Metallican James Hetfield katsoo pilke silmäkulmassaan suoraan kameraan. Kasvot ovat sileät ja ilme ystävällinen, vaikka pääkallokuvioinen hihaton paita ja nahkainen ranneke viestivätkin jonkinlaista uhkaavuutta. Synkkyyttä lieventävät myös värikkäät valot, jotka roikkuvat yläpuolella olevasta hyllytasosta ja peittävät julisteen osittain.
Sänkyä ei ole sijattu, vaikka melkein kuulen sanat perheen äidin suusta:Â
‒ Petasitko sängyn, kulta? Olisi kiva jos laittaisit sen ennen kuin lähdetään, jooko?
Ikkunan edessä seisova pöytä on kuin sen yli olisi pyyhkäissyt hyökyaalto. Tasoa peittää sekalainen roina: kyniä, paristoja, ruutupaperia, penaali sekä muutama cd-levy. Koulukirjapinon päällä tasapainoilee kirkkailla väreillä maalattu, muutamasta puunpalasta askarreltu puinen laiva, jonka mastoon on teipattu paperinpala lipuksi. Lippuun on piirretty pääkallo ja sen alle kaksi sääriluuta ristiin.Â
Viereisessä huoneessa on siistimpää. Pöydällä on kaksi joulukynttilää sekä maljakko, jossa on värikkäitä muovikukkia. Vuode on sijattu kauniisti. Seinään on teipattu tiukasti sama James Hetfieldin kuva kuin naapurihuoneessakin, mutta jäljennettynä lyijykynällä valkoiselle piirustuspaperille. Kuva on hellyyttävä, ja hyvällä tahdolla siitä pystyy tunnistamaan ketä kuva esittää. Piirustus on melkein kylki kyljessä valoilla ja varjoilla leikittelevän julisteen kanssa, jossa valkoruskea hevonen laukkaa harja hulmuten yössä. Piirustuksen ja julisteen kulmat ovat käpristyneet ajan saatossa.
Maljakon ja kynttilöiden lisäksi pöydällä on kaksi dvd-levyllistä Frendit-sarjaa. Tänä vuonna Phoebeä näytellyt Lisa Kudrow täyttää 59 vuotta, ja kaartin nuorinkin, Matthew Perry, on jo 52-vuotias. Mutta levyjen kansikuviin nuo Central Perk -kahvilan vakioasiakkaat on ikuistettu sellaisina, kuin me heidät muistamme: parikymppisinä siloposkina ja iloisen hymyilevinä.Â
Tässä syrjässä sijaitsevassa, valkoiseksi maalatussa omakotitalossa on myös keittiö. Keittiön pöydällä, joulusuklaiden vieressä, makaa selällään kauan sitten mykistynyt Nokian näppäinpuhelin. Joskus se oli uusinta uutta, odotettu joululahja tai ylpeyttä aiheuttava työsuhde-etu. Mutta aika on ajanut luurista ohi jo kauan sitten ja koko Nokia on vain täpärästi välttänyt katoamasta ikuisesti historiankirjojen lehdille, samaan seuraan Talvisodan ihmeen, Kekkosen ja suomettumisen kanssa. Kukapa olisi silloin arvannut.
Jääkaapin ovessa on lasten koulukuvia. Vaaleatukkaiset, ehkä 13- ja 11-vuotiaat lapset, hymyilevät ja näyttävät onnellisilta. Lasken, että he olisivat nyt DVD-levyjen Frendien ikäisiä nuoria siloposkisia aikuisia, ja nuo samat hymyt olisivat varmasti tunnistettavissa heidän kasvoiltaan. Ehkä heillä olisi jo omia lapsia, ja jouluisin he tulisivat perheenä käymään tänne lapsuudenkotiinsa. Kaikki olisi kuin ennenkin, juuri niin kuin nyt.
Keittiön päätyseinällä roikkuu kalenteri. Sen esiin käännetty sivu on kellastunut, sillä kukaan ei ole kääntänyt sivua eteenpäin yli seitsemääntoista vuoteen. Kuvassa on jouluinen, luminen maisema ja sen päällä lukee joulukuu 2004. Alla olevan sivun ruudukkoon, 22. päivän kohdalle, on kirjoitettu Thaimaa! ja siitä alkamaan viiva, joka jatkuu kaikkien sitä seuraavien päivien yli.Â
Keittiöstä pääsee olohuoneeseen kahta kautta. Siellä seisoo koristeltu joulukuusi, täsmälleen samanlaisena kuin seitsemäntoista vuotta sitten. Sitkeästi tuo lakastumaton muovikuusi onkin seisoskellut muuttumattomana paikallaan: ensimmäisen joulun mentyä kevättalven ja kevään kautta kesään, sitten vähitellen syksyyn ja koko pitkän, pimeän ajan uuteen jouluun. Niin se on tehnyt vuodesta toiseen, olla nököttänyt ja odotellut, milloin juhlat alkavat. Mutta eivät ne taida enää alkaa.
Ihan näppärä teksti. Teemakin on uudenlainen. Lopun olisin rukannut toiseksi. Viimeinen jakso ajaa yli loppunousun. Minusta tässä on loppuvirke vailla vertaa: “… Thaimaa! Ja siitä …”
Viimeisestä jaksosta voisi löytyä jopa täsmällisempi otsikkokin kuin tuo Urbaania löytöretkeilyä. No, makuasia.
Joulun aika 2004 lienee meidän monien muistoissa. Ei uskoisi, että siitä on noin paljon aikaa.
Olen samaa mieltä Liisan kanssa siitä, että otsikon voisi vaihtaa. Mitä jos se olisikin Juhlat? Urbaani löytöretkeily viittaa löytämisen tapahtumaan, mutta oikeastaan tekstissä on kiinnostavaa se, mitä löytyi.
Toinen huomio vielä: paikkaa kuvataan muuten koko ajan sisältä päin, mutta yhdessä lauseessa siirrytään yllättäen ulkopuolelle, kun todetaan, että kyseessä on valkoinen, syrjässä sijaitseva talo. Se katkaisee tunnelman, joka muuten on uneliaan viipyilevä ja yhtenäinen. Ehkä ulkoapäin ei tarvitsisi katsella ollenkaan, tai jos tarvitsee, sen voisi sijoittaa ihan alkuun ja sitten ikään kuin zoomattaisiin ikkunasta tai ovesta sisään ja keskityttäisiin sisällä olevaan.
Loppuratkaisu on hämmentävä ja vaikuttava. Odotin, että löytyisi ruumis, ja tavallaan löytyikin, vaikka nimenomaan sitä tai niitä ei löydetty. Pidän tällaisesta kahtalaisesta merkityksestä.