Poika istui pimeän rajalla, vihasi äitiään ja enoaan, kylän tietäjää ja koko kirottua kivikautista heimoaan. Pimeän toisella puolelta katseeseen vastasi toinen hylkiö. Sen isä, lauman alfauros oli tehnyt selväksi, että mukaan ei ollut tulemista kun se, ja sen mukana emo ja kolme siskoa nousivat kesäksi vuorille.

Nuori susi oli seurannut viikko toisensa jälkeen, kuinka poika vetäytyi nuotion kajosta yksinäisyyteen järsimään jäniksenreittä. Tai jos joki oli antanut heimolle parastaan,  sammen pulleaa, tuoksuvaa, makeaa lihaa.

Poika oli tiennyt jo pitkään, ettei hän ollut yksin pimeän rajalla. Hän oli vaistonnut, että susi katseli häntä toiselta puolelta, metsän runkojen suojassa. Nähnyt aamulla jäljet, jotka olivat vahvistaneet asian. Hän oli jättänyt sudelle jo monen viikon ajan jämiä, jotka olisi ennen imenyt itse kuiviin: nahkaa, jänteitä ja luuta, selkäruotoja ja päitä  Aamun kirkkaudessa olivat herkut hävinneet. – Ja vähitellen  poika otti tavaksi jutella kaverilleen, laskea ruuantähteet nuotion kajon rajalle, siihen, mistä nuori silmä saattoi vielä jotakin erottaa.  Yhtenä iltana hän olikin näkevinään väräjävän kuonon pään ja arasti lähemmäksi hivuttautuneet etutassut, mutta kun hän lopetti puheensa ja erehtyi kohottamaan kulmakarvojaan, sudenpoika oli karannut takaisin, pimeän hukkaan ja peittoon.

Seuraavana aamuna poika ilmoitti enolleen lähtevänsä joen mutkan taakse kalaan. Sammen kutuaika oli jo lopuillaan, mutta vielä saattoi vanha naaraskala levätä paikoillaan matalikolla ja odottaa hidasta kuolemaansa. Liikkumaan sitä oli vaikea saada, ja siksi liki sitä oli mahdoton nähdä saati pyydystää. Nuori poika, joka tällaisen vanhan ämmän seivästäisi, kohosi arvossa ja katseissa, ja kylän tietäjä saattaisi tarkistaa jo seuraavan kuunkierron päätteeksi mieskokelaan munat – jopa niiltä, joille äiti antoi vielä rintaa.

Ehdittyään suvannolle poika astui hiljaa veteen ja terästi katseensa pohjan väreisiin. Tiheä metsä sulki vielä auringon pahimman paahteen ja joki kuljetti kirkasta, hopeaista vettä niemen ympäri rauhaisaan poukamaan. Juuri tähän laskeutuivat ylävirran sampivanhukset hitaaseen kuolemaansa, valuakseen sen jälkeen raatona, kylki pohjaa viistäen aliseen altaaseen, pyörteen teitä, virran keskellä. Ennen sitä ämmä piti keihästää ja kuljettaa lahjaksi kylän tietäjälle. Jos siis mieli joskus mieheksi kasvaa.

Poika pyyhki ajatukset mielestään ja keskittyi virran väräjävään pintaan. Paljas jalka siirtyi hitaasti toisen eteen, kädet puristivat seivästä, joka oli  valmis iskemään vetiseen petoon.

Silloin poika kuuli niemeltä loiskahduksen, ja toisen. Ensin hän luuli pikkusiskonsa seuranneen, ja kirosi taas koko kylän, mutta kun hän nosti katseensa, kaksi kiiluvaa silmää vastasi, ilman arkuuden häivää. Susi loiskautti jälleen, hypähti syvemmälle rannasta, kuin aikoisi ylittää suvannon siitä, missä matala vielä vastasi. Hypähdystensä välissä se pysähtyi ja tuijotti poikaa, odotti, ennen kuin nousi taas ja kuin tahallaan loiskautti etutassullaan vettä niin että pärskähti.

Poika katsahti vettä edessään. Hento aallon väre kulki pitkin suvannon pintaa ja siirtyi lopulta hänen suupieleensä. ”Lähemmäs”, poika ymmärsi lopulta kuiskata: ”Tule lähemmäs.” Ja suden korvat kohosivat pystyyn, kuulivat kehotuksen, ymmärsivät kaiken. Se kääntyi ja loikkasi suoraan kohti poikaa, pärskäytti ja seisahtui jälleen, harmaat silmät, kuono, terävät hampaat ja jäntevä keho alttiina kaikkeen. ”Kierrä, rantavettä myöten. Kierrä lähemmäs. Siirry niemen suuntaan. Pärskäytä kunnolla. Hyvä.”

Iltapäivällä poika käveli voittajana kylän lävitse. Äiti tervehti häntä ensimmäisenä, mutta teini ei ollut tunteakseen vaan kääntyi kodin ohitse ja jatkoi pää pystyssä eteenpäin. Eno rauhoitteli siskoaan samalla kun seurasi uteliaana pojan menoa.

Kylän tietäjä odotti majansa edustalla, tunnisti pojan jo kaukaa. Tunnisti tutut elkeet.  Sukupolvi toisensa jälkeen olivat pojat kävelleet noin hänen luoksensa, pyytäneet arvioimaan ensimmäisen kerran miehuuttansa ja mittaansa.

Mutta pojan saaliissa oli jotakin, mitä aiemmissa ei ollut ollut koskaan.

Sampi oli suuri, jättimäinen, seiväs tuskin jaksoi kantaa kaikkea lihan aarretta. Mutta yksi puuttui. ”Missä pää?” tietäjä kysyi ja käski poikaa laskemaan saaliin puun rungolle.

Poika katsoi kylän viisasta ja punnitsi vastaustaan. Ehkä häntä odotti kohta kirous ja teurastus, koska olihan pää kaikessa elävässä sen tärkein osa, sielun koti. Ja ilman sitä tietäjällä ei ollut opasta, joka kuljettaisi hänet pimeän rajan ylitse. Paha oli tietäjän temperamenttikin,  tuli ja leimaus sitä kurjaa kohtaan, jonka toimet eivät miellyttäneet.

Silloin pensaan takana rasahti, ja poika käänsi vaivihkaa päätänsä. Lehtien raosta häntä tervehti tuttu silmäpari. ’Kaikissa toimissasi pyydä minua suoraan ja ilman taka-ajatuksia’ , ne sanoivat,  ’niin saat minusta ikuisen ystävän.’

Poika korjasi ryhtiään ja kohtasi rohkeasti suoraan kylän tietäjän uteliaan katseen.

”Annoin pään ystävälle”, poika vastasi. ”Ja toivon teiltä minulle viisautta ja armoa, kun kerron ystäväni nimen.”