Tunnen itseni neiti Marpleksi. Tosin matkassa ei ole kudinta eikä rikoksiakaan tiedossa. Istun tukevalla tuolilla perhehotelli Barbien allasbaarissa Rodoksella. Edessäni on lasillinen kirpeänkylmää retsinaa ja kreikkalainen salaatti. Tomaatit ovat meheviä, sipuli makeaa ja oliivit taivaallisia fetasta puhumattakaan. Lisään pinnalle kullankeltaista oliiviöljyä. Makuhermot hyrisevät.
Jännitin ennen matkaa, miten selviän yksin. Ikää on reippaat 70 vuotta. Mieheni Jussi on ollut loistavaa matkaseuraa viimeiset 50 vuotta. Vaan ei ole enää. Ei hän kuollut ole, mutta on ollut muissa maailmoissa jo lähes vuoden. Syksy kului terveyskeskuksen sairaalassa aivoverenvuodon, aivoinfarktin ja sairaalabakteerin seurauksena. Jussi pääsi hoivakotiin jouluviikolla ja sairastui ensimmäisten joukossa koronaan. En päässyt kahteen viikkoon katsomaan. Kun lopulta vierailut sallittiin, Jussi istui pyörätuolissa ja tuskin tunsi. Puhe oli hataraa ja hoitajat joutuivat auttamaan syömisessä.
Vietin talven ahdistuneena, nukuin huonosti ja heräsin aamuyön tunteina suremaan miehen kohtaloa. Rahahuolet painoivat, sillä meillä oli vielä käsittämättömän paljon asuntolainaa. Pienellä eläkkeelläni ei lyhennyksiä maksettaisi. Ystävät neuvoivat, myy asunto ja muuta vuokralle.
Kipuilin. En todellakaan halunnut lähteä valoisasta kerrostalokolmiostamme. Olin kuvitellut, että se on loppusijoituspaikkamme. Oli oma sauna, talossa hissi ja kaupat lähellä. Kevätauringon myötä tajusin, että muutto on välttämätön. En oikeasti tarvitse yksin niin paljon tilaa.
Vuokrasin kaksion. Kauhistelin, miten paljon turhaa tavaraa olin hankkinut vuosien varrella. Fida sai päivittäin lahjoituksia. Vaikeinta oli luopua kirjoista sekä Jussin vaatteista ja tavaroista.
Tuli helluntai ja muuttokuorma lähti. Kaksioni täyttyi banaanilaatikoista. Olin epätoivoinen, kun jäin yksin kaiken keskelle. Tytär ja poika ovat tukihenkilöitä, mutta aika ei riittänyt hyllyjen kiinnittämiseen. Kaaosta kesti viikkoja, ennen kuin tärkeimmät tavarat löysivät paikkansa ja minä rauhoituin. Pakenin mökille ja yritin nauttia kesäpäivistä.
Luulin, että asunnon myynti on helppoa. Ei ollut. Ensimmäisellä näytöllä kävi kyllä väkeä, mutta kaikilla oli oma asunto myymättä. Pankit kiristivät lainaehtoja ja markkinat olivat huonot. Heinäkuussa ei tapahtunut mitään. Välittäjä ehdotti elokuussa myyntihinnan alentamista.
Suostuin ja sitten rupesi tapahtumaan. Kaksi pariskuntaa oli kiinnostunut tekemään tarjouksen. Elättelin jo toiveita, mutta toiset halusivat saada ensin omansa myytyä ennen sitoutumista ja toisen perheen pappa joutui yllättäen sydänoireiden vuoksi sairaalaan. Ei silloin tehty isoja päätöksiä.
Olin varannut uhkarohkeasti äkkilähtömatkan Rodokselle. Suomeen oli tullut syksy liian varhain. Arvelin selviäväni, jos elän säästävästi. Yhden hengen huonelisä tosin kirpaisi.
Join lentokoneessa uhmakkaasti pikkupullollisen aitoa samppanjaa matkan kunniaksi. Kiljaisin perille päästyäni riemusta, kun puhelin pirahti ja sain hyviä uutisia. Istuin tavernassa herkuttelemassa kana souvlakilla ja lasillisella retsinaa. Välittäjä kertoi, että pappa oli päässyt sairaalasta ja tehnyt kelpo tarjouksen. Hyväksyin sen suoralta kädeltä. Otin yhteyttä poikaan, joka on nykyään isänsä edunvalvoja. Hänellekin tarjous kelpasi.
Hehkutin Facebookissa ja sain valtavan määrän tykkäyksiä. Syksyn pimeyden keskelle oli yhtäkkiä syttynyt valo. Nauti lomasta, ystävät kirjoittivat.
Näin olen päättänyt tehdä. En retkeile enkä hötkyile, vaan otan rauhallisesti, syön hyvin, istun aurinkovarjon alla altaalla lukemassa ja juon toisenkin lasillisen retsinaa.
Kirjoitus on jatkoa tarinalle Elämä ylösalaisin.
