Oli kesä ja aurinko nousi aikaisin lämmittämään meitä. Äiti oli pakannut eväät kylmälaukkuun ja kaikki mukaan otettavat tavarat oli katsottu valmiiksi, osa jo edellisenä iltana. Vaihtovaatteet, uimapuvut, pyyhkeet ja tietysti pelastusliivit venematkaa varten. Olin sovittanut omaa liiviäni edellisenä päivänä ja nukkunut se päälläni päiväunet. Lieköhän olin unessani kellunut meressä katsellen taivaalla kulkevia pilvilampaita. Joka tapauksessa pidin huolen rantaan lähtiessämme, että oranssinpunaiset liivit olivat tiukasti kädessäni, eivätkä unohtuneet kotiin. Jo automatkalla halusin syödä eväitä, mutta äidin sanottua, että säästetään ne myöhempään ajankohtaan, tyydyin juomaan mehua. Mietin, olikohan laiturin portti auki. Laiturilla ei saanut juosta, vaan oli kuljettava varovasti, ettei kaatuisi, sillä osa laiturin lautojen ruosteisista nauloista oli noussut ylös. Olisi tehnyt mieli juosta suoraa päätä autolta laiturille ja hypätä veneeseen kuin laivakissa, mutta maltoin mieleni. Käveleskelin rauhallisesti puristaen pelastusliiviä käsissäni, ja katselin laiturin kyljessä kelluvaa isoa vihreävalkoista rautavenettä. Minusta se näytti ihan laivalta. Meidän paattimme oli paljon pienempi.
Laiturin reunassa nökötti yksinäinen harmaa pyöreä kivi. Nostin sen käteeni, kivi oli jo mukavasti lämmennyt auringonpaisteessa. Nostin kiven ylös ja peitin sillä auringon, mutta katsoin varmuuden vuoksi vain yhdellä silmällä, jotten häikäistyisi. Heitin kiven veteen, kun kuulin isän huikkaavan laiturilta, että mentäisiin veneeseen. Isä meni edeltä ja äiti ojensi hänelle kylmälaukun ja muut tavarat. Pelastusliivieni vetoketju oli tiukka ja äiti auttoi sen kiinni. Rintataskussa oli pilli, johon minulla olisi tehnyt kovasti mieli puhaltaa. En kuitenkaan tehnyt sitä, sillä minulle oli opetettu, ettei siihen saanut turhaan puhaltaa, jos ei ollut oikea hätä. Entä jos minua alkaisi pyörryttää ja jalkani tuntuisivat heikoilta, saisinkohan sitten? Sydämeni löi kiivaasti astuessani laiturilla olevasta pienestä ovesta portaille, joilta isä nostaisi minut veneeseen. Ovenpielestä tarttui käsivarteen punamultamaalia. Sudenkorento lensi juuri ohitseni, kun isä ojensi käsiään minua kohti. ”Hui!” Kiljaisin ja miltei menetin tasapainoni. Jos pilli olisi ollut suussani, olisin varmasti puhaltanut siihen epähuomiossa.
Veneen kiinnitysköydet irrotettiin laiturista, ja isä asettautui hyttiin ruorin taakse. Minä istuin penkillä isän vieressä ja katselin, kuinka hän tottuneesti käänteli ruoria ohjatessaan veneemme ulos merelle. Sain myös istua äidin vieressä hytin ulkopuolella veneen takaosassa. Tuuli kävi kasvoillemme ja sininen meri välkehti kuin aalloissa olisi ollut pieniä timantteja. Hengitin raikasta meri-ilmaa syvään ja hiukseni lepattivat välillä silmillekin mennen. Oli mukava olla. Suuntasimme kohti saarta, joka oli minulle vielä outo ja uusi, päinvastoin kuin isälle, joka taisi tuntea saaren kuin omat taskunsa. Vene kääntyi merimerkkien välistä kohti saaren rantaa, hiljensi jo vauhtiaan, sillä meidän olisi jätettävä se kauemmas matalasta ja soudettava loppumatka perässä vetämällämme soutuveneellä. Oli oma operaationsa nousta soutuveneeseen ja pidin tiukasti äidin kädestä kiinni istahtaessaan hänen viereensä veneen keulaan. Soutuvene keikahteli enemmän kuin iso vene, mutta isä souti sen varmoin ottein rantaan. Saaressa oli täysi kesä. Saaren keskustan haavat havisivat ja vietimme aikaa hiekkarannan tuntumassa. Sain polskutella matalassa rantavedessä, söimme eväitä, ja nautimme kesäisestä päivästä. Minua alkoi jossain vaiheessa väsyttää, ja menin pötköttämään viltin päälle. Maassa vilisti muutama muurahainen, mutta en jaksanut kiinnostua niistä unen painaessa silmiäni kiinni.
Olin nukkunut kai jonkin aikaa, kun havahduin hereille. Kuulin saaren keskustasta päin haapojen takaa vaimeata jyminää, joka lähestyi. Jossakin kuului katkeavan oksan äänikin. Kohta puiden lomasta ilmestyi auringonvaloon joukko rautiaita suomenhevosia. Niiden isot painavat kaviot jymähtelivät hiekkaiseen maahan, ja pitkät jouhet heilahtelivat niiden liikkeiden mukaan. Joukon edellä kulkeva hevonen pysähtyi pää korkealla, ja toiset jarruttivat heti sen perään. Katsoin niitä haltioituneena, ja tunsin vapauden riemua sekä omasta että hevosten puolesta. Hevosten silmistä heijastui uteliaisuus ja varovaisuus yhtä aikaa. En tiennyt, että hevoset olivat kesäksi saareen tuotuja nuoria hevosia, jotka olivat kyllä olleet ihmisten kanssa tekemisissä ennenkin. Minulle ne olivat villihevosia, ja olin tavattoman ylpeä ajatellessani, että olin ensimmäinen ihminen, joka on löytänyt ne.
Äidin sinipunainen paidanselkämys näkyi kauempana rannassa, kun hän tiskasi eväsrasiaa. Isää ei näkynyt juuri silloin, lieneekö hän ollut käymässä kävelemässä jossain. Tuijotin hevosia lumoutuneena. Nousin seisaalleni, ja hihkaisten lähdin lähestymään hevosia. Halusin koskettaa ison hevosen turpaa sen laskettua päänsä alas. Hevosten korvat kääntyivät minuun päin kulkiessani määrätietoisesti niitä kohti. Taaempana oleva nuori ori luimisti korviaan epäluuloisen näköisenä, ja käänsi päätään hieman tulosuuntaan. Johtava hevonen kuitenkin katsoi minua korvat hörössä pää alhaalla, eikä pelännyt. Ojensin kättäni sen turpaa kohti. Se tuntui valtavalta siinä edessäni, eikä minua pelottanut yhtään. Sisälläni kupli valtava innostus ja ilo. Tunsin, kuinka hevosen sieraimista tuli lämmintä ilmaa sormiini, ja ehdin juuri ja juuri koskettaa etusormellani sametinpehmeää turpaa, kun äiti huusi jotain rannasta. Hän näytti tulevan minua ja hevosia kohti kiireissään.
Iso hevonen nosti äkisti päänsä korkeuksiin, ja toinen korva kääntyi taaksepäin. Se oli merkki toisille, ja ne kääntyivät nopeasti paikoillaan, ja rynnistivät takaisin metsään saaren keskustaa kohti. Olin kerta kaikkiaan haltioissani. Näin äidin tulevan juoksujalkaa luokseni. Hän oli säikähtäneen näköinen, mutta hänen ilmeensä huojentui, kun minä nauroin iloisena ja olin niin innoissani, että minun täytyi pomppia vähän aikaa tasajalkaa, ja tömistää hiekkaa kuin hevoset. Isälle piti mennä heti kertomaan, että minä olin löytänyt saarelta villihevosia! Tämä veneretki olikin ollut jotain aivan erityistä, enkä arvannutkaan, miten tuon kohtaamisen tunne voisi säilyä minussa vuosikymmeniä.
