Tarinavirta

1800-luvun lopussa Kuusankoskella eli Verronen-niminen sutari. Tämä kylmäpäisyydestään tunnettu nokikolari oli tunnettu siitä, että hän halusi aina tehdä toisin – ja mielummin vähän isommin –  kuin muut. Mustavuori oli tuolloin vielä rakentamatonta tiheää metsää. Sen Kymijoen puolen penkka oli karua ja jyrkkää graniittiseinää, paitsi yksi tasainen ja rehevä notkelma. Sinne mietti Verronen itselleen talon paikkaa, ja saikin tehtaalta luvan yrittää. Kun hän seuraavan kevään hankikantosilla pääsi  töihin, alkoivat vaikeudet, josta kanssaihmiset olisivat kyllä osanneet häntä varoittaa, jos hän vain olisi ollut kuuntelevaa sorttia.

Ensimmäiseksi Verroselta puuttui hevonen, joka olisi suostunut viemään  hirret perille. Jokainen vanhin ja kuuroinkin luuska teki topin viimeistään silloisen patruunan talon kohdalla. Niinpä Verronen joutui palkkaamaan viinalla joutomiehiä hommaan, ja hirret hilattiin perille muutama kerrallaan. Työhön meni useampi viikko, koska väki ei kerran tontilla pyörähdettyään halunnut tulla sinne uudestaan.

Lopulta olivat kaikki tarpeet kuitenkin perillä ja Verronen aloitti työt. Hänelle oli jo siinä vaiheessa selvää, että yksin hän savottansa joutuisi tekemään. Sitkeä kun oli, se ei häntä arveluttanut.

*

Kivi vyöryi vuoren rinnettä alas ja asettui suurin piirtein siihen koloon, jonka Verronen oli sille katsonut ja talon paikka alkoi jo vähitellen hahmottua. Elettiin toukokuuta, mutta Verronen teki töitä yötä myöten. Musta sutari katosi tumman vuoren rinteeseen niin, että ainoa, mikä miehen paljasti oli tupakkisätkän halpa hehku.

Tauoilla mies mietti ja pohti: mikä oli ensin hevoset, sitten kaikki miehet säikäyttänyt tästä paikasta? Turhaan hän yritti tunnustella sisintään, olisiko paikassa sittenkin jotakin jumalatonta, niin kuin toiset olivat säikähtäneinä hänelle väittäneet. Sutari ei päässyt ajatuksissa mihinkään ja tumppasi sätkänsä. Voimia tuntui olevan jäljellä, voisihan vielä yhtä kiveä koettaa, jokainen oli siinä urakassa eteenpäin .

Samassa vuoren rinnettä laskeutui työmaalle pieni, tuntematon mies ja pyysi Verroselta tupakkaa. Oli kuulema ollut pitkään sen hinku. Verronen kääräisi, kääräisi toisenkin, koska kovin tuntui mies olevan nöyrin mielin. Tuntematon puhui oudosti. Saattoi olla karjalaisia, mutta yhtälailla lännestä tullut. Vai olisiko pojalle juuttunut pienenä peruna kitalakeen, kun ei sanoista meinannut ottaa tolkkua, Verronen mietti kummissaan.

Mies istahti nurkkakivelle ja veti ensimmäiset henkoset. ­ – Meinaatko taloa taha laittaa? kysyi sitten. Verronen ilahtui, kun sai lopultakin juttuseuraa, myönsi auliisti ja nousi sijoiltaan. Hän alkoi kiertää alaa, johon oli torppaansa suunnitellut. Tuohon tulisi hellahuone, tulisijan pohja tähän tämän kivirakan päälle,  ja tuohon kamari. Porstua tulisi joen puolelle taloa. Olisi siinä kiva vetää aamulla saapikasta jalkaan ja katsella virran tyrskyjä. Niin innostui Verronen omista haaveistaan että vallan unohti vieraan ja alkoi puhua jo keittomullasta, jolla laittaisi vielä seuraavana kesänä talon koreaksi.

– Taha et taloa rakenna. Tassa on lasteni hauta, sutari  kuuli silloin takaansa  matalan äänen, kuin itse vuori olisi herennyt puhumaan.

Pahoin aavistuksin sutari kääntyi ja säikähti. Pieni mies oli kasvanut mittaa yli nelimetriseksi jättiläiseksi. Se oli nostanut kammarin nurkkakiven kouraansa ja asettanut leukansa alle kuin kuulantyöntäjä ikään. Nyt se kääntyi Verroseen päin niin, että kalman haju ja sieraimista purkautuva raatojen hönkä oli suistaa mitään pelkäämättömän sutarinkin maahan. Sitten tuo musta otus niiasi toisen jalkansa varassa, kierähti ja nousi koko vartensa mittaan. Kivenmurikka singahti pitkässä kaaressa keskelle tiheää kuusikkoa, Mustavuoren toiselle puolelle, armottoman rytinän saattelemana.

-­ En rakenna, en! Verronen vakuutti kiireesti, mutta killitti samalla hahmoa yhtä uteliaana kuin kauhuissaan. Lähti kuitenkin varulta kiertämään kohti tiheää lepikkoa, jonne arveli ehtivänsä parhaiten karkuun, jos jätti alkaisi käydä päälle. – Mutta mihin minä sen sitten jos en tähän?

Jätti röhisi, hieroi pitkään vatsaansa ja mietti. Sitten hän nosti oikean kätensä ja osoitti kuusimetsää, jonne oli juuri tuupannut nurkkakiven.  – Tuola on linja, johon saat menna. Jos lupaat pitaa minu tupakissa nii pitkaan ku elat, autan sinua loppujenkin murkoijen kanssa. Tehhaan sulle hyvat perustukset kahestaan.

Niin sai alkunsa Mörkölinjan työläisasutus. Moni mies ja nainen katosi vielä tämänkin jälkeen Mustavuoren rinteille, mutta Verronen piti mörölle sanansa. Ja hänen sukunsa menestyi ja pärjäsi kaikki ne vaaran vuodet, jotka silloin olivat vasta alkamassa.