1. Home
  2. /
  3. NOVELLIT
  4. /
  5. PARKKOSEN POIKA

PARKKOSEN POIKA

 

 

Sarjasta VANHUUS:  mummun kuolema

MIEHENMETSÄ – novellikokoelmasta

Novellin loppu

Matkaa oli alle kymmenen kilometriä. Kun Parkkonen kaarsi pihaan, juoksijoiden varjot häilähtivät rantaan. Laiturilta ulvahti käyntiin voimakastehoinen perämoottori. Nuorten tyttöjen kirkuna sekaantui poikien möräkkään huutoon.

Ulkovalo paloi ja valaisi vain osan pihaa. Siellä täällä nurmella näkyi kaljapulloja ja vierasta tavaraa, muovikassit hohtivat maassa valkoisina läikkinä.

Kutsumattomia vieraita. Etsivät kesäasumuksista viinoja, rahaksi vaihdettavaa tavaraa, sotkivat paikkoja.

Ulko-ovi oli auki.

Äiti makasi verannalla selällään silmät suunnattuina kuistin vekkilamppuun.  Jo kynnykseltä näki, että äiti oli kuollut. Pää lepäsi verilammikossa, hiuksia oli liimautunut kasvoille. Niin kuin äiti olisi epäuskoisena katsellut liikkumattoman verkon takaa.

Parkkonen meni keittiöön. Hyttyset lensivät kattolampun lämmössä, ikkunan takana törmäili ruutuun maayökkösten lauma.

Parkkonen soitti ambulanssin. Turhaa, mutta niin piti.

Petteri seisoi hänessä kiinni, puristi kaksin käsin häntä pohkeesta.

Parkkoselta oli kuollut isä, kun hän oli kahdeksan. Vai oliko jo ehtinyt täyttää yhdeksän? Poika oli nyt saman ikäinen. Ei ollut tullut koskaan äidiltä kysytyksi mihin isä kuoli. Työstä äidille oli aamuhämärissä soitettu. Isä oli ollut varavankilan yövartijana. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin häneen tunki ajatus, ettei voisi koskaan kysyä äidiltä isän kuolemasta. Eikä mistään muustakaan.

 

Poika istui Parkkosen vieressä. Hautaustoimiston auton punaiset takavalot kiiluivat edessä. Jotain Parkkonen olisi halunnut pojalle sanoa. Selittää, lohduttaa poikaa.  Sillä oli vilu, sen hampaat löivät loukkua. Posken poikki oli kohonnut sininen viiru. Iho ei ollut rikki, ei siihen laastaria tarvittu. Pojan takana penkillä oli Lehtosen vanha farkkutakki. Ajaessaan Parkkonen veti takin pojan syliin ja auttoi omalta puoleltaan hartioille. Ei poika puhunut, kun ei hänkään puhunut. Kahdeksan se on, hän ajatteli, kun oli saanut laskutoimituksen loppuun. Ajon aikana poika oli kääriytynyt Lehtosen rispaantuneeseen pusakkaan. Hän nuokahteli puoliunessa.

Kaupungin laidoille päästyään Parkkonen katseli auton etulasin läpi, miten jalavanlehdet tanssivat katuvaloissa. Joka toinen lamppu oli kivitetty hajalle, monen lyhtypylvään runko oli ajettu mutkalle.

 

Nuorisotalon edessä seisoskeli muutama tyttö ja pari poikaa. Parkkonen pysäytti äkkijarrutuksella. Nokan ja seinän väliin jäi parin sentin rako. Hän otti autosta sorkkaraudan ja isonleikkurin. Vaihtoi pahempia pohtimatta leikkurin lapioon. Lapio ja sorkkarauta olivat tutut kädessä. Sisäänpääsyyn hän ei tarvinnut avainta eikä hänen kämmenselkäänsä tullut yksikään nuorisovahti iskemään leimaa.

 

Parkkoselle oli aina ollut sama, työskentelikö oikealla vai vasemmalla kädellä vai molemmilla yhtä aikaa. Se oli hänen erikoisnumeronsa. Hän irrotti parilla iskulla seiniin propatut kaapistot nurin. Kaappien ovet jäivät renksottamaan niin kuin sijoiltaan menneet raajat. Piirustukset ja karttalehdet ja koneitten huoltokirjat sotkeentuivat lattialle. Hän kahlasi niitten läpi takahuoneeseen. Kaupungintalolta edellisviikolla kuskaamansa vanhan kopiokoneen hän hakkasi sorkkaraudan varrella siruiksi ja pellinpalasiksi. Tuoleista ja sohvasta nuoriso tekisi monta kunnon nuotiota nuorisotalon lattialle.

Vääntäessään kaltereita ikkunan reunoilta irti Parkkonen näki kahden lasin lävitse suoraan autossa istuvan poikansa. Poika oli herännyt ja katsoi häntä silmästä silmään.

”Isä”, Parkkosen pojan huulet näyttivät sanovan

 

©Liisa Keitaanpää
 

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.