Syksyn pimeitä öitä minä pelkään ja odotan eniten. Pitkiä tuulisia yön tunteja kammoksun ja kaipaan, mustaan samettiin kätkettyjä viiltäviä teriä, jotka avaavat muistojani yhä uudestaan. En tahdo arpien haalistuvan ja katoavan, sillä ne ovat kalleinta, mitä minulla on. Minua sattuu niin paljon, ettei silmistäni tule kyyneleitä, vaan ne valuvat sisälleni nostaen tummia aaltoja, joilla on alku ja loppu ja joiden välissä tuntuu, kuin liukuisin syvällä pimeissä onkaloissa kylmän veden puuduttaessa kädet ja jalat liikkumattomiksi. Kehoni on kello, joka käy monessa ajassa, lapsuudesta aikuisuuteen. Viisarit liikkuvat kukin omassa tahdissaan, pysähtyen joskus kuuntelemaan, mitä ajatukset sanovat, kuinka ne uskovat ja vakuuttavat, kuinka ne epäilevät. Ehkä lapsuuteni olikin varjokuva. Epätodellinen heijastus. Kenties minua ei todellisuudessa ollut. Mutta sinä olet totta ja sanot minua äidiksi. Tässä on ristiriita. Äiti. Minä, pieni surullinen lapsi.
Eteisestä lähtevä käytävä näytti pitkältä. Lapsen silmin ainakin vuoden mittaiselta, ehkä kahdenkin. Katselin sen toisesta päästä kajastavaa heikkoa valoa. Mietin, mistä valo oli peräisin. Ehkä keittiön liesituulettimen lampusta. Jokin muukin valo ylsi käytävälle. Yritin kuunnella talon ääniä, mutta niitä ei kuulunut juuri nyt. Oli hiljaista ja aikaista. Keittiön kello oli pysähtynyt yöllä. Nypläsin mekon helmassa roikkuvaa vihreää villalanganpätkää, joka uhkasi vapautua silmukasta. Äiti oli tehnyt mekon neulekoneella varastossa, jossa oli myös vihreä mankeli. Olin käynyt kurkkimassa ovensuussa. Mekko oli lämmin ja kutitti hieman. Neulekone oli mielestäni monimutkainen laite. Siinä oli rätisevä ääni. Nyt koneen ääntä ei kuulunut. Oli vain hiljaisuus ja valonkajo, jotka täyttivät käytävän tyhjyyttä.
Nojasin käytävän seinään ja painoin poskeni sitä vasten. Se ei tuntunut kylmältä, mutta ei lämpimältäkään. Kovalta vain, seinälevyltä. Sormeni kulkivat pitkin vihreänkeltaista maalattua seinää, kuin valtavassa erämaassa, joka ulottui korkealle yläpuolelleni ja niin pitkälle eteenpäin, etten kyennyt näkemään sen loppua. Äkkiä sormeni muuttuivat ihmeellisiksi otuksiksi, jotka kipittivät aavikolla. Oli kyttyräselkäinen kameli, toinenkin ja jokin kumma lisko, joka mennä vilisti pitkin kuumaa hiekkaa. Otin toisenkin käden sormet mukaan ja elämä aavikolla sen kuin lisääntyi. Hui! Mikä ilkeä peikko siihen ilmestyikään. ”Älä syö minua!” Huudahti lintu, joksi lisko oli kasvanut. Hetken aikaa peikko ja lintu katsoivat toisiaan, sitten peikko tarrasi kiinni ja lintu parahti: ”Kiltti peikko, anna minun mennä!”. Silmäni tummuivat samanvärisiksi kuin aallot, jotka liikahtelivat jo sisälläni. Katsellessani peikon ja linnun kamppailua odotin, pääsisikö lintu pakenemaan, vaikka se oli pieni ja heikko, kun peikko taas oli iso ja vahva.
Sormeni olivat mutkalla seinälevyä vasten ja kuulin oman hengitykseni äänen. Se kuului syvältä sisältäni. Kuin nousevan aallokon ääni sen lyödessä kiviin. Toinen käteni oli varattu peikolle, joten en voinut muodostaa linnulle kahta siipeä. Sen täytyisi selviytyä yhdellä. Sormeni avautuivat siiveksi ja lintu nousi vaappuen ilmaan peikon yläpuolelle. ”Sinä senkin…!” Peikko huusi, kun lintu lensi yhdellä siivellään yhä korkeammalle, niin korkealle kuin käsivarteni ylsi koko pituudessaan. Olin helpottunut, mutta vasen käteni oli vielä peikko, joka pelotti minua. Sen katse sai mieleni siirtämään minut pois, turvaan, nypläämään ajatuksissani mekkoni helman villalanganpätkää. Siinä samassa käytävän päästä heijastuva valo sammui ja peikko katosi pimeyteen. Laskeuduin istualleni nojaten seinää vasten. Vihreänkeltaista kovaa seinää vasten. Se oli ohi. Kuuntelin taloa toiveikkaana. Valo syttyi takaisin. Vilkaisin vasenta kättäni. Olihan se varmasti käteni, eikä peikko? Peikkoa ei enää ollut. Ajattelin yksisiipistä lintua. Katsoin oikeaa kättäni ja hymyilin. Sormeni näyttivät edelleen siiveltä.
