Raatihuoneen kellon lyödessä yhdeksän kertaa istahdin ruskealle nahkasohvalle. Minusta tuntui, etten ollut saanut mitään hyödyllistä aikaiseksi, mutta silti tunsin itseni perin pohjin uupuneeksi.
Olin laittanut eteeni Alvar Aalto-sohvapöydälle aivan liian korkean pinon äitini kirjoja mukaani otettaviksi. Kirjapinoa pitäisi siis vielä …
Lue koko teksti