Toinen mahdollisuus
Olen nousemassa korkeaan torniin,
kapeita kierreportaita, porras portaalta yhä ylemmäs
kuullen, kuinka valtava talo hengittää allani.
Kuinka rauhallinen se nyt onkaan
punaisen lämpimän veren virratessa sen lukemattomilla käytävillä,
enkä hetkeäkään usko, etteikö sen sydän jaksaisi sykkiä,
vaikka kelloja siirrettäessä aika hetkeksi pysäytetäänkin
ja annetaan mahdollisuus elää kaksi kertaa.
Enkä minä kysy, miksi ovet ovat lukossa
ja miksi ikkunat ovat niin pieniä, ettei niistä voi paeta.
Tunnenhan sen, kuinka askelmat takanani murenevat
ja häviävät olemattomiin,
niin kuin ne sanatkin, jotka halusin sanoa, ennen kuin opin puhumaan,
tai ne tunteet, jotka halusin tuntea, ennen kuin niiden päälle piirrettiin risti,
lempeästi, mutta lujasti kylmällä sormella piirrettiin.
Enkä minä enää löytänyt niitä sanoja enkä tunteita.
Enkä minä löytänyt enää minua.
Mutta nyt minä löydän, kunhan vain pääsen ylös torniin,
olkoonkin se norsunluuta, en jaksa välittää siitä.
Ja siellä tornissa siirrän kelloa juuri sen verran, että
minulla on aikaa käyttää toinen mahdollisuuteni.
Runossa on kiinnostavaa kuvastoa: ikkunat, ovet, portaat – ihmisen ruumis tai mieli on talo, josta ei pääse pakenemaan. Runon sanoma jää minulle silti hieman hämäräksi. Jäin miettimään, mitä ovat ne tunteet, joihin runossa viitataan. Mitä on se jokin, jota aiemmin ei saanut tuntea (tai ainakaan näyttää tuntevansa) mutta jonka runon puhuja uskoo kohta saavuttavansa?
Riikka Johanna Uhlig, kiitos kommentistasi!
Niin, runossa tosiaan viitataan tunteisiin. Ja niiden ilmaisemisen kieltämiseen. Jos kerron, että runon kertojaminä viittaa ns. kielteisiksi miellettyihin tunteisiin, kuten vihaan, pettymykseen, suruun ja kateuteen, avaako tämä sinulle runon sanomaa? Runot tietysti koetaan omista viitekehyksistä, omista tunnepohjaisista kokemuksista, käsin ja sanoma voi avautua ja avautuukin, eri ihmisille, eri tavoin.
Kuitenkin, runon kertojaminän kokemus ”toisesta mahdollisuudesta” tulee runossa todeksi, kun hän vapautuu tuntemaan, vaikka elämää onkin kulunut jo pitkästi, ei hän koe olevan myöhäistä. Hän löytää tunteet itsestään, ei kiellä niitä, ei torju niitä, ymmärtää, ne ovat yhtä tärkeitä kuin kaikki ”positiivisetkin” tunteet…Suru on yhtä tärkeää kuin ilokin, tämä esimerkkinä.
On totta, että runon rakennus symboloi ihmisen mieltä. Ja yhtä paljon kehoa. Keho ja mieli ovat erottamattomat kokonaisuuden muodostamiseksi, emme ole pelkkä mieli, emmekä pelkkä keho. Vuorovaikutus on tiivis ja dynaaminen. Niin kauan kun elämä meissä on.