Silakkaa käytettiin länsirannikolla ennen vanhaan tutin korvikkeena, kitisevälle mukulalle työnnettiin suolasilakka suuhun imeskeltäväksi. Minä olen niin nuori, että tiettävästi jouduin vauvana imemään muovituttia. Ennen vauvoilla oli paremmin.
Silakkaa rupesin syömään vasta siinä iässä, kun maitoa vahvempaa oli luvallista ihmiselle antaa. Olen silakansyöjänä menettänyt ensimmäiset kuukauteni äidinmaidolle. Huolimatta vajaasta kokemuksestani väitän oppineeni silakansyönnin ainakin tyydyttävästi.
Aikamiehenä olen jatkanut silakkafanitusta. Siihen ovat johdattaneet äidin silakkalaatikot, paistetut silakat, silakkarullat, suolasemmoiset ja niin edelleen.
Isoisäni opetti, miksi silakka täytyy syödä pyrstö edellä: pään kanssa ehtii silloin puhua merikuulumiset.
Kypsät silakat syön ruotoineen. Ruodot ovat viisaitten mukaan terveellisiä. Pyrstö maistuu mukavan rapealta, pään jätän suosiolla lautaselle.
Tuiki tavallisena työpäivänä, olkoon vaikka tammikuinen tiistai, työpaikkani lounaalla tarjottiin paistettuja silakoita. Ahmin niiltä reipaasti ja perunamuusia palan painikkeeksi. Silakat maistuivat maukkailta, jopa syntisen hyviltä, koska sain rangaistuksen: viiltävä pistos alkoi piinata kurkussa. Ruoto juuttui ruokatorveen. Äidin oppien mukaan yritin niellä isoja paloja leipää ja juoda vettä. Ei auttanut, tunne vain paheni.
Palasin työni ääreen. Tuntui kuin parsinneula olisi poikittain aataminomenan takana.
En kestänyt, oli haettava apua.
Marssin työterveyshuoltoon ja pyysin pääsyä ruodon poistoon. Minut ohjattiin terveydenhoitajan pakeille. Nolona selitin asiaani itseäni huomattavasti sievemmälle hoitajattarelle. Pieni ruoto kurkussa ei ollut aikuisen miehen vaiva, mutta minkäs teit kun pisti.
Hoitaja otti asiani vakavasti. Hän pyysi avaamaan suun kohti pöytälamppua, joka valaisi kieltäni. Tottelin ja yritin katsoa hämmentyneenä kattoon sillä aikaa, kun ammattihenkilö tuijotti syvälle sisälleni. Hän työnsi ison jäätelötikun näköisen puulastan kieleni päälle. Arvelin hoitajattaren näkevän sieluuni asti. Peloissani odotin kommenttia.
Sisar ei tunnustanut löytävänsä mitään pistävää. Minä tunsin sen edelleen. Tilanne tuli entistä vaikeammaksi.
Hoitajatar myönsi kyvyttömyytensä kurkkuni suhteen:
– On turvauduttava kirurgin apuun.
Minä kauhistuin:
– Pitääkö suorittaa kurkunleikkaus?
Kohta nökötin kovalla tuolilla terveysaseman käytävällä ja jännitin. Kului monta pitkää minuuttia. Lukuisia ilmeettömiä valkotakkeja vaelsi hollannikkaat kopisten ohitseni. Lopulta ovesta, jossa luki Kirurgi, kurkisti valkotakkinen tumma herra, lausui mutisten nimeni ja pyörähti takaisin sisään. Astelin häpeissäni hänen perässään, vaivata nyt kirurgia pelkän silakanruodon takia. Siirsin häpeän hoitajalle: mitäs lähetti minut tänne. Kirurgi ei pienentänyt nolouttani tuijottamalla suoraan kohti ja hymyilemällä oikealla suupielellään:
– Vai silakanruoto!
Ammattimies ryhtyi pitemmittä puheitta toimeen. Hän otti spraypullon käteensä: suu auki ja suihketta kurkkuun. Oletin, ettei se ollut hyönteismyrkkyä vaan puudutusainetta.
Odotettiin hetki. Jälleen suu auki. Kirurgi tunki hammaslääkäristä tutun varrellisen peilin syvälle nieluuni. Ei yököttänyt, kurkku oli puudutettu. Jos olisin ollut hammaslääkärissä, olisin toivonut, ettei mitään löydy. Nyt odotin, että jotain löytyy.
Ei löytynyt.
– En näe mitään, totesi kirurgi.
Minun nolouteni lisääntyi.
– Jos siellä on pieni ruoto, vatsahapot sulattavat sen, hän totesi lakoonisesti, – isoja ruotoja silakassa ei olekaan.
Suljin suuni.
Nousin tuolilta katsomatta tohtoriin ja astelin ovelle.
̶ Kiitos, mutisin ja hipsin liukkaasti tieheni piikki edelleen jossakin kielen ja vatsan välillä. Seuraavana aamuna se oli poissa.
Silakat syön edelleen ruotoineen pyrstö edellä ilman päätä. Eihän se silakan vika ole, jos ruoto ei läpäise ahdasta kurkkuani.
Olipa oiva kirjoitus! Pystyn hyvin samastumaan tunteeseen, minulla on lapsuuden trauma kurkkuun juuttuneesta siian ruodosta. Siihen liittyykin oma tarinansa, voisin sen vaikka kirjoittaakin. Juttusi joka tapauksessa inspiroi. Kirjoittamaan, ei syömään silakoita.
Naseva, helppolukuinen, kielellisesti nokkela, silakanruotoon tulee monella ihan uusi näkökulma. Ja silakansyöntiin. Ja länsisuomalaisuuteen. Kyllä tämä oikea pakina on: lyhyehkö, sattumuksellinen, lukijaa jännittää ja hiukan huvittaakin (ainakin kokemusasiantuntijaa).
Oikea tapa tietysti syödä silakkaa on torinkulma, siinä Mäkisen tyttäristä vasemmalle. Kahden sormen väliin kullankeltainen suupala ja ilman muuta pää edellä – siis silahkan pää. Eikä sormiin jää muuta kuin viileän kostea tuntuma.
Aikoinaan meillä on syöty joka lauantaiehtoo pellillinen silakoita, joiden resepti on ollut kotoisin Kekkoselta. Isäntä = meidän soffamies lupasi, että kun seuraavan kerran syödään yhdessä, nuoriväki saa tehdä ja hän vihdoinkin paljastaa sukukalleuden: Kekkossilakoiden oikeaoppisen reseptin – eikä takuulla löydy ruotoja. Ne on hukutettu, hm, liemiin.