Tarinavirta

Kreetta-Stiina saa palvelupaikan Oulusta. Rippikoulun jälkeen äiti uskaltaa päästää hänet yksin. Kaikki vanhemmat sisarukset ovat jo muuttaneet kotoa, nyt on Kreetta-Stiinan vuoro. Arvo-veljellä on kaupungissa vakituinen työ konepajan apumiehenä. Kesällä hän kävi näyttämässä vasta vihittyä vaimoansa. Aliisa lupasi kysellä Kreetta-Stiinalle jotakin sopivaa ja sitten häneltä tuli kirje, että nuoren herrasväen perheessä löytyi paikka, lapsia on vain yksi. Eivät ole rikkaita, mies on taiteellisella alalla. Yöllä ei taaskaan saa nukuttua. Kreetta-Stiina on jo lapsesta kävellyt unissaan. Siinä saattaa tehdä asioita, jotka hereillä ovat mahdottomia. Kerran hän meni niitylle keskellä yötä ja riisui itsensä ilkosilleen, ripusti yöpaitansa koivun oksalle ja meni puun juurelle makaamaan, nukkui siinä aamuun asti. Niittomiehet löysivät hänet ja isä sanoi, että panivat pilalle. Nousi kova kuume ja hän puhui houreissaan äidille sopimattomia. Vasta pitkän ajan jälkeen äiti kertoi, sellainen häpeä se oli. Silloinko se tapahtui? Itse ei muista, eikä voi kysyä. Kukaan ei halua sellaista naista, äiti sanoo, pitää elää niin kuin muutkin ihmiset, eikä kulkea unissaan.

Matkatavarat hän on pakannut moneen kertaan, vaikkei mukaan ole ottaa kuin parit alusvaatteet ja kesällä rippilahjaksi saatu musta pyhähame. Se on hyvää kangasta, menee kesät talvet, sen äiti katsoi jo ostaessa. Hame on Kreetta-Stiinan arvokkain omaisuus. Kirkkohame pitää laskostaa vielä uudelleen, ettei kangas rypisty. Hän sulkee uuden laukkunsa sivusta soljella. Isä osti laukkukankaan kevätmarkkinoilta ja äiti ompeli sivuille taskutkin, joissa on napeilla kiinnitettävät lipat. Ompelutarvikkeisiin meni pitkä penni. Arvo lupasi hankkia syksyllä hameeseen sopivat kengät, ei hänestä muuten tule kaupunkilaista. Kotona on saanut kulkea kesät avojaloin ja talvet äidin vanhoissa saappaissa, mutta nyt hänestä tulee oikea nainen, vaikka rahan menoa se tietää. Arvo on luvannut laittaa kunnolliset jalkineet, siitä Kreetta-Stiina on hyvillä mielin, vaikkei aina tiedä, mikä kelpaa ja mikä ei, mutta Arvo tietää ja varsinkin Aliisa, joka on hyvästä perheestä. Arvo on perheen pojista nuorin, muut veljet ovat jo vanhoja. Kaikilla heillä on vaimot ja lapset. Arvokin on monta vuotta vanhempi, muttei ollenkaan tärkeä.

Kreetta-Stiina olisi tahtonut mennä kaupunkiin yhdessä Siirin kanssa, mutta Siirin äiti ei päästänyt. He ovat parhaat ystävät, jo alakoulussa istuivat vierekkäin, ensimmäisessä rivissä ja ripille pääsivät yhtä aikaa, seisoivat vieretysten alttarilla. Siiri lähti edellisellä viikolla palvelupaikkaansa, korpitaivalten taakse, suureen taloon. Kreetta-Stiina saatteli, kun Siiri lähti hevoskyydillä, komeilla kärryillä. Hevosmiehenä oli talon poika, eläväkatseinen ja vilkas. Ei hän talollisen pojalta näyttänyt, sanoi nimekseen Heikki. Kreetta-Stiinaa harmitti, kun poika oli niin mukava ja höyli. Hymyili ja sanoi, ettei ole kummoinenkaan korven eläjä. Harvoin sieltä ihmisten ilmoille lähdetään. Kun Siiri istui pojan vieressä kuskinpenkillä, Kreetta-Stiina melkein toivoi, että hän itse olisi istunut siinä Siirin paikalla, eikä olisi ollenkaan lähdössä kaupunkiin.

”Siellä se hevosmies jo odottaa!”

Kreetta-Stiina säpsähtää ja nousee nopeasti, pukee kädet vapisten puhtaat vaatteet. Entä jos hän myöhästyy ja hevosmies menee menojaan. Poskia kuumottaa. Saatuaan paidan päälleen hän ryntää keittiöön. Hevosmies istuu kaikessa rauhassa ja ryystää kahvia, vilkaisee vain ja hymyilee sopuisasti. Ei miehellä ole ollenkaan kiire. Hän kulkee kaupungissa kauppaamassa kyläläisten tuotteita: kalaa, lihaa ja maitoa, joskus naisten kudelmia ja miesten puutöitä.

Puuro ei maistu, vatsaa vääntää, hikoiluttaa. Äiti hoputtaa syömään kun on pitkä päivä edessä. Kreetta-Stiina työntää puurolusikan suuhunsa ja nieleskelee väkisin.

”Syövätkö siellä kaupungissa ollenkaan puuroa?”

Hevosmies naurahtaa. Kreetta-Stiina painaa katseensa. Poskia polttaa ja otsalta valuu hiki. Sitten mies nousee ja kaikki lähtevät pihalle. Äiti työntää evääksi leipäpaketin ja mehupullon. ”Nuorimmainenko tämä on?” hevosmies kysyy.

”On meillä vielä Eeva, kaikki muut ovat menneet. Tästäkään tiedä, näkeekö koskaan enää.”

Äiti kääntää selkänsä ja jää portaille seisomaan.

”Kirjoita edes sinä, kun ei mitään tietoa koskaan tule.”

Kreetta-Stiina nousee rattaille ja pyörät pyörähtävät kitisten liikkeelle. Alkumatkasta mies antaa hevosen kulkea omaan tahtiinsa, sytyttää piippunsa ja imeskelee mustaa vartta.

”Pelottaako?”

”Vähän”, Kreetta-Stiina kuiskaa.

”Äkkiä siihen tottuu. Kohta et muuta elämää muistakaan.”

Kyllähän mies tietää, kun on niin monta kyytiläistä kaupunkiin vienyt.

Tie kulkee ensin koskista jokivartta, sitten kumpareista metsätietä, rattaat keikkuvat, kaksin käsin saa pitää laidoista kiinni. Sitten alkaa leveä hiekkatie ja meno on tasaisempaa. Sankka metsä pimentää varjollaan koko väylän. Kreetta-Stiina odottaa koko ajan, milloin kaupunki alkaa, mutta silmät väsyvät. Hevosmies torkahtelee. Kreetta-Stiina kyselee paikkojen nimiä. Mies hymähtelee, silmissä haluton katse. Puolen päivän aikoihin he pysähtyvät ruokkimaan hevosen. Äidin eväspaketit ovat laukun sivutaskussa käden ulottuvilla. Leipien välissä on oikeaa makkaraa ja paistettu muna. Tuntuu, että äiti vielä matkan takaa pitää huolta. Jos tulee oikea ikävä, aina on kotona paikka häntä varten. Sen äiti muisti sanoa moneen kertaan ennen lähtöä.

Hän pureskelee hyvällä halulla leipää ja juo kaivosta nostettua jäätävän kylmää vettä. Matka jatkuu, pitää päästä perille ennen iltaa.

Pitkällä suoralla tulee vastaan suuria peltokaistaleita. Metsä harvenee ja aurinko paistaa suoraan poskille. Pitääkö riisua takki? Ei haluta tulla kaupunkiin pelkässä paidassa. Paidan päällä on vain äidin esiliinasta pienennetty puolimekko, jossa on rintalappu ja henkselit. Ei Kreetta-Stiina kotonakaan pelkässä paidassa kylillä kulkenut, siellä saattoi tavata poikia. Äidin kuullen niistä ei voinut puhua. Siirille hän tietysti kertoi kaikki salaisuudet. Sitä vartenhan ystävät ovat. Koulussa jokaisella tytöllä oli mielitietty. Siirillä se oli naapurin Vihtori, pitkän huiskea ja komea, mutta hiljainen ja arka, ei hänen kanssaan puheisiin päässyt. Kreetta-Stiinan ihastus oli Ilmari, ison talon poika ja siitä ylpeä. Katse painuu, jaloissa on vain vanhat virsut. Ne pitää muistaa työntää penkin alle heti kaupunkiin tultua.

Näkyviin tulee ensin yksittäisiä taloja, sitten isoja taloryhmiä, monet ovat oikealla maalilla maalattuja. Kaupungissa pehmeä hiekkatie muuttuu muhkuraiseksi mukulakiveksi. Hevosmies vetää suitsia kireämmälle, hevonen vilkuilee sivuilleen, vastaan tulee rattaita ja oikeat kuomut, joita vetää kaksi hevosta rinnakkain. Kreetta-Stiina katselee ihmisiä. Väki kävelee pitkin tien reunoja, kivisillä käytävillä, eivät katso eteensä. Kaksi miestä, molemmat hattu päässä, tulevat toisiaan vastaan. Kumpikin tuijottaa väärään suuntaan, toisiaan eivät katso, katsovat ohitse. Miehet lähestyvät, näyttää kuin törmäisivät, mutta sitten, yhtäkkiä, kumpikin ottaa askeleen sivuun, ja menee toisensa ohi.

Kun tullaan torille, näkyy meri. Kirkkaassa auringonpaisteessa veden pinta häikäisee silmiä, Kreetta- Stiina kääntää katseensa kauppapaikalle ja näkee heti yhdellä kertaa kaikki kaupunkilaiset, joita hän on kotona salaa pelännyt. Hän ei saa katsettaan irti. Rattaiden viertä tulee kulkemaan pellavapaitainen poika, katsoo julkeasti suoraan kasvoihin ja virnistää koko naaman leveydeltä. Poika kävelee niin lähellä, että askelten rytmissä heiluva olkapää koskettaa polvea. Hän tarttuu kädellään rattaiden penkin reunaan, keikuttelee päätään, viheltelee ja iskee silmää. Hevonen pysähtyy nytkähtäen ja poika jatkaa matkaansa selkä heiluen.

”Joko heti rupeat poikia katsomaan?” Hevosmiehen huulet venyvät ilkeästi.

Kreetta-Stiinaa hävettää, veri nousee poskille.

Sitten tori jää taakse. He tulevat pienelle kujalle. Siellä on Arvon ja Aliisan kortteeri.

”Aluksi huone ja hella”, Arvo sanoi kesällä käydessä. ”Kyllä sinne yksi likkalapsi mahtuu.”