Willmannin talo
Se talo, jota etsin, oli rakennettu Harjun pohjoiseen reunaan, sinne missä rinteet olivat jyrkimmät ja nousivat heti talon vierustalta. Pihaa ei ollut juurikaan, mitä nyt jotakin hullua heinää, ja pääosin sortuneella puuaidalla rajatulle tontilla oli häthätää paikka yhdelle henkilöautolle.
Lähestyin taloa Paavontieltä, luoteesta. Tulosuunnastani katsoen Paavontien vasemmalla puolella oli uusia punatiilisiä rivitaloja.
Kevään aurinko oli jo laskemassa ja se paistoi vaakasuoraan lännestä. Talo tunnettiin ensimmäisen asukkaansa mukaan Willmanin talona, Willman’s hus. Korkeimpana kaikista Harjun rinteeseen rakennetuista taloista se oli ainoa, joka kylpi vielä auringon valossa. Näky oli unenomainen ja minun oli pysähdyttävä. Tunnustelin tehtävääni.
Willman’s oli 1920-luvulla rakennettu aumakattoinen kaksikerroksinen puutalo, jonka pohja oli säännönmukainen neliö. Konesaumattu peltikatto taloon oli naputeltu heti sotien jälkeen. Nuhjaantuneena ja vuosikymmenten pihkomanakin se näytti yhä siistiltä. Piiput oli pellitetty ilmeisesti samalla kertaa, mikä oli hyvä. Tutkin seuraavaksi talon vanha kaupunkinoen tummentamaa lomalaudoitusta. Se saattoi olla jopa terve. Vain eteläsivultaan, mistä harjunselkä alkoi nousta jyrkemmin, räystäältä valunut roiskevesi oli pilkuttanut laudotuksen helmat tummalla homeella.
Ensimmäiset harjun puut piirsivät jo varjoja tuolle seinälle, mutta edelleen ylempi kerros ja katto loistivat laskevan auringon kilossa. Nousin korkeammalle, reilusti harjan yläpuolelle, jotta näkisin talon ylitse, näkisin mihin se asettuu ja mikä on sen seutu.
Etelään ja länteen talosta alkoivat kaupungin kerrostalot, ja tutut maamerkit kurkottivat toinen toisensa yläpuolelle kuin tervehtiäkseen minua. Mutta sitten yllätyin: Idässä harju ei loiventunutkaan normaaliksi mäkimaastoksi kuten olin olettanut, vaan jyrkkä rinne jatkui aloittamassaan laskeutumiskulmassa aina alhaalla siintävään veteen saakka. Järkeilin, että veden oli oltava Kankurisvesi, mutta tässä kohtaa siitä näytti avautuvan selkä, jonka laajuutta en ollut koskaan aikaisemmin tajunnut. Näkymä toi mieleen Kreikan vajonneen saaren, Santorinin, jonka keskuskraateria olin ihmetellyt vuosia sitten etelänmatkallani. Niin meidät uni pettää. Ravistin päätäni ja palasin takaisin Paavontielle.
Oli ylipäätään ihme, että Wilman’s hus seisoi vielä paikallaan, aikaa ja kasvavaa kaupunkia uhmaten. Talo oli häthätää kiinni kunnallistekniikassa, mutta sen kohta 100-vuotiaita valurautaviemäreitä ja 50-luvulla uusittua sähköistystä ei tultaisi koskaan uusimaan. Museovirasto ja kaupunki olivat riidelleet talosta jo vuosikymmeniä. Kaupunki oli kaavoittanut koko harjun pohjoispään jo 80-luvulla kolmea 8-kerroksista kerrostaloa varten.
Yksi ansio talon säilymisestä kuului sen asujaimistolle. Oranssi valtasi talon pariinkin otteeseen, ensimmäistä kertaa vuonna 1988, ja toistamiseen ja pysyvästi 1990. Toisella kerralla valtauksen tukiyhteisönä oli Nuorisoasunnot ry, joka pisti koko arvovaltansa ja poliittisen osaamisensa peliin. Lopulta kaupunki suostui vuokraamaan talon Nuorisoasunnoille, joka kunnosti siihen kahdeksan pientä asuntoa vaikeastityöllistettäville ja syrjäytymisuhan alla olleille nuorille. Kaikkeen muuhun sai remontissa koskea, mutta vanhat viemärit ja sähköt jäivät.
En yrittänyt vielä sisälle, vaan kävelin Paavontien päähän saakka. Tie kääntyi loivasti  Willman’sin jälkeen päättyi sitten yllätyksekseni käännytyspaikalle, josta lähti portaat alas kohti Kankurisvettä. Vilkaisin rinteeseen, mutta hämärä oli käynyt jo niin tiheäksi, etten saanut selvää millaista rakennuskantaa kraaterin rinteessä oli. Näin vain ensimmäisen hökkeleistä, joita en osannut vielä silloin varoa. Käännyin takaisin talolle ja nousin portaat. Ovi oli ihmeekseni auki. Astuin sisälle taloon.
Markku P. oli minua vastassa, hämillään ja jännittyneenä. Olin löytänyt hänen vanhan lankanumeronsa, soittanut hänelle päivällä ja sanonut tulevani. Kaikista ihmisistä juuri Markku P. oli se, joka minun pitikin tavata Willmansin talossa.. Hän oli viimeinen vuonna 1990 taloon muuttaneista nuorista, eikä talossa asunut ilmeisesti muutenkaan enää ketään muuta. Hän oli kuitenkin myös ensimmäinen oikea ystäväni lapsuuteni kaupungista, josta me kaikki olimme valuneet omasta tahdostamme tai pakon ajamana etelämmäksi. En ollut pitänyt häneen yhteyttä lukion jälkeen.
Tervehdimme sanoilla, joita en tunnistanut ja ojensimme toisillemme kättä talon eteisessä. En tunnistanut kosketusta, ja kun nostin katseeni, Markku P:n ruumis varisi värittömänä jauhona punaisella öljymaalilla maalatulle vahvalle lankkulattialle. Kokemuksesta tiesin, ettei minun pitänyt yrittää estää. Mitä tekisit  muistolle, jota et ymmärrä, muuta kuin vahinkoa. En tiennyt, oliko Markku P. enää elossa ja mitä hänelle kuului.
On murheellista mutta ymmärrettävää, mitä meidän muistillemme ja ymmärryksellemme tapahtuu. Willmannin talo auringon viimeisessä kilossa, kaupungin reunalla olisi voinut olla myös minun taloni. Minulla olisi ollut taito ja voima eheyttää se entiselleen. Olisin voinut olla antamassa sille mieltä ja merkitystä, säilyttää se, mikä meidän pitää historiasta säilyttää. kuunnella ja kirjoittaa ylös ne tapahtumat ja henkilöt, jotka meidän jokaisen pitää muistaa ja kantaa mukanamme.
Viimeinen kuva jonka näen Willmannin talosta on kattopeltiseppä Vilho Rautio, joka on asentamassa konesaumakattoa vanhan pärekaton päälle. Vuosi on 1949. Heilautan hänelle kättä noustessani ylemmäs ja taas jonnekin. Ei Vilho minua tietenkään näe, eikä hänen tarvitsekaan. Minun matkani jatkuu, mutta hän on ollut jo kolmekymmentä vuotta kuollut, vääntämässä juttua timpurien taivaassa. Myös häntä minulla on suuri ikävä.
Fantasia ei ole minulle kovin mieleinen kirjallisuuden laji, mutta havaitsin Willmanin talon alkua lukiessani, että reaalifantasia voisi hyvinkin kiinnostaa. Tarkkaa kuvausta, joka vie ja kutsuu sisälle miljööseen. Odotan lisää reaalifantastista tekstiä talostasi.
Minusta tekstiä voisi hieman keventää. Jonkun kappaleen voisi esittää dialogilla, sikäli kun reaalifantasian genreen sopii, että henkilö juttelee toisen henkilön kanssa, joka sitten rapiseekin maahan. Maahan rapiseminen sinänsä on toimiva kuva, oletan, että muistin tai muistojen rapistumiseen tulee myöhemmissäkin kohdissa viittauksia. Ehdottaisin myös lukusanojen vähentämistä tai korvaamista muilla ilmaisuilla. Talon sisälle kurkistaminen vaikuttaa mielenkiintoiselta. Odotan, että seuraavissa luvuissa sieltä löytyy tarinoita ja piiloteltuja salaisuuksia.
Nyt olisi mukava tietää, mistä kokonaisuudesta tämä katkelma on kotoisin. Ja toiseksi, onko tuo otsikko tuossa muodossa tärkeä. Talo(t) saattaa/ saattavat olla se otsikossakin tärkeä juttu. Harjun mainitseminen tietysti aluksi hytkäytti. Olemme asuneet kaksi vuotta Harjun kupeessa Keski-Suomessa.
Voisiko talon historiaa piilottaa vuosilukujen taakse; jos ovat tärkeitä, niin hienosti kiertämällä: juppiajan kiihkeimpinä vuosina, laman jo kestäessä pari vuotta – jotenkin tuohon tapaan. Muuten tulee mieleen historiikki, ei fantasia.
Kertojankin voi ottaa mukaan talon valtaukseen erikseen korostamatta muistoja. Taas niin, että lukija tietää olevansa kertojan mukana muistoissa (joihin liu’utaan).
Tuo on hieno pysähtymisen kohta: ”En yrittänyt _vielä_ sisälle.” > Lukija työntää sormen suuhunsa ja tuumii, että ans kattoo …
Selittelyä, löysäilyä on aika paljon: yllätyin, järkeilin, oli ihme että, vilkaisin rinteeseen mutta, ovi oli ihmeekseni auki. Anna lukijan ihmetellä yllättyä tms.
Markku P:hen päästyä kirjoittamisen ote hetkeksi napakoituu. Koko jakso soljuu, vuosiluku on – taas – minusta turha.
”Kokemuksesta tiesin” – apua, olenko jättänyt jotain väliin? Puhutellaan itsen ja lukijan yli
– ketä?
Tekstin loppuosaa voisi napakoittaa. Varsinkin toiseksi viimeistä jaksoa. Siitä saa helposti vetävämmän. Voisiko peräti kahta viimeistä jaksoa yhdistää? Yhteisenä teemana menneisyys, mennyt aika, yhteiset muistot. Entä loppuun kyllä IKÄVÄ esim. yhdellä erillisellä lauseella? Ikävä, ikävönti voisi esiintyä tietysti myös jossain kauempana alkupuolella.
Tarkoitatko tekstissä, että ”en tunnistanut”? Jatkon luettuaan lukija kummastelee, miksei ”en tuntenut”.
Kiitos kommenteistanne, Tuula, Riikka ja Liisa! Willmanin talo on kokeilu vuosien takaa, ja sovittelen sitä tällä hetkellä pitkään proosateokseen, jossa talo sijaitsee niinikään harjun rinteessä – siinä välttämätön yhteinen tekijä.
Halusin katsoa, osaanko rakentaa jonkinlaisen unennäön varaan proosaa. Reaalifantasia kutittelee tällaisen realistin mielikuvitusta, koska haaveeni on löytää liukuma – ei ehkä niinkään muistoihin kuin – siihen todellisuuteen, kun mieli alkaa hajota. Muistot ovat ne, jotka tässä tapauksessa tulevat kuvina, mutta epäjärjestyksessä.
Tuon pitkän proosan ”reaaliosaa” palvellakseni asettelin tarkkoja vuosilukuja, koska ne ovat tärkeitä kokonaistarinalle. Ne voivat todella olla turhia, ja lähtevät seuraavassa editointivaiheessa pois. Teksti voi myös samalla keventyä – ei voi tietää – tai saada lisää toimintaa nykyisen viipyilyvyyden tilalle.
Hei, tuo onkin arvioijalle tärkeä tieto, joka ei katkelmasta selviä: henkilön mielen murtuminen, toden, unen, muistojen rajoilla. Ja muistot ovat myös valemuistoja.
Kyllä ne tarkat aikaa kuvaavat paalut saattavat olla tärkeitä, varsinkin kirjoittamisen alussa. Myöhemmin, kenties, saa paimentaa itseään, etteivät vuosiluvut palvele tyhjää.