Joulun kerrassaan taianomainen aika oli jälleen koittanut! Kirkkaat tähtöset tuikkivat talvisen kaupungin syvänsinisellä taivaalla, lämpimät kynttilät loistivat ikkunoissa, ja lumi pölähteli oksilta lasten riemuitessa torilla töröttävän kuusen ympärillä. Tontuille joulun saapuminen tiesi vallan kiireistä aikaa. Oli tehtävä tarkastuskierroksia ympäri kaupunkia, vierailtava ikkunoiden alla kurkkimassa, tehtävä raportteja havainnoista, ja mikä tärkeintä, vietävä iloista joulumieltä kaupungin asukkaille. Yleensä kaupunki oli jaettu täsmällisesti tiettyihin alueisiin, joilla toimivat tietyt tontut, jotka tiesivät ja tunsivat asukkaat ennestään mahdollisimman hyvin. Näin työ helpottui. Kuitenkin, tänä jouluna tilanne oli hieman erilainen. Osa tontuista oli saanut ikävän joulumahapöpön juuri kiireisimpänä aikana, ja tilanteeseen ratkaisua etsittiin varatonttujärjestelmän avulla. Luotto järjestelmään oli erityisen suuri, sillä sen oli kehittänyt itse ylitonttu H. Akkeri. Hänen taitoihinsa luotti joulupukkikin, varsinkin sen jälkeen, kun ylitonttu oli saanut ohjelmoitua joulupukin rekeen itseohjautuvan navigointijärjestelmän, jolla pystyttiin varautumaan mahdolliseen poron nenien tukkoisuuden aiheuttamaan eksymisvaaraan. ”Kerrassaan mainio keksintö”, oli joulupukki hohottanut, ja porotkin röhöttäneet tyytyväisinä.
Mutta tänä jouluna, todellakin, monta tonttua makasi sairastuvassa ikävän pöpön kourissa, ja H.Akkerin varatonttujärjestelmä laitettiin pyörimään. Tontut kuuntelivat tarkasti ohjeet, ja uusien tehtäväalueiden haltijat lähtivät reippaina työn touhuun. Paitsi Tonttu-Lönttönen, joka ei tarkasta kuulostelusta huolimatta kuullut omaa nimeään järjestelmän äänitorvesta. ”Jaa mihinkäs se minä menen?” Lönttönen huhuili partansa läpi varatonttujärjestelmätietokoneen äänitorveen. ”Lönttösen tehtäväalue näyttää ikävä kyllä olevan tänä jouluna suljettu”, ilmoitti äänitorvi. ”Jaa-has…” Lönttönen totesi ja raapi korvallistaan, ”Noo…ei kai se nyt niin ikäväkään paikka ole…vaan mitenköhän se minä pääsen sinne sisälle…” Lönttönen raapi vielä toistakin korvallistaan. Tonttu-Lönttönen oli hieman erikoinen tapaus koko tonttulassa. Jotkut tontuista pitivät häntä itse asiassa hieman omituisena, eikä tätä suinkaan vähentänyt se, että joskus ihmiset tuntuivat jopa pelkäävän Lönttöstä ja hänen, sanoisiko…hmm…erityistä olemustaan. Tonttu-Lönttönen oli kuitenkin kiltti, ja halusi tuoda joulumieltä ihmisille. Siksipä hänen ajatuksensa ei taipunut varatonttujärjestelmän ilmoitukseen siten kuin oli tarkoitettu, vaan Lönttönen pisti töppöstä toisen eteen, ja lähti talsimaan kaupungin sairaalaa kohti.
Suuri kivinen sairaalarakennus kohosi Lönttösen edessä massiivisena ja vähän pelottavanakin. Ikkunoilla kuitenkin loisti kynttilöitä, ja Tonttu-Lönttönen huokaisi helpotuksesta. ”Taitaapihan se olla joulu tulossa täälläkin”, hän hymisi tyytyväisenä, ja suuntasi kohti portaiden vierestä nousevia tikkaita. Niitä pitkin kiipeämällä hän kenties pääsisi kurkistamaan ikkunasta sisään. Tonttu-Lönttönen väänsi hieman känkkyrän koipensa tikapuiden askelmalle ja kurotti tarttumaan kiinni ylempää. Hän sai ährättyä itsensä tikkaille ja lähti hitaasti kiipeämään ylöspäin. Talossa oli monta kerrosta. Kolmannen kerroksen kohdalla ikkunaverhot olivat sen verran auki, että Lönttönen sai tiirattua katseellaan sisään. Kynttilän liekki lepatti hieman häiritsevästi ikkunalaudalla, ja Tonttu-Lönttönen kurkotti kaulaansa, että ylsi katsomaan ikkunasta oikein läheltä. ”Tännehän minä tuonkin oikein aimo annoksen joulumieltä”, Lönttönen hymyili itsekseen.
Juuri silloin sisällä oleva hahmo kumartui posket ilmaa pullollaan ikkunalla olevaa kynttilää kohti sammuttaakseen sen. Hahmo oli pukeutunut valkoiseen lääkärintakkiin, ja hänen kaulassaan roikkui stetoskooppi. Tohtorin olemus vaikutti hyvin arvokkaalta voimakkaasta puhalluksesta huolimatta. Lepattavan kynttilän liekin sammuessa tohtorin silmät kohtasivat ikkunan takana toljottavan Lönttösen. ”Sus siunatkoon!” Parahti tohtori, ”Potilas on karannut ulos!” Hän huudahti. Tonttu-Lönttönen ei kuullut tohtorin huudahdusta ikkunan läpi, mutta hänen villavanttuunsa ote lipesi tikkaasta, ja Lönttönen humahti alas hankeen. Sairaalan vartijat olivat hetkessä ulkona, ja pian Tonttu-Lönttöstä jo raahattiin sisälle suljetulle osastolle vartijoiden toimesta. Loks vain, ja ovi meni lukkoon. Lönttönen oli kuin olikin sisällä. ”Hih! No näinkös helppoa tämä olikin!” Lönttönen hihkaisi partansa läpi, ja esitteli itsensä tohtorille. ”Saanko esittäytyä, olen nimeltäni Lönttönen, ja olen tonttu, Tonttu-Lönttönen viralliselta nimeltäni. Ollaankos täällä muistettu olla kiltteinä?” Lönttönen hymyili leveästi tohtorille. Tohtori ei heti vastannut, vaan katsoi kulmat kurtussa Lönttöstä. ”Sanoitteko te olevanne tonttu?” Tohtori kysyi viimein vakavana. ”Juu, tonttuhan minä”. Lönttönen vastasi. ”Eikös se jo päällepäin näy tohtorille?” Hän vielä lisäsi leveästi hymyillen. ”Vai niin. Minä olen Tohtori Arvo Torvi. Ja kysyn nyt teiltä, miltä osastolta te olette poistuneet luvatta?” Tohtori kysyi vakava ilme edelleen kasvoillaan. Lönttönen vastasi hämmentyneenä: ”No varatonttuosastoltahan minä…ja enhän minä luvatta toki ole…”
”Vai varatonttu”, tohtori sanoi ja yskäisi. ”Kuulkaapa nyt herra…Lönttönenkö se oli, te olette mitä ilmeisimmin karanneet juuri tältä suljetulta osastolta, ja varsin kauan sitten kenties…kröhöm…teille täytyy heti aloittaa lääkitys.” Lönttösen suu lopsahti auki. ”Jaa niin mikä lääkitys?” Tonttu-Lönttönen kysyi silmät pyöreinä. ”Psykoosilääkitys. Teillä on vakavia harhaluuloja itsestänne herra Lönttönen. Luulette olevanne tonttu.” Tonttu-Lönttönen puuskahti: ”Jaa vai luulen! Minähän kuulkaa olen tonttu, enkä vain luule! Itse taidatte olla melkoinen torvi tohtoriksi!”, Lönttönen sanoi äkäisenä. Tohtori kääntyi vartijoiden puoleen. ”Viekääpä herra Lönttönen nyt tuohon eristyshuoneeseen, niin minä tulen antamaan kohta hänelle pistoksen.” No johan nyt on…pirulainen!” Lönttönen alkoi jo hermostua. ”Laittakaa herra Lönttönen lepositeisiin, varmuuden vuoksi.” Tohtori opasti vartijoita. ”Kaikkeen sitä joutuukin!” Lönttönen tiuskaisi ja hänen suupielensä vääntyivät alaspäin. Hän oli hyvin pettynyt vastaanottoonsa suljetulla osastolla. Tarkoitus oli tulla tuomaan iloista joulumieltä, ja nyt hän oli päätynyt vangiksi osaston eristyshuoneeseen. Eniten Lönttöstä tympäisi Tohtori Arvo Torven asenne häntä kohtaan. Ettäkö Lönttönen luuli olevansa tonttu! Ja tarvitsi tähän luuloonsa lääkepiikin! Tonttu-Lönttösen nenää alkoi kylmätä siinä lepositeissä maatessa, kun hän kuuli Tohtori Torven raskaat askeleet oven takana.
Pian ovi aukesi ja tohtori seisoi ovella iso lääkeruisku kädessään. Tonttu-Lönttösen silmät revähtivät selälleen hänen nähdessään tuon vaarallisen näköisen kapistuksen. ”Hui olkoon! Ette kai te tohtori todella aio pistää minua tuolla kauhistuttavalla piikillä!” Lönttönen huudahti. Tohtori asteli aivan Tonttu-Lönttösen viereen ja kumartui tarkasteleva ilme kasvoillaan lähelle tontun pelokkaita kasvoja. Lönttösen tontunnenä hehkui punaisena ja parta värähteli. Tohtori katsoi kulmiaan kurtistaen Lönttöstä. ”Teidän piirteenne ovat…hmm…todella erityiset. Aivan kuin harhanne olisi muuttanut ulkonäköännekin, kröhöm, jollain tavalla tonttumaiseen suuntaan. ”Vai harha…” Tonttu-Lönttönen sanoi hiljaa surullisena, ja iso kyynel vierähti tontun poskelle. ”Ettekö te tohtori Torvi usko joulun taikaan? Miksi pidätte minua sairaana, vaikka olen korkeasta iästäni huolimatta ihan terve ja hyvässä kunnossa oleva tonttu?” Lönttönen kysyi tohtorilta. ”Olin tuomassa teille iloista joulumieltä, mutta sainkin itse pahan mielen”, Lönttönen jatkoi, ja tohtori suoristi selkänsä mietteliään näköisenä. ”Ettekö muista, tohtori Torvi, kuinka lapsena odotitte joulua, ja kuinka riemuissaan olitte, kun tonttu kävi ikkunanne alla, ja ehditte nähdä sen punaisen lakin vilahtavan nurkan taakse?” Joulumieli…” tohtori sanoi hitaasti, ”Todellakin…saatte minut muistamaan jotain…hyvin kauan sitten tapahtunutta.”
Tohtori Torven katse oli kiinnittynyt jonnekin kaukaisuuteen hänen palatessaan mielessään lapsuuteen. ”Ja muistattehan tohtori, kuinka innoissaan otitte joulupukin vastaan jouluaattona, mikä riemu ja ilo olikaan läsnä, kun pukki saapui reellään pihaan…” Lönttösen puhe keskeytyi, kun tohtori äkkiä heristi kättään, jossa olevasta ruiskusta ruiskahti lääkeainetta ilmaan. Tohtorin ääni värisi hänen kääntyessä Lönttöseen päin: ”Miksi joulupukki ei tullutkaan jouluna vuonna 1959, vaikka olin ollut koko vuoden kiltti! Olin vienyt aina sukat kuivumaan, tiskannut lautaseni, ja mennyt ajoissa nukkumaan! Odotin niin kovasti, ja toivoin vain yhtä joululahjaa, eikä joulupukki tullutkaan!” Tohtori Torvi alkoi itkeä. Tonttu-Lönttöstä alkoi säälittää tohtorin lysähtänyt ja surullinen olemus. ”Jaa-has…öö…kuulkaapa tohtori, siihen maailmanaikaan oli aikamoisia ongelmia välillä tuon suunnistamisen kanssa…kun tahtoi porojen nenät olla toisinaan tukossa, eikä ollut vielä näitä nykyaikaisia suunnistusvempeleitä…vaan nykyäänpä kuulkaa on, kun se meidän ylitonttu H.Akkeri…”
Lönttösen puhe keskeytyi tohtorin tuijottaessa Lönttöstä silmiin surullisen pikkupojan ilme kasvoillaan. ”Minä olin niin surullinen silloin, odotin koko jouluyön, jos joulupukki sittenkin tulisi…eikä hän tullut…” tohtori sanoi hiljaa. ”Voi että”, Lönttönen jatkoi puhettaan, ”On kyllä sattunut ikävä juttu sinun kohdallesi, mutta ei joulupukki tahallaan sitä ole tehnyt…niin kuin kerroin, ne porojen nenät…mutta kuulkaas tohtori, mikä se teidän joululahjatoiveenne silloin oli, mikä ei toteutunut?” Lönttönen kysyi tohtori Torvelta. Tohtori vastasi ääni väristen: ”Minä olisin niin halunnut opetella soittamaan jotakin soitinta.” ”Vai niin, sehän mukavaa!” Tonttu-Lönttönen hymyili. ”Mutta soittointoni jäi siihen”, tohtori jatkoi, ”olin niin pettynyt, kun joulupukki ei tullutkaan…” ”Mutta asianhan voi korjata!” Lönttönen huudahti. ”Minä kerron joulupukille, että sinä haluaisit opetella soittamaan.” ”Todellako? Voisiko se olla vielä mahdollista?” Tohtori kysyi varovaisesti. ”Tottahan toki”, Lönttönen vastasi. Tohtori katsoi kädessään olevaa ruiskua ja laski sen pöydälle. ”Tämä taitaakin olla tarpeeton”, hän sanoi ja irrotti Lönttösen lepositeistä. ”Kiitoksia vaan”, Tonttu-Lönttönen sanoi ja kampesi itsensä ylös petiltä. ”Nyt minä lähden kertomaan joulupukille toiveestasi, ja sinä otat iloisemman ilmeen kasvoillesi, eikö niin? Joulu on tulossa, tohtori Torvi, ja tontuilla on kiireinen aika”, Lönttönen hymyili taas leveää hymyään, ja tohtorin ilmekin alkoi kirkastua. ”Tulen avaamaan sinulle oven ulos”, tohtori ilmoitti kirkkaalla äänellä, ja Lönttönen oli huomaavinaan tohtorin olemuksessa joulumielen aiheuttamaa lapsenomaista riemua.
Eipä aikaakaan, kun jouluaatto sitten saapui, ja tohtori Torvi kökötti ikkunan ääressä tähtitaivasta tuijottaen. Hänen sisällään kupli jännittynyt odotus, samanlainen kuin kauan sitten lapsena. Tuo tunne oli ollut poissa vuosikymmeniä, mutta nyt se oli palannut tohtoriin. Kellon viisarit loksahtivat eteenpäin, ilta oli jo käsillä. Äkkiä tohtori Torvi näki taivaalla suhahtavan jotain hyvin jännittävää, ja kohta joulupukin reki poroineen laskeutui hämärälle pihamaalle. Tohtori ei ollut uskoa silmiään. Hän hypähti tuolistaan innokkaasti ylös ja suuntasi kulkunsa ulko-ovelle. Pimeässä eteisessä hän ei kuitenkaan löytänyt ovenkahvaa kovin nopeasti, ja vihdoin saadessaan oven auki, hän ehti nähdä vain vilauksen joulupukin reestä, joka kiiti tähtivyön reunaa kulkusten kilinän säestämänä. Tohtori Torvi ehti jo miltei tuntea pettymyksen karvaan pistelyn, mutta sitten hänen ilmeensä kirkastui. Portaiden vieressä nökötti kaunis lahjapaketti. Tohtori nosti paketin syliinsä ja palasi sisälle taloonsa. Hän alkoi avata lahjakääröä ja jännittynyt riemu miltei sai hänet hengästymään. Paketista paljastui mitä hienoin ja kiiltävin soitin. Se oli ehdottomasti hienoin torvi, minkä tohtori oli koskaan nähnyt. Kylläpä Tonttu-Lönttönen olikin osannut valita sopivan soittimen tohtorille lahjaksi. Ja niin ajatteli Lönttönenkin viettäessään jouluaattona ansaittua lepohetkeä tonttulassa, rauhallisen joulumielen vallitessa aatoksissaan, aavistuksen verran kuitenkin partaansa hihitellen.
