Tarinavirta

Perjantaina 15.07.1988, vähän ennen puolta yötä, tilaan oluen lentokonehalliin rakennetulla baaritiskillä laskuvarjohyppyjen SM -kilpailuiden päättäjäisissä. Vieressäni seisoo pitkä mies, emme tunne toisiamme, tiedän hänen nimensä. Mies on kirjailija “Raimo Raju”. Olen kuullut nimen ensimmäistä kertaa Tikkakosken lentokentällä heinäkuussa 1984, samalla viikolla jolloin täytin 18 vuotta. Tunnistin hyppymestari “Harri Halosen” äänensävyssä ystävyyttä, ihailua ja arvostusta. ”Ramista on tullut kirjailija” Tuossa hetkessä tajusin syvemmin kuin koskaan aiemmin, että juuri tuon lauseen, juuri tuolla sisällön sävyllä, haluan myös minä joskus kuulla sanottavan itsestäni.

Oluen antamassa kevyessä nousussa uskallan lähestyä tuntematonta miestä. Kerron hänelle, että ihailen häntä, sillä minäkin haluaisin olla kirjailija. Kirjailija Raju pysähtyy, katsoo viereensä ilmestynyttä nuorta ihmistä ja kysyy ”Oletko lukenut kirjan?” ”En vielä” vastaan, häpeän puna nousee kasvoilleni, keskustelu jää lyhyeksi. Lähdemme tilanteesta nopeasti omiin suuntiimme.

Vuotta myöhemmin istun puisella penkillä Utin laskuvarjokerhon etuoven vieressä. Kädessäni on päiväkirja, jonka kirjoittamista olen harrastanut lähes maanisesti jo useamman vuoden. Kesken kirjoittamisen havahdun ohikulkijan yllättävään kysymykseen. ”Joko olet toteuttanut unelmasi?” Nostan katseeni kirjasta ja mutisen häkeltyneenä, että ”En vielä, hyvää unelmaa ei kannata kiireellä pilata.” SM -kilpailuihin saapunut kirjailija Raju jatkaa matkaansa kerhorakennuksen sisälle, mutta katse, jonka hän ennen poistumistaan luo, jättää muistiini pysyvän jäljen.

Ehkä ymmärrän jo tuolloin etteivät resurssini riitä kirjailijuuteen, en ole varma, sillä siitä huolimatta, etten tee aktiivisia toimia unelman toteuttamiseksi, unelmointi jatkuu. En piilottele haavettani. Kerron siitä kaikille jotka haluavat kuulla ja myös niille jotka eivät halua. 

Jatkan päiväkirjojen kirjoittamista. Kirjoitan niihin myös runoja ja lauluja. Istun kapakoissa puoliksi tyhjä keskioluttuoppi edessäni, tupakka käryää vasemmassa kädessäni, kynä oikeassa. Elän boheemia ja vapaata elämää, elämää jota kuvittelen kirjailijan elämäksi. Ihailen Pentti Saarikoskea ja ymmärrän, että toteuttaakseni unelmani kirjailijuudesta minun on muutettava Prahaan. Siellä pystyn kirjoittamaan mestariteokseni, sen jota en täällä tylsässä Suomessa ole saanut aikaiseksi. Myös olut on Prahassa halvempaa.

”Taiteilijaelämä” pitää minut kroonisesti köyhänä. Tarvitsen rahaa Tšekkoslovakian reissuun, myyn laskuvarjoni ja saan siitä 6000 markkaa. Summa tarkoittaa toukokuussa 1992 puolentoista kuukauden nettopalkkaa, eläisin sillä Prahassa helposti koko kesän.

Ajatus ulkomaille lähtemisestä on yhtä aikaa sekä kiehtova että pelottava. En ole käynyt Uumajan satamaa kauempana, kielitaitoni rajoittuu suomeen. Päätän poiketa ennen lentolippujen ostamista vanhempieni luona Pohjois-Savossa. Poikkeaminen venähtää kahdeksi kuukaudeksi. Päivisin hankin lisäansioita keräämällä mansikoita paikallisen marjanviljelijän pelloilla. Illat seison kyläkapakan savuisessa nurkassa heittämässä tikkaa. Muutamassa viikossa olen imenyt laskuvarjorahat elimistöni läpi tuoppi kerrallaan. Unelma Prahasta ja siellä toteutetusta kirjailijuudesta Saarikosken jalanjäljissä valuu keltaisena norona Pielaveden Restentin posliinipönttöjen seinämille.

Elokuun puolivälissä palaan takaisin Kymenlaaksoon ja pari viikkoa sen jälkeen 26.8.1992 lopetan kirjailijaelämän. Pääni ei kestä päivittäistä ryyppäämistä. Mielenterveys alkaa hajoilla ja teen ratkaisun, joka olisi pitänyt tehdä vuosia aiemmin, luovun alkoholista pysyvästi. Samalla loppuu päiväkirjan kirjoittaminen. Laulut on laulettu, runoja ei enää synny. Olen menettänyt luovuuteni, kaipaan kirjoittamista, mutta hyväksyn menetyksen hintana paremmasta elämästä.

Syyskuussa 1998 ostan tietokoneen. Koneella kirjoittamisen helppous alkaa liu’uttaa minua takaisin kohti kirjoittamista. Internetin antamat matalankynnyksen julkaisumahdollisuudet, kirjoittajafoorumit ja keskustelut muiden kirjoittajien kanssa saavat kirjoittamisen halun palaamaan. ”Kirjailijaelämään” en palaa, mutta unelma kirjailijuudesta alkaa nostaa uudestaan päätään. Vuonna 2000 osallistun Suomen kirjailijaliiton lastenrunokilpailuun. Sijoitun toiseksi kilpailussa, jonka voittaja on Bo Carpelan. Muistan mainita saavutuksen harrastajakirjoittajien tapaamisissa ja saan palkkioksi arvostavia nyökäytyksiä. Tämän lähemmäksi korkeakirjallisuutta on vaikea päästä.

2000 –luvun alussa alan käydä Oriveden opiston kirjoittamiskursseilla. Ensimmäinen novellini, jonka Jukka Parkkisen proosakurssin päätyttyä jatkan kotona valmiiksi, julkaistaan Gummeruksen Novellit 2004 antologiassa. Olen ylittänyt julkaisukynnyksen, päihdyn tästä saavutuksesta valtavalla tavalla, tiedän löytäneeni oman lajini ja alan kirjoittaa lisää novelleja. Lähetän tekstejäni lukuisiin kirjoituskilpailuihin. Sijat neljästä seitsemään tulevat tutuiksi, saan kunniamainintoja, rahapalkinnoille en pääse.

Leipätyön ohessa kirjoittaminen on hidasta, mutta saan aikaiseksi muutamia kelvollisia novelleja. Hetken mielijohteesta lähetän niistä yhden kirjallisuuslehti Parnassoon. Päätoimittaja Jarmo Papinniemi vastaa puolen tunnin päästä ja kertoo, että novellini tullaan julkaisemaan heti kun sivuilta löytyy sille sopiva paikka. Tilaa löytyy numerosta 4/2006. Saan novellin julkaisusta 250 euron palkkion ja viimeistään sen jälkeen kun maksu on kilahtanut tilille, tunnen itseni tyypiksi, jonka esikoiskokoelman julkaisusta kustantamot tulevat tappelemaan verissä päin.

Jatkan novellien kirjoittamista, mutta unelma kirjailijuudesta häiritsee työskentelyä. Haluan niin kovasti kirjailijaksi, etten pysty enää kirjoittamaan. Saan kasaan seitsemän novellia, joiden yhteissivumäärä on 50. En jaksa kirjoittaa enempää ilman tietoa tekstieni mahdollisuudesta tulla julkaistuksi. Lähetän keskeneräisen kokoelman kahdelle kustantajalle. Toivon, että saisin heiltä positiivista palautetta, jonka avulla työ alkaisi uudestaan sujua. Odotan palautetta useita kuukausia enkä kirjoita sinä aikana mitään.

Toinen kustantamoista lähettää paperit takaisin. Ensimmäisissä novelleissa on lyijykynällä tehtyjä korjauksia, kokoelman edetessä merkinnät loppuvat. Olen kiitollinen lyijykynämerkinnöistä, joiden avulla pystyn poistamaan kirjoittamisestani muutamia alkeellisia virheitä. Muuta palautetta tekstien mukana ei tule.

Toiselta kustantamolta saan sähköpostia 29.11.2007. ”Olemme suunnattoman pahoillamme käsikirjoituksesi todella viivästyneestä käsittelyajasta…” Pitkä palaute on kannustava ja päättyy lauseisiin ”…lukisin mielelläni lisää novellejasi, jos olet niitä kirjoitellut. Eli jos haluat, ota toki yhteyttä, jos näiden novellien lisäksi kokoelma karttuisi ja kehittyisi vielä hieman.”

Kustannustoimittajan palaute on täysin poikkeuksellinen. Saan kaiken sen, mitä olen lähettäessäni toivonut saavani: kehuja, kannustusta ja korjausehdotuksia. Voisi helposti kuvitella, että olisin alkanut kirjoittaa lisää novelleja ja kehitellä heikompia paremmiksi, mutta minun tapauksessani näin ei käy. En löydä aiheita. Kaikki sanottava mikä minulla on, on aiemmin kirjoitetuissa novelleissa. Ymmärrän, ettei minusta ole kirjailijaksi. Lopetan proosan kirjoittamisen ja toteutan taipumustani Facebookin päivityksissä, jotka tyydyttävät samaa tarvetta kuin kustantajalle lähetetty keskeneräinen novellikokoelma, saan tykkäyksiä.

Olen unelmoinut kirjailijuudesta koko elämäni. Haave on tarttunut matkaan Pielaveden kunnan Rannankylän ala-asteen uudisrakennuksen päädyssä olevasta pienestä kirjastosta, jonka asiakkaaksi aloin heti kun pääsin kouluun. Olen kuljettanut unelmaa mukanani vuosikymmeniä. Raahannut sitä repuissa ja rikkinäisissä muovikasseissa, välillä lähes hylättynä, mutta ajoittain myös tunnelin päässä hehkuvana valona, jota kohti olen ryöminyt niinä hetkinä, jolloin muiden valojen loiste on loppunut. Kirjailijaa minusta, lahjakkaasta kirjoittajasta, ei tule. Harrastajan ja ammattilaisen välinen raja jää ylittämättä. Miksi? Vastaus on helppo.

Kirjailijuudessa on kysymys enimmäkseen muista asioista kuin taitavuudesta. Tarvitaan ahkeruutta, intohimoa, pitkäjänteisyyttä, keskeneräisen sietokykyä, mahdollisuus ja halua sijoittaa kirjoittaminen ykkösasiaksi, oma rahaa ja oma huone. ”Paskat siihen mitään omaa huonetta tarvitaan” sanoo selkäni takana seisova Minna Canth, seitsemän lapsen yksinhuoltaja ja yrittäjä ”ala töihin siitä!” Mulkaisen Minnaa, klikkaan auki Facebookin kirjailijanloput ja kommentoin keskustelua tyhjän paperin kammosta. Minnan ääni vaikenee.

Tänään, juuri nyt, kun kirjoitan näitä sanoja tälle paperille, ymmärrän, että amatöörin ja ammattilaisen ero on iso. On eri asia olla rakastettu kuin naimisissa. On eri asia viikata parisängyn lakanoita kerrostalon kuivaushuoneessa kuin pussailla vieraita miehiä porttikongien hämärissä holveissa. Minusta ei ole tullut kirjailijaa, koska en ole halunnut tehdä työtä. Olen kellunut mieluummin haaveilujen harhassa kuin alkanut puurtaa unelmieni eteen. En ole halunnut menettää sitä vastustamatonta kutinaa, joka väistämättä katoaa samalla, kun rakastuminen muuttuu arjeksi sen unelmien ihanan tyypin kanssa. Ei se väärin ole, myös niin voi valita.

Olen lopettanut kirjailijuudesta unelmoinnin. Unelmasta luopuminen tapahtui 21.3. 2020, samana päivänä, jolloin avasin tietokoneestani uuden tiedoston ja annoin sen nimeksi romaaninkirjoitusharjoitus.

Kymmenen vuoden kirjoittamistauko on päättynyt. Minulla on tarina ja aion kertoa sen. En tiedä saanko kirjaani koskaan valmiiksi, en välitä siitä. Sillä, julkaiseeko tekstiäni kukaan, ei ole kirjoittamiseni kannalta merkitystä. Käytän vapaapäiväni kirjoittamiseen. Herään, avaan tietokoneen ja ryhdyn toimistotöihin. Kirjoitan välittämättä siitä, miltä kirjoittaminen tuntuu. Kirjoitan, vaikka jälki näyttää kurjalta ja sanat takertuvat, kuin saappaat, mahdottomaksi kääntyneen juonen suohon. Kirjoitan ja ajattelen, ”Tätäkö kirjailijuus on. Yksin, niska kipeänä omassa huoneessa istumista, ahdistusta, unihäiriöisiä öitä, ylikierroksisuutta joka ei rauhoitu koneen sulkemisella. Ei saatana, tästäkö olen koko elämäni unelmoinut.” Ja tämänkin ajatuksen jälkeen kirjoitan. Hullua, täysin järjetöntä.