Satavuotiaassa, peltikattoisessa talossa vanhassa tukinuittajien kylässä Taalainmaan joen rannalla tuulet puhaltavat maalta merelle tuoden sadepilviä ja mereltä maalle tuoden tuiskuttavaa lunta. Sitä tupruttaa joka suunnasta kuin mytologisen Fimbulvinterin maailmanlopputalvena. Ajotiet ja portit tukkeutuvat kinoksiin, kunnes aurausauto tai traktori ehtii paikalle ja lumentulo lakkaa. Aurinko laskee joka ilta joen toiselle puolelle värjäten pilvet ja veden koko väriskaalallaan.
Varhain keväällä, kun jäät ovat lähdössä, joutsenet palaavat pesimään saarien kupeeseen, aina samaan paikkaan, aina saman kumppanin kera. Kuovit, kurjet, valkoposkihanhet, lokit, tiirat ja muut vesilinnut, joiden huutoja en tunnista, tuudittavat illalla uneen ja herättävät aamulla auringonnousun aikaan.
Merikotkat ja kalasääkset leijuvat rantarisukkojen päällä, nousten välillä korkealle mäntymetsärantojen ylle, palaten taas veden ja rannan kylien läheisyyteen. Tulvaniityiltä ja luonnonsuojelualueilta löytyy runsaasti ruokaa. Haukat ja korpit lentävät tiheän havumetsän yllä ja puiden välissä, metsäkyyhkyt kujertavat illankoitteessa ja keväisin pikkulintujen konsertti on huumaavaa. Naakat lentävät parvina pihoilta pihoille ja pesivät savupiippujen tyhjissä hormeissa. Varikset ja harakat nyppivät matoja ja kylvöksiltä siemeniä pihoissa ja kasvimailla.
Kylä sykkii elämää, vaikka ihmisasutus noin puolella vain loma-ajan ja kesäkuukausien ajaksi. Ennen kuin Eurooppa-nelonen rakennettiin, kylä oli valtatien varressa, pakollinen reitti kohti pohjoista ja rannikon teollisuuskaupunkeja ja Tornionjokilaakson siika-ja lohivesiä. Silloin ostettiin ohikulkumatkalla polttoainetta kylän bensa-asemalta, tuoretta leipää kotileipomosta ja kahvipaketteja osuuskaupasta. Nyt kun valtatie on siirretty kolme kilometriä länteen, kauppaa ei enää ole, leipomo on suljettu ja huoltoasema ollut jo kauan poissa, mutta kaunis joenranta on edelleen kesällä suosittu pysähtymispaikka. Laituri ja uimaranta ovat täynnä lapsiperheitä, jotka levittävät peittonsa rannan hietikolle ja nauttivat eväitään uinnin ja sukeltelemisen lomassa. Välillä käydään kioskilla hakemassa jäätelöä tai limsaa. Koronavuosien aikana kylänranta koki uuden tulemisen ja joenvarren campingissa kaikki paikat olivat varattuja jo etukäteen.
Olisin voinut valita huonommankin paikan viimeiseksi pysäkikseni.
Kutsun tätä kotiani Neljän tuulen taloksi tai joskus Luonnon elementtien taloksi. Kaikki elementit ovat läsnä: tuuli joka puhaltaa vapaasti kaikista ilmansuunnista, virtaava tumma vesi Taalainmaan joessa, tuli kolmessa talon tulisijoissa, kasvimaan multa sormieni välissä.Talo elää ja hengittää. Sen ikkunoista katsoo aurinko päivällä ja kuu yöllä. Pakkasöinä voi seisoa pihalla ja ihailla revontulia pohjoisessa horisontissa, Väinämöisen viikatetta tai Seulasia. Oravat vilistävät pihamännyissä ja leikkimökin alla asuu mäyrä. Pihalla hiipii paksu viirullinen kissa joka kuvittelee omistavansa koko tontin. Pikkulinnut rakentavat pesiä ja kottaraiset ovat löytäneet mieleisensä paikan niille rakennetusta holkista.
Naapurissa asuu lapsiperheitä, työssäkäyviä pohjois-upplantilaisia. Lapset leikkivät yhdessä, vilistävät talosta taloon, aukoista pensasaidoissa ja matalien aitojen yli ja syövät kesällä lounasta siellä missä sattuvat olemaan, saavat mehua ja kanelipullia seuraavassa talossa ja hyppäävät pihan altaaseen kolmannessa talossa. Välillä kilautetaan äidille ja kysytään lupaa, mutta useimmin äidit kilauttavat naapureille pyytäen lähettämään lapsia kotiin.
Lapsenlapset ovat rakentaneet ”kerhohuoneen” meidän kellariimme, jossa he istuvat ja pelaavat pelejä vanhan pöydän ääressä ja juovat limonaadia teeskennellen sen olevan keskiolutta.
Talvella joki ja matala tulvaniitty ovat jäässä ja nuoriso rakentaa luisteluradan ja lumikelkkaradan. Kylän urheiluseura kunnostaa luisteluradan ja jääkiekkokaukalon vanhan, pois käytöstä jääneen koulun pihaan. Kevättalvella ilmestyvät pilkkijät jäälle ja jäät kantavat pitkään, jopa lähellä virtapaikkoja, jossa kylän miehet kalastavat kielletyillä iskukoukuilla haukia. Eläkeläiset kulkevat hiljaa käsi kädessä kylän raittia kirkolle, hautausmaalle ja rannan kautta takaisin, 6500 askelta, päivän liikunta kevätauringossa. Vanhat daamit kulkevat potkureilla, jos ei ole hiekoitettu.
Lämpiminä vuodenaikoina kävelijät pysähtyvät ihailemaan viherpeukalorouvan kasvihuonetta ja ikkunoiden istutuksia ja katsastavat kesämökeiksi jätettyjen talojen pihoja ja kuntoa. Talvella katsellaan pihoja ja päätellään jäljistä lumessa onko siellä käyty. Kaikki tervehtivät kaikkia, myös autoista
Asumme maalaiskylässä, jossa ei ole koskaan harjoitettu maanviljelyä. Kaupunki on lähellä, sekä pohjoisessa että etelässä ja taajamat ja kirkonkylät vielä lähempänä. Bussilinjat toimivat ja paikallisjuna pysähtyy kerran tunnissa. Tukkirekat ajavat valtatie numero 272 rannan ja kylän välillä vieden puutavaraa Stora Enson tehtaalle ja Eurooppa-neloselle on vain kolme kilometriä matkaa. Siellä, nelostien ja meidän tiemme risteyksessä seisoo mahtava kolossi: muurien ympäröimä hotelli ja ravintola ja museo, nimeltään Lohikäärmeportti, Kiinan valtion projekti, joka oli rakennettu edistämään kauppaa ja kulttuuria, nyttemmin yksityisissä käsissä.
Onko tämä sitten se viimeinen pysäkkini pitkän tieni päässä, se jäänee vielä arvoitukseksi, mutta ei aivan mahdoton ajatuksena.
