Viimeisenä aamuna herään verkkaan, koska valoa ei ole. Helmikuun alussa aurinko käy taivaalla vain kylässä.
Äiti uskoo vilustuneensa: kylmä pakottaa jo ohimoilla, vaikkei kiipeäkään vielä kuumeeksi. Helmikuun alussa kuka hyvänsä sairastuu herkästi. Ihmiset sairastavat silloin paljon, koska pakenevat valotonta taivasta, päätyvät samoihin huoneisiin, etsiytyvät lähelle toisiaan.
Edellisen illan äiti on istunut lukulamppunsa keltaisessa valossa. Hän on istunut paikoillaan kauan ja haravoinut punakynällään kotiaineiden pinkkaa, vaikka päätä kivistää jo. Hivuttaen yltyvä kipu pakottaa kääntämään katseen valosta ja huokaamaan sormenpäät ohimoilla.
Äkkiä hän nousee aloiltaan, kävelee puhelinpöydän ääreen ja valitsee numeron ulkomuistista. Numerolevy päästää vaihtelevan mittaisen äänen joka pyöräytyksellä. Äiti puhuu pitkään, puhuu matalalla äänellä, huokaa sanoja kovempaa painaessaan kuulokkeen viimein paikoilleen. Puolen tunnin kuluttua hän kiirehtii taas pinkan äärestä puhelimeen, joka kilisee vaativasti mutta ei ehdi soida kahta kertaa enempää.
Minä en jää sisään. En jää kuuntelemaan, mistä puhutaan. Minä kiipeän jääksi jäätyneen lumihevoseni päälle ja seuraan silmilläni, kuinka lumihiutaleita eksyy katulamppujen jättämiin kelmeisiin kaariin. Hiutaleita leijailee omenapuiden kohmeisille oksille ja räystäille, jotka kasvavat jääpuikkoja. Hengitän huurua ympärilläni pimenevään iltaan ja liikuttelen varpaitani villasukkien sisällä.
Lumisade saapuu idästä. Lumisade kiirii metsien yli ja lävistää maiden rajat. Ihmisiä seisotetaan Neuvostoliittoa ja Suomea erottavalla rajalla tuntikausia, mutta lumisade ei piittaa mistään. Lumesta raskaat pilvet uivat vaivattomasti idästä länteen ja tuovat tullessaan lupauksen lämpenevästä ajasta.
Pilvien alle syntyy eräs helmikuun aamu, viimeinen aamu. Ja se aamu on valoton ja raskas, se on aamu, johon herää väsyneenä ja verkkaasti, ja se on aamu, jona kipu jo jyskyttää herkeämättömänä molemmin puolin päätä.
