Syksy rapaistelee tiellä, liekittää puita
ei koske kaikkiin
lennättelee lehdet mielensä mukaan.
Tuuli, sanon sinulle palelevalle vaitiololle.
Kysymättä lupaa kilahtaa sateen kolmisointu.
Pudotat lehtiä, yhteytesi kasvuun, vihreän hengitykseen.
Paljaana pyydät katsomaan ääriviivojasi.
Ystäväpuu, niin kevyt on hahmosi
oksien heijastus taivasta vasten.
Talven taakka lähestyy
jään solmima nauha, pakkasen, lumen ja tuulen
tykittämä panssari.
Vaikka odotit, jäätävänä yllätyksenä se tulee
paleleville oksillesi
pakottaa minut koputtamaan viluista ovea.
©Pirkko Arola
