Tarinavirta

”Voit viedä kaiken sen, mitä haluat, niin minä roudaan loput kierrätyskeskukseen”, Oscar huikkasi ennen lähtöään. Hänellä oli kiire kuten aina.

Auton ääneen vaiettua, taloon laskeutui hiljaisuus, jollaista Nuria ei muistanut siellä milloinkaan aiemmin kokeneensa. Hänen muistoissaan talo oli ollut aina täynnä ääniä – elämän ääniä. Äidin taukoamatonta höpötystä ja kiljahduksia, isän kärkeviä huomautuksia politiikasta tai jalkapallosta, veljien kinastelua, koirien tyhjänpäiväistä räksytystä, kissojen määräilevää maukunaa, kanojen kotkotusta ja kukon kiekaisuja.

Ja hän, Nuria, millaisen äänijäljen hän oli jättänyt näiden seinien sisälle? Ei kenties minkäänlaista. Hän ei ollut koskaan korottanut ääntään yltääkseen äänimuurin yli. Nuria oli aina pitänyt sanottavansa itsellään tai kirjoittanut ne paperille vanhalla Olivetilla, joka yhä keräsi pölyä vaatekaapin päällä hänen entisessä huoneessaan. Nuria mietti, vieläköhän koneella pystyisi kirjoittamaan, vai olivatko kirjasinvarret ruostuneet toisiinsa kiinni. Kuinka monet novellit, kolumnit ja esseet hän olikaan sillä näpytellyt.

Vaikkakin kuollut ja hiljainen, talo oli yhä tulvillaan rakkaita muistoja. Sellaisia joita Nuria ei ollut enää vuosikymmeniin ajatellut. Mutta nyt kun hiljaisuus oli vallannut talon, ne nousivat väkevinä esiin.

Ikäloppu levysoitin, jolla veljet olivat soittaneet teinivuosien muoti-iskelmiä ja huoneen nurkkiin kiinnitetyt jättikokoiset kaiuttimet. Vieläkö Radio Futuran levy oli jossain tallessa. Se ei varmaankaan enää kuulostaisi samalta kuin silloin.

Mittaviivat, jotka isä oli piirtänyt ovenkarmiin käyttäen suorakulmana äidin raamattua. Nuria näki niissä itsensä neljä, viisi ja kuusi vuotiaana. Aina veljiään lyhyempänä.

Huoneen nurkassa seisova, lasista ja kromatusta putkesta valmistettu futuristinen baarihuonekalu, joka ei vähimmässäkään määrin sopinut yhteen mittatilaustyönä tehdyn kaapiston ja ruokapöydän kanssa. Silmä tottui rumiinkin huonekaluihin, jos ne seisoivat samassa paikassa tarpeeksi kauan. Sitä oli käytetty televisiotasona, vaikkei se tarkoitukseen oikeastaan sopinutkaan. Aina jouluisin pölyiset viinapullot kannettiin kellariin ja hyllytasolle rakennettiin seimiasetelma, Jeesus-lapsineen, paimenineen ja tietäjineen, ja isä viritteli pieniä polttimoita, jotka saivat virtansa paristosta. Sitten naapuruston lapset saivat tulla sitä ihailemaan.

Nurkassa oli nokinen avotakka. Sen sytyttäminen ja puiden polttaminen oli äidin tehtäviä. Hän kärräsi olohuoneeseen paksuja tammitukkeja. Niitä työnnettiin vähä vähältä sisälle takkaan, ja ne saattoivat palaa takassa päiväkausia. Joskus ne olivat niin pitkiä, että ne eivät mahtuneet lattialle, vaan niiden toinen pää piti työntää sohvan alle. Kuinka monet kastanjat ja kyljykset takan hiilloksella olikaan paistettu. Sieltä saatiin myös hiiliä hiilipannuun, jotta jalat pysyisivät lämpiminä pöytäliinan alla.

Oscar oli jättänyt pahvilaatikoita, jotta Nuria voisi pakata niihin tavaroita. Hän katseli ympärilleen miettien mistä aloittaisi. Keittiöön hän ei koskisi. Kaikki siellä oleva oli vanhaa ja käytössä kulunutta. Vihreäksi maalatulla seinällä roikkuivat äidin paellapannut – neljää eri kokoa – sekä joitakin paistinpannuja ja paistinlastoja. Nurkkahyllyssä oli erikokoisia alumiinikattiloita kansineen. Ne olivat niin vanhoja ja kolhuisia, ettei niitä oltu käytetty enää vuosiin muuhun kuin parsan keittämiseen, mutta koska ne olivat kokojärjestyksessä juuri niitä varten tehdyllä hyllyllä, äiti ei ollut raaskinut heittää niitä poiskaan. Suurimman tilan ahtaasta keittiöstä vei vanhanaikainen mäntypuinen kaapisto lukuisine laatikkoineen ja lokeroineen. Kaikki mitä keittiö piti sisällään, oli ohuen rasvakerroksen peitossa. Se on kaasuhellan huonoja puolia. Rasvahiput leijailevat palokaasujen seassa, pinttyen vuosien saatossa tahmaiseksi kerrokseksi minkä tahansa esineen pinnalle.

Nuria päätti aloittaa makuuhuoneen kaapeista. Vaatteet olivat kaikki kuluneita ja perin vanhanaikaisia. Ne saisi Oskar viedä minne halusi. Kun hän oli tyhjentänyt kaapit vaatteista, jäljellä jäi merkittävä määrä liinavaatteita. Nuria muisti kuinka ihanilta puhtaat ja tuoksuvat lakanat olivat tuntuneet, silloin kun hän vielä asui kotona. Hän siveli siististi laskostettua lakanapinoa. Jo sen tuntu kertoi, että se oli vanhanajan puuvillaista lakanakangasta – paksua mutta samalla pehmeää. Sellaista jota ei enää tänä päivänä osattu valmistaa. Nuria oli jopa aistivinaan Marseille-saippuan, jolla äiti aina pesi lakanoitaan. Sen tuoksu loi mielleyhtymän puhtaudesta.

Äidillä oli paljon pöytäliinoja, joita Nuria ei ollut koskaan nähnyt. Oli koristeommeltuja ja pitsireunaisia. Hän ei muistanut ainoatakaan niin hienoa tilaisuutta, että sellaisia olisi tarvittu, mutta äiti oli silti säilyttänyt niitä kuin suurimpia aarteitaan.

Viisi laatikkoa täyttyi kaapin sisällöstä. Nuria oli aikeissa täyttää vielä muutaman lisää, mutta päätti, että jo sai riittää. Hän ei halunnut muuttua äidikseen. Naiseksi, joka säilyttää liinavaatteitaan katseilta piilossa. Seuraavaksi hän siirtyi olohuoneeseen tutkimaan astiakaapin sisältöä.

Auto tuli täyteen laatikoista, vaikka hän oli vakaasti päättänyt viedä pelkästään sen, millä oli todellista arvoa. Nuria ei ollut kuitenkaan tullut ajatelleeksi tunnearvoa – sekin oli todellista.

”Sinä saat tämän, sitten kun minusta aika jättää”, oli äiti usein sanonut, kun Nuria oli lapsi. Nyt kun se aika oli tullut, miten sellaisesta tarjouksesta saattoi kieltäytyä. Kuka hän sitä paitsi oli ylenkatsomaan äitinsä rakkaimpia aarteita. Kokonaan toinen asia oli se, mihin hän oikein saisi kaiken sen mahtumaan, ja mitä Andrékin sanoisi.

Ennen lähtöään Nuria kiersi vielä hyvästelemässä rakennuksen, ja silloin hänen silmiinsä osui taulu, joka oli ripustettu olohuoneen seinälle ikkunan ja takan väliin. Se oli kaiketi roikkunut siinä jo ajoilta ennen Nurian syntymää. Katse oli tauluun niin tottunut, ettei sitä juuri edes huomannut. Nuria ollut milloinkaan kiinnittänyt huomiotaan tauluun, mutta nyt hän kuitenkin pysähtyi katselemaan sitä. Maalaus esitti maalaistaloa joen rannalla, tosin yksityiskohtia oli jokseenkin vaikeata erottaa, sillä kangasta peitti tasasävyinen rusehtava kerros ajan patinaa.

Äiti oli hänelle kertonut ostaneensa taulun taidemaalarilta, joka tuolloin kierteli maaseudulla myymässä töitään. Tämä kuulemma tapahtui pian sen jälkeen, kun talo oli viisikymmenluvulla valmistunut, siis paljon ennen Nurian syntymää.

Taiteilija oli myynyt työn halvalla, ja koska se kokonsa ja väriensä puolesta sopi olohuoneen seinälle, äiti oli päätynyt ostamaan sen. Maalari oli esitellyt itsensä nimellä Maribel, ja oli kertonut olevansa kotoisin Teruelista.

Hetken mielijohteesta Nuria päätti ottaa taulun mukaansa. Ei siksi, että hän piti teoksesta, vaan siksi, että sillä oli tiettyä tunnearvoa.

Taulu seisoi varastohuoneen nurkassa melkein kaksi vuotta. Nuria olisi kaiketi kokonaan unohtanut taulun olemassaolon, mutta se muistutti alituiseen itsestään. Se oli nimittäin aina tiellä. Kun kaapin oven tai laatikon avasi, taulua oli siirrettävä pois tieltä. Nuria yritti piilottaa sen oven taakse, mutta kun oven sulki, taululla oli tapana kaatua ja kiilautua ovea uudelleen avattaessa seinän ja oven väliin niin, ettei ovea saanut auki. Myös André mäkätti taulusta vähän väliä.

Tästä syystä Nuria lopulta päätti tehdä asialle jotain. Hänen ajatuksensa oli poistaa taulunkehys, ja irrottaa kangas kiilakehyksestä. Kehys ei ollut minkään arvoinen. Se oli joskus ollut kullattu, mutta kultaväri oli rapissut pois jo ajat sitten paljastaen altaan ruman, ruskehtavan maalipinnan.

Eräänä keväisenä sunnuntaina Nuria lopulta vei taulun terassille ja ryhtyi tuumasta toimeen. Saatuaan kehyksen irrotetuksi, sen alta paljastuivat taulun alkuperäiset värit. Maalaus ei ollutkaan syksyisen synkkä vaan keväisen kepeä. Suurkaupungin savusumuinen taivas oli todellisuudessa kauniin sininen valkoisine, auringon valossa kylpevine pilvineen. Puiden syksyisen kuolleet lehdet, loistivat kaikissa vihreän eri sävyissä, ja joki jossa virtasi likaisen harmaata vettä, heijasteli taivaan sineä ja pilvikumpuja, auringon valossa välkehtien. Tämän kaiken Nuria päätteli siitä vähästä, jonka taulun kehys altaan paljasti, ja hän saattoi kuvitella, ettei taulu välttämättä ollutkaan niin ruma, kuin hän oli luullut.

Kunpa taulun saisi jotenkin entisöityä alkuperäiseen asuunsa, Nuria ajatteli. Hän ei tiennyt olivatko värit lopullisesti menettäneet loistonsa ajan saatossa, mutta oli hiljan lukenut artikkelin erään maalauksen konservoinnista El Pradossa, ja päätti siksi kysyä neuvoa ystävältään Carlalta. Carla oli kuvataiteen opettaja. Sen alan ammattilaisella on varmaan näkemystä siitä, mitä taululle kannattaa tehdä, Nuria pohti.

Carla vastasi puheluun miltei välittömästi. Hän lupasi tulla katsomaan taulua lähipäivinä. Kului kolme viikkoa, ja Nuria oli unohtanut koko asian. Hän oli niin eläytynyt almogávareista kertovaan historialliseen romaaniinsa, että olisi varmaan unohtanut syödäkin välillä, mikäli ranskalaisen keittiön lumoavat tuoksut eivät olisi houkutelleet häntä illallisille, joilla André häntä hemmotteli.

Kun ovikello soi, Nuria päätti olla avaamatta. Hän kuvitteli, että soittaja oli ovelta ovelle myyjä, tai kenties jonkin niistä hurahtaneista joiden pään uskonto oli saanut niin sekaisin, että halusivat kaikkien muidenkin tuntevan samoin. Mutta koska ovikello jatkoi kilkutustaan, Nurian oli lopulta pakko mennä avaamaan. Ovella seisoi Carla puhelin kädessään.

”Olin juuri aikeissa soittaa sinulle. Luuletko että minulla on koko päivä aikaa”, Carla sanoi.

Loppujen lopuksi Carlalla ei näyttänyt olevan kiire yhtään mihinkään. Kun Nuria oli tarjoillut aperitiivin, ystävä jäi lopulta lounaallekin.

”Ei minulla kyllä ole mahdollisuutta puhdistaa tuota tauluasi”, Carla sanoi, ”mutta kokeillaan jospa saisimme jotain aikaan näillä aineilla.”

He istuivat kahvimukeineen terassille, ja Carla kaivoi paperikassista muovipullon, pumpulia ja puutikkuja.

”Siinä on ammoniakkia”, Carla sanoi, nähtyään kuinka Nuria nyrpisti nenäänsä.

Tehtävä oli helppo, mutta pitkäveteinen. Ammoniakin hajukaan ei häirinnyt samalla tavoin kuin aluksi. Oli tärkeää neutralisoida puhdistettu alue mahdollisimman nopeasti puhtaalla vedellä, jottei tulisi poistaneeksi tauluvernissan lisäksi sen alla olevia maalikerroksia.

Nurialta vei kolme viikkoa puhdistaa taulu kokonaisuudessaan, mutta työ oli palkitsevaa, sillä joka päivä hän odotti innolla, mitä uusia yksityiskohtia ruskean patinan alta paljastuisi. Hän hämmästyi huomatessaan, että talon edessä seisoi vesiastiaa pitelevä nainen. Kaikki tämä oli aiemmin näyttänyt vain mahdottomalta massalta. Naisella oli huivi hiuksillaan ja punainen mekko yllään. Mitä taulun maalannut Maribel olikaan ajatellut naista maalatessaan? Asia jäi kaivelemaan hänen mieltään.

Kun Nuria oli saanut taulun kokonaan puhdistetuksi, taiteilijan signeerauskin paljastui aivan toiseksi kuin hän oli luullut. M. Blanco olikin muuttunut nimeksi M. Blasco, siitä ei ollut epäilystäkään.

Nurian mielenkiinto heräsi, ja hän alkoi etsiä tietoja henkilöstä nimeltä Maribel Blasco.

Mutta vaikka Nuria kuinka etsi, hän ei löytänyt tietoja sen nimisestä taiteilijasta. Myöskään Carla ei osannut auttaa häntä tässä asiassa, mutta hän kertoi Nurialle että eräs tunnettu espanjalainen taiteilija, Salvador Dalin ja Pablo Picasson aikalainen, oli nimeltään Manuel Blasco. Voihan olla, että tämä Maribel oli tuon Manuelin sukulainen, Carla ehdotti.

Manuelista tietoa oli todellakin paljon saatavilla. Wikipedian mukaan hän oli syntynyt vuonna 1905. Hänet tunnettiin asetelmistaan ja joistakin muotokuvista. Mutta asia joka herätti Nurian mielenkiinnon, oli kuitenkin se, että myös Manuel oli Teruelista.

Katsellessaan M. Blascon tauluja tietokoneensa näytöllä, Nuria kiinnitti huomionsa erääseen yllättävään yksityiskohtaan. Molempien taiteilijoiden signeeraukset olivat lähestulkoon identtiset.

Nuria otti kuvan Maribelin taulusta ja vertasi sitä tietokoneen näytöllä Manuelin tauluun. Hän ei ollut erehtynyt. M:n ja B:n yhdistelmät olivat keskenään täysin identtiset. M oli hieman ylempänä B:tä, ja osittain tämän päällä.

Tämä sai Nurian epäilemään, että joko taulun oli maalannut Manuel Blasco itse, tai sitten Maribeliksi itseään kutsunut taiteilija oli väärentänyt taulun aina nimikirjoitusta myöten.

Nuria soitti Carlalle kertoakseen löydöstään. Carla kertoi hänelle, että Teruelissa asui eräs taidekeräilijä, joka oli tunnettu asiantuntija siinä, mitä tuli nimenomaan Manuel Blascon taiteeseen. Carla ei tietenkään muistanut miehen nimeä, mutta käski Nuriaa etsimään netistä. Ei niitä sen kokoisessa kaupungissa kovin monia voi olla, hän sanoi.

Carla oli oikeassa, sillä Nurialta ei todellakaan mennyt kuin hetki, kun hän jo törmäsi Alejandro Blascon nimeen. Osoittautui, että Alejandro oli paitsi tunnettu taidegalleristi, niin myös Manuel Blascon pikkuserkku.

Siltä istumalta Nuria soitti numeroon, jonka hän löysi taidegallerian nettisivulta. Numero kuului lankapuhelimeen. Niitäkin siis vielä oli. Kukaan ei vastannut, ja kun puhelin oli soinut muutaman kerran, Nuria kuuli, kuinka linjan toisessa päässä fax kytkeytyi päälle, aivan kuin ennen vanhaan. Tämäpä todella antiikkista, hän ajatteli.

Nettisivulla oli kuitenkin myös sähköpostiosoite, joten Nuria päätti kokeilla onneaan lähettämällä viestin. Hän kertoi viestissään yksityiskohtaisesti entisöimästään taulusta ja pyysi tietoja taulun maalanneesta taiteilijalta.

Kesti kaksi päivää, ennen kuin Nuria sai vastauksen. Viestissä luki yksinkertaisesti näin: ”Mikäli haluatte tavata Maribelin, ehdotan, että tulette henkilökohtaisesti paikan päälle, niin esittelen teidät toisillenne.” Viestissä oli lisäksi gallerian osoite ja ohjeet siitä mihin auton saattoi pysäköidä kaupungin vanhassa keskustassa.

Vastaus yllätti Nurian. Hän oli odottanut, että galleristi olisi kertonut viestissään sen mitä tämä Maribelistä tiesi, mutta selvästikin mies tahtoi hänen tulevan paikalle henkilökohtaisesti. Miksiköhän, Maribel mietti. Toisaalta jos Alejandro, aikoi esitellä hänelle Maribelin, niin silloinhan se tarkoitti sitä, että nainen oli yhä elossa. Nuria laskeskeli nopeasti päässään, että Maribelin täytyi olla vähintäänkin 90 vuotias.

Asia alkoi kiinnostaa Nuriaa. Illalla hän kysyi Andrélta, haluaisiko tämä lähteä hänen kanssaan viikonlopuksi Terueliin. Yli kahdeksansadan kilometrin ajomatka pelotti häntä hieman.

”Tuon taulunko takia?” André hämmästeli, ja Nurian oli pakko myöntää, että ajatus oli hänestäkin outo, mutta sitä hän ei sanonut miehelleen. Kuitenkin, jostain kumman syystä mies vastasi myöntävästi.

Alejandro Blasco oli kuusissakymmenissä. Hänellä oli harmaat hiukset ja harmaa pukinparta. Nenällään hänellä oli pyöreät silmälasit. Puuttuu vain silinterihattu, jotta hän olisi taikuri satukirjasta, jonka Nuria oli lukenut lapsena.

Mutta toisin kuin satukirjan taikurilla, jolla oli kaidat kasvot ja silmissään synkkä katse, Alejandro oli pyöröposkinen ja hänellä oli hymy herkässä.

”Peremmälle”, mies sanoi ja johdatti heidät galleriaan, joka käsitti neljä suurehkoa huonetta.

”Meillä on täällä parhaillaan erään paikallisen nuoren taiteilijan myyntinäyttely”, hän sanoi.

Seinille ripustetut taulut olivat suuria, tummasävyisiä teoksia. Mielikuva joka Nurialle niistä tuli, liittyi jollakin tavoin inkvisitioon.

Johdatettuaan heidät gallerian läpi, Alejadro aukaisi huomaamattoman oven, joka aukeni rappukäytävään. Toisessa kerroksessa he menivät asuntoon, joka käsitti kokonaisen kerroksen.

”Tämä on minun oma henkilökohtainen taidenäyttelyni. Työt ovat kaikki Manuelin. Minulla on maailman suurin kokoelma Blascon teoksia. Aina joskus lainaan niitä näyttelyihin, mutta nyt ne ovat kaikki kotona.”

Miltei poikkeuksetta teokset esittävät saviruukkuja. Kun niitä näki näin monta yhdellä kertaa, ne näyttivät kaikki samanlaisilta.

“Istukaahan alas, ja kertokaa Maribelin taulusta”, Alejandro sanoi ja osoitti antiikkista sohvaryhmää. ”Maistuuko teille sherry?”

”Varmistat siis, että taulun on maalannut Maribel?” Nuria kysyi.

”Kenen muunkaan se voisi olla. Nimikirjoitus on hänen. Minullakin on muutama hänen teoksistaan.”

Nuria kertoi kaiken minkä tiesi taulun historiasta, mikä ei ollut paljon.

”Maribel oli lahjakas.” Alejandro sanoi. ”Hänestä olisi voinut tulla kuuluisa, yhtä kuuluisa kuin isänsä, tai kuuluisampi. Minusta hän oli isäänsä lahjakkaampi maalari. On sääli ettei hänen tauluillaan ole juurikaan rahallista arvoa. Mutta kenties sitäkin enemmän tunnearvoa, ainakin minulle.”

”Anteeksi, mutta puhutte Maribelista menneessä aikamuodossa. Viestissänne lupasitte esitellä minulle Maribelin.” Nuria sanoi.

”Aivan ja niin teenkin. Saanko esitellä, Maribel Blasco”, galleristi sanoi, ja osoitti suurikokoista taulua Nurian selän takana.

Maalaus oli tyyliltään kovin erilainen kuin muut. Se esitti nuorta naista pukeutuneena värikkääseen hameeseen. Oikeastaan vain suuri saviruukku naisen oikealla puolella oli ominaisinta Blascoa, Maribelissä sen sijaan oli jotakin salaperäisen mystistä. Taulu oli niin kiehtova, että Nuria ja André jäivät sanattomana tuijottamaan sitä.

”Noin minäkin reagoin, kun näin sen ensimmäisen kerran”, Alejandro sanoi.

”Olin äitini kanssa vierailulla Manuel Blascon ateljeessa Sitgesissä. Olin tuolloin kahdentoista luulisin. Se oli ensimmäinen kerta kun näin meren, ja meri oli minulle paljon mielenkiintoisempi, kuin ne taulut jotka esittivät ruukkuja, ja se vanha, partasuinen mies joka niitä maalasi. Sitten näin tämän maalauksen, ja jäin tuijottamaan sitä aivan kuin tekin nyt. Taulussa on jotain viehättävän salaperäistä, enkä saanut sitä pois mielestäni.

Jälkeenpäin minulle kerrottiin, että Manuel oli maalannut tuota taulua vuosikymmenien ajan. Se esittää Maribeliä kaksikymmentävuotiaana. Hän oli kaunis nainen, eikö ollutkin? Kenties Manuel on pannut omiaan, mene ja tiedä. On sääli, ettei hän saanut elää ja kukoistaa taiteilijana.”

”Milloin Maribel kuoli?” Nuria kysyi.

”Hän kuoli muistaakseni vuonna viisikymmentä kolme tai neljä.”

”Vain vuosi, tai kaksi sen jälkeen kun hän oli myynyt taulun äidilleni. Mihin hän kuoli?”

”Tuberkuloosiin. Se oli hyvin tuskallinen kokemus Manuelille. Hän ei koskaan päässyt siitä täysin yli. Hänen vaimonsa oli kuollut joitakin vuosia aiemmin. Manuel erakoitui, eikä halunnut enää tavata ihmisiä. Hän eli talossaan Sitgesissä aina kuolemaansa asti.”

”Voi miten surullista”, Nuria sanoi.

”Niin. Onneksi onnistuin ostamaan taulun Manuelin perikunnalta. Sain sen halvalla. He eivät selvästikään osanneet arvostaa partasuisen ruukkumaalarin elämäntyötä. Minusta se on hänen paras teoksensa, ja niin ovat monet muutkin sanoneet. Olen saanut taulusta hyvin korkeita tarjouksia. En halua sanoa kuinka korkeita. Mutta en ole aikonut myydä sitä. Minusta sen paikka on tuossa salin seinällä.”

Kun he olivat hyvästelleet, Nuria ajoi Teruelin vanhalle hautausmaalle. Siellä, sypressien ympäröimänä, oli Blascojen sukuhauta, paikassa jonka Alejandro oli heille kuvaillut.

Valkoisessa marmorilaatassa luki:

Maribel Blasco Pintado

1.4.1931 – 14.11.1954

Rakkaan tyttäreni muistolle

Laatan eteen oli joku laittanut kukkia aivan hiljattain. Kenties se oli ollut Alejandro Blasco. Nuria ajatteli. Hän laittoi omansa niiden viereen.

Tulen aina muistamaan sinut Nuria sanoi hiljaa mielessään, ja palasi takaisin autolle, jossa André odotti häntä tupakoiden sateenvarjonsa alla.