Ensimmäinen queer-kulkueeni oli Dyke-marssi Lontoossa.
1986.
Lesbo oli poliittinen, seksipositiivinen antiperhekategoria.
Vain tyttölapset oli sallittu, mutta kun breederiys oli pannassa niin eipä niitäkään näkynyt.
Rebel Dyke -anarkistikaverini raahasi minut marssille, oltiin niin nahkavetimissä kuin jaksettiin kantaa, hän tahtoi kulkueen kärkeen, liehutti banderollia että heterot hittoon, muu poppoo kantoi sixpackkejään ja blondattuja siilejään.
Loimusi pahoja katseita, sex wars oli vielä tuore asia.
Vaniljalesboihin suhtauduimme arrogantisti ja halusimme provosoida näitä, termi niputti mielessämme kaiken ja kaikki sen mitä emme halunneet olla: hellästihipelöiviä, parisuhteeseen hukkuvia huumorintajuttomia ruutupaitoja.
Kaikilla roikkui musta kotsa takaraivolla ja punaiset henkselit takamuksen päällä.
Tatskat eivät vielä olleet muotia, mutta rööki oli.
16-reikäisiä DocMartenseja oli haettu Covent Gardenin aukion kaupasta. Housunpuntit oli kääritty rullalle dokkisten varren loppuun.
Oma nahkatakki oli ostettu Amsterdamista, Waterloopleinin kirpparilta. Lesbojen koodi.
Leather Marys.
Esteettinen queer-tunne oli herätetty punkin suuntaan. Vivianne Westwoodin vaikutus näkyi, nahkatakeissa sojottivat olkapäistä monen tuuman kattonaulat terävä piikkipää ylöspäin. Keskiluokan keskisuuren kaupungin suomikasvatille tämä oli unohtumaton visuaalinen rykelmä.
Miten me käpälöimme toisiamme? Parisuhteet olivat kapitalismin belsebuubia, joten olkapäiltä ei viehättymyksiä pidelty, ehkei kädestäkään. Kaksi tyttöystävää oli liian vähän, ne olisivat vain joutuneet keskenään porvarillisen mustasukkaisuuden kudelmaan. Kolmesta ylöspäin, mieluummin viisi, mieluiten ei yhtään.
Bottomeita oli naisissa liian vähän, joten aktiivisempia butcheja kierrätettiin kouluttamassa muita lesboja ottamaan seksuaalisen aloitteen ohjat.
Joukko oli kuin raisu ameeba, ehkä päädyimme Trafalgar Squarelle, ehkä emme, ainakin remuttiin pitkin Strandia. Doubledeckerin ylätasanteen etupenkillä oli useampi nahkadyke. (Yksi kertoi nuoruudestaan hyväksikäytettynä kun keikuttiin yölinjalla takaisin kohti Brixtonin squatteja. Tämä tarina jäi mieleeni, vaikken halunnut tuolloin tehdä mistään johtopäätöksiä.)
Samoihin aikoihin avattiin Lontoon legendaarinen sm-dykemekka, Chain Reaction. Sen ensimmäinen versio, surrealistinen lesboanarkistitaideklubi tapahtui Amsterdamissa, järjestin illan itse Seijan, toisen suomalaisen squatlesboanarkistinaisen kanssa. Ihailemani Orka Lá Rosen lesbosquatpunkbändi soitti seinälle heijastettuja Maya Derenin leffoja vasten. Olin hakenut leffatkelat Amsterdamin naiselokuva-arkistosta lainaksi. kaadoin jengille hanasta olutta punaisissa tekonahkapöksyissä jotka olin lainannut kotkalaisessa kesäteatterissa niitä käyttäneeltä kaverilta.Â
Seija tunsi Brixtonin, minä Amsterdamin. Jätin Lontoon sm-kabareettisen Chain Reactionssin avajaisten aikaan hetkeen mielijohteesta. (Voi olla, että tein sittenkin johtopäätöksiä, omasta kuulumisestani, vähäisestä kokemuksestani ihmisyydestä – myös Lontoon musta savuinen ilma juuttui kurkkuuni ja kaipasin hapekasta maailmaa.)
Sielultaan vaativa intensiivinen Seija lesbokadetteineen vakiinnutti rankistuvan Chain Reactions -klubin Lontooseen noin vuodesta 1987 alkaen.
Nykyään pukeudun ainostaan ruutupaitoihin. Olin hukkumaisillani mustan rekan poiskiidättämään parisuhteen simulaatioon. Räjähtävien pommien kaltainen sarja hämmästyttäviä naissuhteita jätti ylimielisyydestäni mieleni äärille heijastuvia hämäriä tunteita.
Mitään tuskin kadutaan, itku ei saisi juuttua kurkkuun, kurkkukin oli räjähtää.
– Kuvan ottajasta ei tietoa
Â
