaansa, löysivät tiensä mekon helman alle, pitsisille alushousuille. Nyt oli hänen vuoronsa voihkaista. Hän tarttui Sannin käteen ja vei tämän yläkertaan täysin valkoiseen makuuhuoneeseen, jota valaisi vain pieni lamppu yöpöydällä.

Kun Sanni pari tuntia myöhemmin heräsi, oli valo yhä päällä. Lasse nukkui selällään, pää sivuttain Sanniin päin, suu hieman raollaan. Lakana oli valahtanut alas vyötäisille, ja miehen karvainen rinta kohoili hiljalleen hengityksen tahtiin. Hän on kaunis, Sanni ajatteli. Liian kaunis.

Sanni mietti mitä hänen pitäisi tehdä, lähtisikö hotellille vai jäisikö aamuun asti. Mitä mies odotti hänen tekevän? Tämähän oli lomaromanssi. Miten lomaromansseissa yleensä toimitaan? Nyt Sannia harmitti, ettei ollut painanut tarkemmin mieleensä lukemiensa naistenlehtien neuvoja. Hän päätti tehdä niin kuin itse halusi. Hän jäi aamuun asti.

 

Aamuaurinko kurkisteli valkoisten ikkunaluukkujen raosta. Jostain kuului valuvan suihkuveden lorina ja hiljainen hyräily. Sanni raotteli silmiään. Paikka hänen vieressään oli tyhjä. Edellisenä iltana lattialle heitetyt vaatekappaleet oli laskostettu siististi seinustalla olevalle tuolille, pitsiset alusvaatteet päällimmäisinä. Sanni punastui, kun mieleen palautui huuman hetket illalla ja uudestaan aamuyöllä. Hän punasteli kovasti vielä kun kylpyhuoneen ovi kävi ja alaston Lasse käveli huoneeseen, hieroen hiuksiaan isolla kylpypyyhkeellä.

– Huomenta! Miten nukuit? mies kumartui antamaan suukon Sannille, joka yritti vältellä katsomasta alastonta miestä. Himputin siveyden sipuli, hän kirosi itseään. Nyt olisi pitänyt katsoa ja kunnolla, kun oli kerran tilaisuus!

– Hyvin… Sanni sanoi hunajaisella äänellä, joka oli kuin kutsu jatkoleikkeihin. Lassella oli kuitenkin muuta mielessä.

– Minun pitää tänään tehdä töitä, hän totesi pahoitellen. – Ei voi mitään, yksi deadline on huomenna, ja töistä laittoivat viestin ja pyysivät apua. Netin kautta se hoituu.

Tunnelma oli rikkoutunut. Käydessään nopeasti suihkussa Sanni mietti, että Lasse oli hänen kanssaan vain silloin kuin tälle itselle sopi. Sanni oli kuin ajankulua, viihdykettä silloin kun ei ollut muuta tekemistä. Oliko Sanni oikeasti sellainen nainen, joka kipittäisi paikalle heti kun komea mies vähän koukisti pikkurilliään?

Kyllä, hänen oli pakko myöntää, että oli. Ilkan kanssa oli ollut ihan sama tilanne. Paitsi että Ilkka ei ollut läheskään niin charmikas kuin Lasse. Ehei, ihan eri maata.

Hän palasi hotellille ilman tietoa seuraavasta tapaamisesta.

Myöhemmin päivällä Sanni hakeutui Marbellan Appelsiiniaukiolle lounastamaan yksin. Edellisenä iltana pienellä patiolla huumannut appelsiininkukkien tuoksu tuntui nyt aavistuksen verran kitkerältä, sardiinit mauttomilta ja valkoviini lattealta. Tältä se nyt tuntui yhden illan jutun jälkeen, mietti Sanni itsekseen. Viheliäiseltä. Miksi ihmeessä ihmiset harrastivat tällaista?

Tietämättään Sanni kuitenkin hehkui. Niin paljon, että häntä tarjoillut nuori mies alkoi juttusille ja pyysi häntä lopulta kahville illansuussa. Sanni suostui, ei siksi, että nuori tarjoilija olisi häntä kiinnostanut vaan ihan vain siksi, että saisi jotain muuta ajateltavaa kuin Lasse.

Sanni lähti pitkälle kävelylle, käveli rantaa pitkin niin pitkälle kuin jaksoi ja takaisin. Hän oli hikinen ja hiekkainen, tuulen tuivertama ja auringon paahtama. Ei ollut kuitenkaan aikaa käydä hotellilla suihkussa, sillä sovittu tapaaminen oli jo käsillä.

Nuori tarjoilija, nimeltään tietenkin Pedro, osoittautui mukavaksi mieheksi, joka opiskeli lakia. Hänellä oli isosisko, joka etäisesti muistutti Sannia, sekarotuinen koira nimeltä Diego ja vanha kolhiintunut Fiat. Hän puhui loistavaa englantia, kertoi kavereistaan ja joistakin kummista asiakkaistaan saaden Sannin nauramaan. He istuivat hotellin lähellä olevan baarin terassilla, joka levittäytyi kävelykadulle isoine tynnyripöytineen ja korkeine tuoleineen. Sanni oli pyytänyt piña coladan ja oli ryystänyt sen ennätysvauhdilla kovaan janoonsa. Toista oltiin jo tuomassa.

Pedro oli kertomassa hauskaa tarinaa, ja Sanni nauroi hersyvästi juuri kun Lasse käveli ohi. Mies pysähtyi, tuijotti Sannia ja jatkoi nopeasti matkaansa. Sannin nauru hyytyi kun hän näki miehen. Hän olisi halunnut juosta tämän perään, mutta tämä oli jo kadonnut väkijoukkoon.

– Uno amigo? kysyi Pedro vaihteeksi espanjaksi. Sanni nyökkäsi hiljaa ja anteeksi pyytäen sanoi haluavansa palata hotellille.

Kävellessään hotellille Sanni manasi itsekseen. Ensinnäkin A) Lasse ei ollut sopinut mitään hänen kanssaan ja B) Sannilla oli oikeus tavata muitakin ihmisiä, olkoot sitten vaikka miehiä. Sitä paitsi C) se murhaava katse, jonka Lasse oli Pedroon luonut, oli aivan asiaton.

Silti Sannia harmitti vietävästi, ja harmitti vielä enemmän kun avainta pyytäessään vastaanottovirkailija ojensi hänelle paperilapun. Siihen oli kirjoitettu:

”Kävin hotellilla, mutta et ollut paikalla. Nähdäänkö hotellin edessä klo 19? Halaus, Lasse”

Miksi ihmeessä he eivät olleet vaihtaneet puhelinnumeroitaan? Ai niin, koska kyseessä oli lomaromanssi. Niihin ei Sannin tietääkseen kuulunut yhteystietojen vaihtaminen eikä edes koko nimen kertominen.

Sanni kävi nopeasti suihkussa ja vaihtoi vaatteet. Hän käveli Lassen kummitädin talolle ja kolkutti oveen. Leijonanpääkolkuttimen lyönnit kaikuivat autiolla kadulla. Ikkunaluukut oli suljettu ja talo vaikutti pimeältä ja tyhjältä. Lasse ei ollut paikalla. Ei auttanut muu kuin palata hotellille.

Levottoman yön jälkeen Sanni palasi aamulla takaisin talolle. Nytkään ei kukaan vastannut kolkutukseen. Missä Lasse oli? Golfaamassa? Ajelemassa jossain? Jonkun toisen naisen luona uutta lomaromanssia aloittelemassa? Vai oliko hänen pitänyt palata yllättäen kotiin?

Sanni käveli lähimpään kahvilaan ja kaivoi käsilaukustaan muistivihon ja kynän. Hän alkoi pohtia sopivaa viestiä Lasselle:

”Sain viestisi vasta illalla kun palasin hotellille. Anteeksi. Kävin täällä talolla jo toistamiseen. Odotan sinua hotellilla, tule kun voit. Halaus ja suukko, Sanni”

Ei hyvä. Liian epätoivoinen. Anteeksi ei tarvitse pyydellä jos ei ole mitään anteeksipyydettävää. Yritetäänpä uudestaan:

”Sain viestisi vasta illalla. Haluaisin nähdä sinut vielä. Halaus, Sanni”

Se sai luvan kelvata, vaikka olikin turhan suoraa puhetta. Sanni taittoi paperilapun, maksoi kahvinsa ja kävi tipauttamassa lapun talon postiluukusta. Hän palasi hotellille miettien mitä nyt tekisi. Odottaisiko hotellilla vai lähtisikö rannalle? Hän oli lomalla, joten hän päätti lähteä rannalle.

Kun Sanni parin tunnin kuluttua palasi hotellille, siellä odotti uusi viesti:

”Minäkin haluaisin nähdä sinut vielä. Halaus, Lasse”

Paperilapuilla viestittely alkoi jo vaikuttaa vähän koomiselta. Kirjekyyhkykin olisi nopeampi tapa, Sanni murisi hypätessään suihkuun. Pukeuduttuaan hän istuutui pienen pöydän ääreen kirjoittamaan vielä yhtä viestiä:

”Puhelinnumeroni on …. Soittele. Halaus, Sanni”

Hän kiiruhti valkoiselle talolle eikä tällä kertaa vaivautunut kolkuttamaan ovelle, vaan tipautti lappunsa postiluukusta. Se sulkeutui kovalla kolahduksella. Sanni oli ehtinyt muutaman metrin päähän, kun ovi avautui. Hän kääntyi ympäri. Valkoiseen kauluspaitaan ja vaaleisiin farkkuihin pukeutunut Lasse seisoi oviaukossa.

– Meidän täytyy lopettaa tämä viestilappujen jättäminen, mies totesi suu virneessä. Sanni juoksi hänen syliinsä.

Puolta tuntia myöhemmin, kun hengitys oli vähän tasaantunut, Sanni kuljetti sormeaan Lassen vatsaa pitkin. Oli kuuma, ikkunaluukut olivat kiinni ja huoneessa oli hämärää. He olivat potkineet lakanan sivuun ja makasivat alastomina vierekkäin. Mies tuntui kuumalta ja nahkealta, rennolta ja levolliselta. Tuntui siltä, että sanat olivat tarpeettomia, silti tuntui, että olisi pitänyt sanoa jotain.

– Tiedätkö, en minä odota sinulta mitään, sanoi Sanni lopulta. – Ollaan yhdessä tässä ja nyt, eikä muulla ole väliä.

Vastaukseksi kuului vain pientä tuhinaa. Lasse oli nukahtanut.

 

Turvavyömerkkivalo syttyi vaimean pimahduksen saattelemana, ja lentokone lähti välittömästi laskemaan korkeutta. Sanni avasi silmänsä. Hän oli miettinyt taaksejäänyttä lomaa, Lassen kanssa vietettyjä hetkiä; päiviä ja öitä. Lomaromanssi oli nyt ohi, ja hän oli päättäväinen päästämään siitä irti. Hän ei takertuisi Lasseen eikä muistoihin miehestä. Hän iloitsisi siitä mitä oli kokenut, taltioisi sen syvälle sydämeensä ja antaisi pysyä siellä, syvällä.

Silti hetkittäin hän oli yhä tuntevinaan Lassen käden puristavan omaansa, kevyen henkäyksen korvassaan ja vaativat huulet huulillaan. Oli kuin mies olisi tarttunut hänen ihoonsa näkymättömänä mutta tuntuvana tatuointina. Lassen sylissä Sanni oli löytänyt itsestään sensuaalisuuden, jonka olemassaolosta hän ei ollut ennen tiennytkään. Hän oli hämmentynyt ja ihmeissään. Ja ikävissään.

Kyllä se ajan kanssa menisi ohi, vakuutti Sanni itselleen.

Aamulla heitetyt jäähyväiset olivat olleet haikeat. Kuumin intohimo oli laannut, tilalle oli tullut herkkä hellyys. Sanni ei ollut jäänyt aamiaiselle, vaan oli kiiruhtanut hotelliin pakkaamaan laukkuaan. Lasse oli kertonut kummitätinsä tulevan häntä lentokentälle vastaan ja tarjosi Sannille kyytiä kotiin. Tämä kiitti ja kieltäytyi. Oli turha pitkittää sitä mikä teki kipeää.

Matkalaukkuhihnalla Lasse tuli Sannin luo. Hän oli jo saanut oman laukkunsa. Hän hymyili vaisusti kun tarttui Sannin käteen ja nosti sen huulilleen. Hän pyyhkäisi Sannin poskea ja käveli pois.

Kyyneliä nieleskelevä Sanni oli kohta taksijonossa, sitten taksissa matkalla kotiin. Satoi vettä. Kylmää, ilkeää vettä. Aurinkoisten päivien lämpö oli hävinnyt ja onni haihtunut. Jäljelle jäi vain yksinäisyys, kolkko, voimat vievä yksinäisyys.

Hiljalleen Sanni valahti taas arjen rutiineihin. Loput kesälomasta hän käytti pienen asuntonsa suursiivoukseen, kirpputoreilla kiertelyyn ja lukemiseen. Lukeminen helpotti oloa eniten. Se vei ajatukset muihin asioihin, toisiin maisemiin. Kahlattuaan läåi kolmannen tiiliskivikirjan hän ei kuitenkaan jaksanut enää enempää. Hän kävi ostamassa lankaa ja sukkapuikot, vetäisi hiukset nutturalle ja alkoi opetella neulomaan sukkaa.

Töiden taas alkaessa Riitta tuli kysymään miten Sannin kesäloma oli sujunut ja raportoimaan Kosin matkastaan. Heille oli Veijon kanssa tullut hirveä riitä, ja eropaperit oli pistetty vireille.

– Kauheaa, tosi ikävää, pahoitteli Sanni. – Ettekö te kuitenkin voisi vielä sopia ja yrittää uudelleen?

– En halua! Tämä on oikeastaan parasta, mitä minulle on tapahtunut. Olikin jo aika pistää ukko vaihtoon, vastasi Riitta reippaasti. – Veijo on niin jämähtänyt paikoilleen. Tapasin jo netin kautta yhden mukavan miehen. Vaikken mitään vakavaa nyt haluakaan aloittaa. Sinunkin kannattaisi kokeilla nettideittejä. Sinussa menee hyvä nainen muuten ihan hukkaan.

Sanni kohautti olkapäitään, mutta ajatus jäi muhimaan. Ehkä hän saisi Lassen pois mielestään, jos alkaisi tapailla jotakuta toista. Tai mieluummin monia. Sillä tosiasia oli, hänen oli pakko myöntää itselleen, että Lasse oli hänen ajatuksissaan paljon enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Pörräsi pään ympärillä kuin härnäävä kärpänen.

Pari viikkoa töiden alettua Sannin puhelin soi. Hän oli juuri laskemassa tasetta ja vastasi puhelimeen hajamielisesti, numeroiden pyöriessä päässä.

– Hei, täällä on Lasse, kuului tuttu, matala ääni.

Numerot karkasivat kauas ja Sanni tipahti takaisin maan pinnalle. Se oli Lasse! Mistä mies oli saanut hänen puhelinnumeronsa? Hehän eivät olleet vaihtaneet yhteystietoja. Sanni oli kokonaan unohtanut Lasselle viemänsä viestin.

– Mitä sinulle kuuluu? Haluaisin tavata sinut. Minun pitää selittää sinulle jotain.

Se ei kuulostanut kovin lupaavalta, mutta Sanni suostui tapaamiseen samana iltana töiden jälkeen. Nyt häntä jännitti. Apua! Hänellä oli töissä yllään tylsät suorat housut ja väljä musta pusero, ihan kuin olisi ollut hautajaisiin menossa. No, asuvalinnalle ei voinut nyt mitään, mutta ennen töistä lähtöä hän kävi naistenhuoneessa punaamassa huulet ja kampaamassa hiukset, jotka olivat matkan aikana vaalentuneet auringossa.

Kun Lasse näki Sannin, vetäisi hän henkeä.

– Näytät niin kauniilta… hän kuiskasi korvaan, painaessaan kevyen suukon sen taa.

He lähtivät kävelemään Kaivopuiston rantaa pitkin. Oli lämmin loppukesän ilta, meri oli tyyni ja taivas selkeä. Oli sateisen kesän ehkä kaunein päivä.

– Minun pitää kertoa sinulle jotain, aloitti Lasse. – Silloin kun olin matkalla, olin vielä teoriassa naimisissa. Olimme olleet asumuserossa jo melkein vuoden verran, ja vaimoni halusi vielä yrittää. Minä olin kahden vaiheilla, mutta vain poikamme vuoksi. Hän on vielä kovin nuori. Lähdin matkalle yksin miettiäkseni asioita.

He tulivat puistonpenkin kohdalle. Lasse istuutui ja veti Sannin viereensä. Hän piti tätä käsistä ja katsoi vakavana tämän sinisiin silmiin.

– Kun tapasin sinut, ymmärsin, ettei ole pojallenikaan hyväksi jos vanhemmat ovat yhdessä mutta riitelevät ja ovat onnettomia. Parempi erillään elävät vanhemmat, jotka ovat tahoillaan onnellisia. Hekin ansaitsevat sen. Matkalta palattuani keskustelin vaimoni kanssa, ja veimme eroprosessin loppuun. Eilisestä lähtien olen taas poikamies.

Pieni pilvenlonka purjehti laskemassa olevan auringon eteen. Sanni tuijotti ulapalla lipuvaa valkopurjeista venettä. Se lillui hiljalleen tyynillä aalloilla, kuin tietämättä oliko suuntana satama vai sieltä pois. Sannilla oli vähän sama olo. Hän ei ollut varma siitä, mihin keskustelu oli viemässä.

– En halunnut sopia mitään sinun kanssasi ennen kuin ero oli selvä, Lasse jatkoi. – Haluan tehdä asiat oikeassa järjestyksessä. No, ehkä on vähän myöhäistä siihen, ottaen huomioon mitä matkan aikana tapahtui, mutta nyt haluan aloittaa alusta. Sinun kanssasi. Toivon, että sinä haluat samaa.

Lasse piti tauon ja katsoi Sanniin vetoavasti.

– Haluatko sinä?

Aurinko pilkisti pilvenlongan takaa, paistoi koko voimallaan, valaisi Sannin kasvot ja elämän, joka viime viikkoina oli tuntunut apean harmaalta. Naisen kasvoille levisi onnellinen hymy.

– Haluan, hän vastasi kiihkeästi. – Haluan, haluan, haluan!

Hän löysi itsensä taas Lassen lämpimästä sylistä ja tuntui siltä, kuin olisi vihdoin päässyt kotiin.