Tarinavirta

Tämä mies ilmoitti ensi sanoikseen tavatessamme:

– Sinusta tulee minun lasteni äiti. Saan älykkäitä lapsia ja ärhäkän muijan.

– Vähän toista olen ajatellut, naurahdin vastaan.

Sitten tämä mies kehui, että tarjous on hyvä eikä tarjous ollenkaan. On ilmoitusasia.

Köydenpunojankadulla tämä mies iski kouraani kultaisen krinkulan. Seh! sanoi. Eikä tämä mies ollut heila eikä edes vanha heila. Parikymppinen parkettien partaveitsi, joka jo alle kymmenvuotisena oli mennyt eikä meinannut.”Ei tarvinnut kasvattaa”, tämän miehen äiti todisti. “Aina tiesi ja osasi”, varmensi että ymmärsin.

Ja sen opin. Oli tie, polku viiva tai aavistus suunnasta, tämä mies ei navigoinut koneen eikä ihmisen kanssa. Kulki missä kulkikin, itse tiesi. Ei pysähdellyt tuoliinsa, kun kävi aika ajoin nimensä vetäisemässä paperin alle ja kippaamassa tietotaitonsa huusholliin.

Ja se sopi minulle, että tämä mies missä milloinkin kussa kulloinkin. Kun kaupantekijäisiksi ne älykkäät lapset ja elämisen laidat kuin ennen maalla hevosen heinärattailla. Pitelemässä kuormaa.

Tämä mies alkumatkan natisi kuin uudet käsintehdyt nahkasaappaat, kulkusaappaat, kyläsuutarin tekemät. Siitä, että kuului kauas, oli vanhaan tapaan erikseen sovittu.

Nopeasti tämä mies tottui, että minä paljasjaloin juoksentelin kintut raapaleilla aitojen yli ja ali. Antoi minun olla ja elää. Sopi. Kontrahti piti.

Kun oli se sujuva elämä, elämän liukkaat vuosilaudat, ajankulu, vuoden kierto, sukujuhlia joka käänteessä. Monen kerroksen vuosisatainen satakuntalaisen suvun liittouma. Kerran kesässä isosti pystyyn nostettu risuaita. Piha siivosti maakunnan tapaan rivastettu. Tavallista elämää.

Ja älykkäät lapset ja lapsenlapset, joita jos joku kasvatti, toinen heti ohjasti toiseen suuntaan. Elämä kuin virranjuoksu ja nousee päivä laskee päivä.

Tämä mies, johon ei tarttunut tauti, ei iskenyt kipu, ei kolojaan kaivellut yksikään vaiva. Aasialainen tosin yllätti 50-luvun abikeväänä. Sairaalan sängystä ryömi nipin napin varmistamaan, että takuulla matematiikasta niin hyvä arvosana latinaksi, että voi suvun tapaan suomeksi sanoa: “Kyllä on jämpti niin.”

Tämä mies, josta ei koskaan tullut minulle vanhaa heilaa, kaikessa kiireessä lassosi minut vihille. Niin että tässä nyt vasta ihmettelen, miten se kaikki menikään. Siitäkin jo yli puoli vuosisataa.

Ja nyt tämä mies, joka ei koskaan ehtinyt istumaan, ei jarrua osannut käyttää, makaa monettako kuukautta sairaalassa. Putosi kesken lehtihaastattelun teon tuolilta, ja juuri minun tuoliltani, siististi lattialaudoille pää raitamattojen väliin putosi.

“Kaikkea sattuu ja tapahtuu”, sanoi; eikä ambulanssia. No kyllä vain ambulanssi, ja älykkäät lapsenlapset vieressä, minä organisoimassa koko lössiä.

Tämä mies oli puhumassa toimittajalle maaseudun elävyydestä, valokuitukaapeleista, arjen ekologisista ratkaisuista. Paremmin pelaavat maaseudun umpikylissä tekniset yhteydet, kyllä kyllä, nyökkäys, ja tielle osunut tuolin karmi.

Pysähtyminen.

Tämä mies. Ja tämä nainen. Tilanne.

Ja nyt älykkäät lapset ja lapsenlapset ja ärhäkkä muija kansoittavat Keskussairaalan käytävät, osaavat erilaisin jonomuodostelmin hiihdellä tämän miehen sängyn laidoille, puhuttaa osaavat, yrmy satakuntalainen ilme, jokaisen kieli töksäyttelee tutusti, kotoisesti.

Minä sentään puheita keventämässä: – Kui sää sillai tuolilta putosit? Ja vielä mun pöydänpäätuoliltani. Kui?

– Puhelin. Lompakko. Läppäri, suhahtaa tämän miehen suupieli kankeasti mutta selvästi.

– Homma hoidossa! vakuuttaa se jälkeläinen, joka ensin ehtii. – Nou probleemos.

Tämä mies sulkee silmänsä. Hetken päästä kyllä herää huomaamaan seuraavan muistamisen arvoisen asian. Lapsenlapset ovat sormi valmiina kirjoittamaan älykkääseen muistiin joka tavun.

• Kirjoitettu syksyllä 2016 sairaalan sängyn vierellä. Tämä mies kuoleman kielistä kuukausien kuluttua nousi ja rupesi muina miehinä kävelemään pihani lankongeilla.
• Tämän miehen syntymäpäivä on tänään 23.4.