Tarinavirta

Taiga ja Jöriläs
Jos sinulla on edessäsi metsä,
Johon et saisi mennä,
Kysy tuulelta,
Onko siellä yksinäisiä.
Jussi Leppälä

Kello soi. Koulupäivä oli päättynyt. Taiga heitti punaisen repun hartioilleen ja suuntasi punakukkaiset tennarinsa kohti kotia, tai oikeammin kohti tätinsä kotia.
Taiga oli asunut Perussa, joka on aivan toisella puolella maapalloa. Maanjäristykset olivat rikkoneet heidän kotinsa ja äiti oli lähettänyt Taigan Suomessa asuvan siskonsa luokse turvaan. Kokonainen kuukausi oli jo kulunut. Taiga oli oppinut enemmän suomea, mutta hänellä ei ollut vielä yhtään suomalaista ystävää. Osa luokkakavereista pilkkasi hänen puhettaan ja ulkonäköään. Taiga kiiruhti kotiaan, tai siis tätinsä kotia, kohti. Siellä häntä odotti Reina-kissa. Reina on espanjaa ja tarkoittaa Kuningatarta. Reina oli kuninkaallinen, suomalainen maalaiskissa.
Hiekkatie rahisi jalkojen alla. Taiga saapui koulun ja kodin välissä sijaitsevan metsän laitaan. Havun ja lehtien tuoksut sekoittuvat toisiinsa ja toivat mieleen äidin tekemän teen. Taigan silmiä kirvelivät esiin pyrkivät kyynelet. Koti-ikävä nosti päätään. Metsä kuiski kutsuvasti:
–Taiga, tule tervehtimään meitä!
Täti oli monta kertaa varoittanut häntä menemästä metsään.
–Juokse metsän ohi, jos näet siellä liikettä. Siellä asuu ilkeä Jöriläs. Se tekee pahaa kaikille. Älä mene sen lähelle, äläkä päästä sitä lähellesi.
Taiga vilkaisi metsään, yritti sulkea silmänsä ja korvansa kutsulta ja otti askelen kohti kotia. –Taiga, tule hetkiseksi. Täällä tuoksuu seikkailu ja elämä.
Taiga pysähtyi. Voisiko ihan nopeasti piipahtaa. Hän kääntyi metsään päin, muutti mielensä ja astui askelen kotiin päin.
Ääni voimistui, ja Taiga empi. Olisiko siellä erilaista kuin Perun pilvimetsässä.
Samassa hänen vierestään kuului kuiskaus:
–Mennään yhdessä.

Taiga kiepsahti ympäri. Reina-kissa seisoi hänen vieressään häntä pystyssä ja valmiina seikkailuun. Syksyn punertamat lehdet rummuttivat tahtia ja sanoivat:
–Taiga ja Reina tulkaa tänne! Taiga, Reina tulkaa peremmälle. Tutustukaa meihin tarkemmin.
Taigan pelko katosi, tädin kiellot lensivät lehtiä pyörittelevän tuulen mukana taivaalle, kauas pilvien taakse. Hän tarttui Reinaa käpälästä ja kosketti tennareillaan varovasti metsän kahisevaa ja pehmeää alustaa.
Maassa lojuvat lehdet pöllähtelivät ilmaan. Ne tanssivat Taigan ja Reinan syöksyessä yhä syvemmälle metsän salaisuuksiin. Puut vilisivät silmissä. Jostain kuului hiljaista hyrinää. Taigan kengät hidastivat matalaa liitoaan, ja he laskeutuivat metsän keskellä olevan lammen rantaan.
Ruoho ja havunneulaset rakensivat raja-aidan lammen ympärille. Puiden välissä valot ja varjot jatkoivat tanssiaan ja herättivät värit henkiin. Taiga veti haltioissaan henkeä.
Aiemmin kuulunut hyrinä muuttui voimakkaammaksi. Se tuli läheltä Taigan takaa. Hän kääntyi. Aivan hänen takanaan seisoi suuri ja karvainen olento.
Jöriläs. Se oli taatusti se. Taigan kurkusta ei kuulunut pienintäkään pihahdusta, vaikka monta kiloa meteliä olisi tahtonut tunkea sieltä ulos. Pään sisältä kuului: Palaa takaisin, mistä tulitkin. Silti jalat eivät liikahtaneet senttiäkään.
Taiga tuijotti Jörilästä kalpeana. Olennon karvat olivat pystyssä samoin kuin Reina-kissan häntä. Sen pää oli isompi kuin koripallo. Sen suuret silmät olivat syvällä päässä ja hehkuivat raivoa. Uhka pursuili siitä ulos. Sen haju oli pistävä.
Reina oli livahtanut turvaan puiden suojaan. Sen silmät välähtelivät uudesta piilopaikasta aina, kun auringon säteet hipaisivat niitä. Taiga otti askelen taaksepäin, lähemmäs Reinaa. Jöriläs pysäytti hänet jyrinällään:
–Mitä teet metsässäni?
–En oikeastaan mitään, vastasi Taiga ääni vapisten ja jatkoi, –tulin vain kotimatkalla tarkemmin haistelemaan metsän tuoksuja.
–Haistelemaan minun metsäni tuoksuja!
–Niin, ne ovat herkullisia tuoksuja ja tuovat mieleeni kotimaani, Perun.
–Perun? Minun suomalainen metsäni!
Taiga vapisi. Hän ei uskaltanut avata suutaan. Aivan kuin koulussakin, kun kaverit ärjyivät tai nauroivat hänelle. Nytkin hän seisoi hiljaa.
–Kysyin sinulta jotain! Jöriläs mölysi.
–Ihan totta, löysin sinun suomalaisesta metsästäsi perulaista tuoksua. Sinulla on moniulotteinen metsä, Taiga kuiskasi.
–Moniulotteinen. Jöriläs maisteli Taigan ilmaisua ja vaipui ajatuksiinsa. Hänen huulilleen sujahti karu hymy. Ei ollenkaan niin lempeä kuin Perun luonnon olioilla.
Taiga katui paitsi metsään tulemistaan, myös Suomeen muuttamistaan. Perussa hän oli osannut käsitellä vuoriston ja luonnon henkiolentoja. Täällä kaikki olivat erilaisia. Tai ainakin erilaisia kuin Perussa. Nämä tahtoivat aina omistaa kaiken.
Jöriläs heräsi ajatuksistaan ja tuijotti Taigaa mietteissään.
–Sinä taidat ymmärtää metsistä jotain. Tulehan mukaani, niin esittelen sinulle metsääni tarkemmin.
–Voisin tulla toisena päivänä. Minun pitäisi tänään tehdä kotiläksyt.
–Toisena päivänä, kaikui Jörilään ääni ja täytti koko metsän. Minun metsässäni ei ole joka päivä esittelykierrosta.
Taiga sävähti, mutta lähti pää painuksissa laahustamaan Jörilään rinnalla.
Jöriläs tömisteli eteenpäin. Taiga yritti pysyä hänen tahdissaan ja Reina seurasi muutaman hajumetrin päässä tiiviisti puiden suojassa. Jöriläs johdatti heitä hämärässä metsässä yhä syvemmälle ja syvemmälle.
Taigaa pelotti. Polku kiemurteli kallion seinämän vierustalla. Taiga vilkaisi alas. Pohjaa ei näykynyt. Reina hyppeli seinämässä olevia ulokkeita pitkin eteenpäin.
He saapuivat aukiolle, jossa tökötti talo.
–Aivan kuin saduissa, hihkaisi Taiga.
Talossa oli neljä ovea. Jokaisen oven yläpuolella rönsyili kasveja. Värikkäät kukat ja lehdet verhosivat ovia ja ikkunoita. Jöriläs pysähtyi pienen matkan päähän talosta ja jyrisi:
–Minä asun tässä.
–Kaunis, Taiga sanoi ääni väristen.
–Mitä kaunista siinä on? Jöriläs mylvi silmät leiskuen.
–Etkö huomaa, miten valot ja varjot tanssivat sen seinillä ja ikkunoissa? Sen ikkunat ovat omaperäiset. Sen okrainen väri sulautuu metsään.
–Sulautuu metsään. Jöriläs toisti mumisten ja sulki hetkeksi silmänsä.
Samalla hetkellä lintujen laulu täytti tuokioksi metsän. Niillä oli ihan omat hyräilyt. Ne eivät muistuttaneet sitä linnun liverrystä, jota Taiga kuunteli tätinsä pihapiirissä. Liverrys ja hyräily tekivät metsästä turvallisemman.

Taiga oivalsi, että joka kerta, kun hän kehui Jörilästä tai tämän metsää, Jöriläs muuttui lempeämmäksi ja samalla linnut alkoivat laulaa.
Talon edessä virtasi pieni joki, jonka yli kulki puinen silta. Silta päättyi talon oven eteen. He ylittivät sillan peräkkäin. Jöriläs avasi oven ja päästi Taigan sisään. Reina-kissa hiipi esiin puiden suojasta ja seurasi heidän perässään.
Heti kynnyksellä tulvahti nenään tunkkainen, vanha haju. Taiga nyrpisti nenäänsä. Jöriläs jyrisi:
–Mitä sinä nyrpistelet?
–Meinasin aivastaa, mutta en aivastakaan. Meillä Perussa tietää hyvää, jos aivastaa silloin, kun astuu ensimmäisen kerran kynnyksen yli taloon. Taiga keksi nopeasti sanoa ja toivoi, ettei Jöriläs tuntisi Perun tapoja.
–Aivasta heti! Minä tahdon itselleni hyvää.
Taiga ei saanut aivastusta millään tulemaan, ja Jörilään ympärille alkoi kerääntyä mustia pilviä. Reina ponkaisi Taigan syliin ja pyörähti pari kertaa hänen nenänsä edessä.
Hatshii! Kaikui juuri, kun Taiga astui kynnyksen yli.
Jörilään kasvot punehtuivat kevyesti ja pilvet katosivat hänen ympäriltään.
Taiga hämmästeli sotkuista eteistä.
–Pidätkö talostani? Jöriläs kysyi.
–Se on sisältä niin erilainen kuin ulkoa, Taiga vastasi.
Jöriläs oli jo tottunut Taigan pohdintoihin, eikä alkanut heti ärjyä. Hän jäi odottamaan. Taiga jatkoi:
–Vastakohtainen. Mikä on satumaisen vastakohta?
–Todellinen?
–Ei, tämä ei ole ollenkaan todellinen.
–Miksei muka?
–Todellinen on sama kuin tavallinen. Sinun talosi on sisältä raju.
Taiga käänteli ja kallisteli päätään. Hän olisi halunnut sanoa ruma tai karu, mutta tiesi jo, että Jöriläs synkistyisi kummastakin ilmaisusta.
–Esitteletkö taloasi tarkemmin?
–Mieluusti, sillä minulla on sinulle kysymyksiä, joihin sinun on syytä osata vastata.
Taiga pelästyi. Entä jos hän ei osaisi.
He lähtivät kävelemään kiviportaita alaspäin. Koleus tuntui tennareiden läpi jalkapohjissa. Taiga tunnusteli jokaista askelmaa. Viimeinen porras. Eteen avautuva huone oli hämärä. Taigan silmät tottuivat nopeasti pimeään. Hän erotti edessään häkin ääriviivat. Sen sisällä näkyi liikettä.
Taiga katsoi tarkemmin. Siellä makasi pikkiriikkinen, kaunis ja hento olento. Sillä oli vaaleanpunainen mekko yllään. Hiuksissa sillä oli punainen rusetti. Se liikahti vain aavistuksen kääntäessään kylkeään.
–Mi-mitä se tekee häkissä?
–Kysymyksesi on täysin väärä! Jöriläs jyrisi ja jatkoi: Sen jälkeen kun sain hänet kiinni ja panin häkkiin hän ei ole tehnyt yhtään mitään. Siksi kysyn sinulta, mitä hänelle olisi tehtävä, että hän tekisi taas!
–Mitä sen pitäisi tehdä?
–Etkö sinä tolvana ymmärrä? Koska hän on Kolmen toivomuksen keiju, hänen pitäisi toteuttaa toivomuksia!
Kolmen toivomuksen keiju vapisi kalpeana. Taiga katseli sitä hetken, kääntyi sitten Jörilästä kohti ja sanoi:
–Ensinnäkin sillä on kylmä. Toiseksi sillä on nälkä, ja kolmanneksi se pelkää. Siinä olisi kolme pikkiriikkistä toivomusta, jotka sinun olisi toteutettava.
Jöriläs muuttui tummanpunaiseksi. Punainen oli erilainen kuin edellisellä kerralla, jolloin hän oli punehtunut vain häivähdyksen. Taigaa hirvitti. Nyt hän ei saisi antaa tilaa pelolle. Muuten Kolmen toivomuksen keiju kuolisi. Niinpä ennenkuin Jöriläs alkoi jyristä, Taiga sanoi:
–Täyttäisitkö itse toivomuksia kylmissäsi, peloissasi ja nälissäsi? Taikasauva voisi vaikka lipsahtaa, ja tulvisi täysin eri taikoja tärinän takia.
–Jos olisin Kolmen toivomuksen keiju, taikoisin itselleni ruokaa, lämpöä ja rohkeutta.
–Itselleen ei voi koskaan taikoa. Ei koskaan.
–Miksei?
–Toivomukset eivät ole alennusmyyntitavaraa, joita napataan edullisesti ja ansaitsematta. Ne eivät ole käskyjä eivätkä määräyksiä. Keiju voi antaa sinulle toivomuksen, mutta hänen ei ole pakko antaa.
Jöriläs tapitti Taigaa.
–Sinä valehtelet. Eihän toivomuksista ole mitään hyötyä, jos minun on ensin tehtävä jotain hyvää ja ansaittava ne. Toivomukset ovat toivomuksia, ja niitä täytyy toteuttaa. Varsinkin, jos on Kolmen toivomuksen keiju.
Taiga tuskastui:
–Jöriläs, toivomukset ovat kuin ystävyys tai rakkaus. Kuolleena keijusta ei ainakaan ole sinulle hyötyä.
Jöriläs rymisteli kohti keittiötä. Sieltä alkoi kuulua kolinaa, ja hetken kuluttua hän seisoi teekannu kädessään häkin edessä.
–Missä avain on?
Jöriläs kaivoi taskuaan, avasi häkin oven ja antoi Taigan astua sisälle. Taiga oli niin huolissaan keijusta ja tämän hyvinvoinnista, ettei ajatellut mitään muuta. Kun hän astui häkkiin, ovi kolahti hänen perässään kiinni. Avain kääntyi lukossa. Taiga säpsähti, mutta komensi Jörilään takaisin keittiöön valmistamaan keiton. Itse hän nappasi häkin seinustalla olevan lämpimän viltin ja astui sitten lähemmäs keijua. Hän kietoi hauraan Kolmen toivomuksen keijun viltin sisään.
Taiga tunsi metsän henkien salaisuudet. Hän tiesi myös, että jos keiju lähtisi pelästyksissään lentämään, se saattaisi törmätä häkin seinään. Se ei ehkä kuolisi, mutta loukkaisi itsensä rytäkässä. Ensin se pitäisi saada rauhoittumaan ja sen olisi saatava ruokaa. Taiga piti keijua lähellä itseään ja hyräili sille unilaulua. Hän tunsi keijun sydämenlyönnit omaa vatsaansa vasten. Lyönnit muuttuivat hitaammiksi. Keiju alkoi rauhoittua.
Taiga kaatoi ruusunmarjateetä painavaan rautamukiin ja jäähdytteli sitä. Sitten hän tarjosi mukia keijulle. Tämä kasteli huuliaan varovasti teessä. Muutaman siemauksen jälkeen keijun kasvoille alkoi tulla väriä. Taiga huokaisi helpotuksesta. Ja sitten hän manasi omaa tyhmyyttään. Nyt hänkin oli vankina tässä tylsässä häkissä.
Tuoksuvaisen minuutin kuluttua Jöriläs palasi takaisin tomaattikeittokipon kanssa. Kun ruuan tuoksun tuli nenään, Taigan maha murisi. Hän tajusi, ettei ollut syönyt koko iltapäivänä mitään. Samalla hän alkoi ihmetellä, missä Reina-kissa viiletti. Tuskin ajatus oli tavoittanut hänen aivonsa, kun vierestä kuului kurnahdus.
–Kävin vain katselemassa ympärilleni. Täällä on kaikkea kivaa.
–Mitä kivaa löysit?
–Hirveästi häkkejä ja hämän.
–Minkä hämän?
–Hämähäkin. Sinähän luit eilen äidinkielenkirjasta, ettei samassa lauseessa saa sanoa kahdesti samaa sanaa. Reina selitti ja jatkoi:
–Tämä on ainut häkki, jossa on asukas.
–Asukas? Nyt meitä on täällä kaksi, ja tarkemmin katsottuna, olemme vankeja, emme asukkaita. Mene sinä edes piiloon, ettet päädy samaan häkkiin. Taiga sihahti vastaukseksi.
–Kenelle sinä puhut? Jöriläs jyrisi
–Keijulle tietysti. Taiga pyöritteli silmiään ja jatkoi:
–Meilläkin on nälkä. Tuotko kaikille kipot, niin voimme syödä yhdessä.
Jöriläs lähti taas keittiöön. Taiga ihmetteli tämän tottelevaisuutta. Pian olento palasi ruokakuppien kanssa. He istahtivat lattialle ympyrään ja alkoivat kauhoa ruokaa suihinsa. Kaikki olivat nälkäisiä, ja siksi ruokailun ajan vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.
Kun kaikkien vatsat olivat täynnä, Jöriläs alkoi taas mylviä:
–Sinä olet komentanut minua tarpeeksi. Saat vastapalvelukseksi hoitaa niin, että Kolmen toivomuksen keiju alkaa täyttää toivomuksia.
–Mitä sinä toivoisit itsellesi?
–Kaikenlaista. Jörilään poskelle vieri kyynel.
–Oletko sinä yksinäinen? Siis joskus.
–Mitä se sinulle kuuluu! Jöriläs huusi ja hänen äänensä särähti. Hän kiepsahti ympäri ja hävisi ripeästi keittiöön.
–Kuule, Taiga, kuiskasi keiju, olet huolehtinut minusta hyvin. Nyt saat toivoa jotain ja toteutan sen.
Taiga tuijotteli mietteissään eteensä. Olisi niin paljon toivomuksia. Toivoisinko, että saisin äidin ja isän Suomeen. Vai toivoisinko, että saisin ystäviä. Vai, että pääsisimme täältä vapaaksi? Kaikki nuo ovat itsekkäitä toivomuksia. En tahdo muuttua Jörilääksi.
Silloin hänelle välähti. Hän kuiskutti Kolmen toivomuksen keijun korvaan. Keiju hymyili ja pyöräytti taikasauvaansa.
Samalla hetkellä ulkoa alkoi kuulua lintujen liverrystä. Jöriläs ryntäsi heidän luokseen.
–Mitä on tapahtunut? Taloni ympärillä pyörii lapsia ja metsäni raikuu naurusta.
–Minä toivoin, että kaikki lapset saisivat rohkeutta ja uskaltaisivat taas tulla metsään.
–Voi ei. Minulle ei ole enää tilaa täällä, voihki Jöriläs.
–Menehän nyt ulos ja katso. Sinulle on aina tilaa omassa metsässäsi. Ja muista, että rakkauden ja ystävyyden voima on suurempi kuin väkivallan voima.
Jöriläs lompsi ulos talosta, istahti isolle kivelle ja pysytteli hiljaa paikallaan. Taiga katsoi ikkunasta, miten pieni tyttö kiipesi Jörilään sylin. Muutaman läheisyyssekunnin jälkeen Jöriläs hymyili. Silloin koko metsä puhkesi eloon. Linnut liversivät virheetöntä lauluaan, lehdet täyttyivät syvistä väreistä, ja nauru raikui puiden oksilta ja juurilta.
Häkin ovet avautuivat, ja Taiga liittyi leikkivään joukkoon.
Kun auringon viimeiset punaiset säteet häipyivät metsän taakse, lapset lähtivät koteihinsa. Jöriläs istui vielä tuokion talonsa portailla, siemaili teetä ja kuunteli lintujen laulua ja puiden huminaa.
Taiga ja Reina palasivat kotiin. He olivat niin väsyneitä, että menivät nukkumaan ilman iltaruokaa.
Tuon päivän jälkeen Taiga ei ollut ikinä yksinäinen. Olihan hän vapauttanut metsän.

Lector 2017