Osa 3: Viattomien velka. Riikinkukon siiven alla.
Mirjami ja Leena tapaavat Västeråsissa
Sinä kesänä, heti ylioppilasjuhliensa jälkeen, Mirjami lähti käymään Ruotsissa ja otti yhteyttä Leena Järvinen-Forssiin, joka oli jo yli kahdeksankymmentä mutta pirteä vanhus, joka asusteli rivitalonpätkässä Eetunsa kanssa ja viljeli takapihan kasvimaassa olevassa pienessä kasvihuoneessaan viidakkokurkkuja, mansikkakoisoa, pattypan-kurpitsoja ja kaikkea muutakin. Ne toivat hänelle muistoja nuoruudessa maailmaa kiertäneestä punakiharaisesta opettajattaresta, jolla oli sydän vasemmalla puolella rintaa ja joka oli haaveillut ”sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta” eikä ollut koskaan oppinut kääntämään päätään pois pahuudelta.
Leena ilahtui kovin nuoresta vierailijastaan. Nuori nainen, joka istui häntä vastapäätä valkoisessa rottinkituolissa keskikesän yöttömässä yössä ja skoolasi valkoviinispritzeriä kristallilaseista muistutti häntä itseään aivan liian paljon: nuori nainen, jolla oli unelmia ja joka halusi jättää jälkensä, tehdä jotain, joka tuntuisi itsestä oikealta, toteuttaa itseään vanhan kaavan mukaan kovenevassa yhteiskunnassa, jossa raha ja kyynisyys tuntuivat olevan ainoat asiat, jotka ihmisillä olivat mielessä. Mirjami kertoi olevansa kuvan Maryam kirjassa Isiksen lapsista, ja vanhan naisen jo haalistuneet suklaanruskeat silmät täyttyivät lämpimistä, suolaisista kyyneleistä. Facebookin ryhmään otettiin yhteiskuva Leenasta ja Maryamista, ja Leena, joka oli pysytellyt sivussa keskusteluista, vaikka hän luki niitä usein, postasi sen.
Mirjami ja Leena puhuivat myöhään yöhön yksilön vapaudesta itse valita kohtalonsa, yksilön vastuusta itselleen ja yhteiskunnalleen, vanhemmuudesta yleensäkin. Leena kertoi tutkimuksistaan Isiksen lapset-kirjaa kirjoittaessaan, reportaaseista, lehtiartikkeleista, haastatteluista. Itse hän ei ollut koskaan käynyt Syyriassa, mutta hän oli haastatellut ainakin tusinaa ruotsalaista perhettä, jotka olivat hakeneet lapsen-lapsensa, sukulaislapsensa tai tuttavansa lapsen pois leiriltä, kun hallitus oli antanut heille valtuudet lasten huostaanottoon. Ruotsissa oli tällä hetkellä noin 50 lasta, jotka oli tuotu kotiin Baghouzin kaatumisen jälkeen, al-Holin vankileiriltä. Kurdit, jotka oli jätetty yksinään vastuuseen, kun amerikkalaiset joukot olivat vetäytyneet, koska presidentti Trump ei halunnut astua Turkin presidentti Erdoganin varpaille ja kurdit, jotka olivat vapauttaneet Pohjois-Irakin terroristien vallasta, olivat nyt yksin vastuussa. He vetosivat länsimaihin, että hakisivat lapsensa pois heidän hoivistaan; länsimaiset käännynnäiset ja heidän perheensä olivat kaikkein viimeisten antautuneiden joukossa ja kaikkein vihamielisimpiä ja eniten radikalisoituneita. Heidän vartioinnistaan oli tullut vaikea taakka.
Miten tämä operaatio kotiuttaminen oli onnistunut, siitä oltiin monta mieltä. Että se oli ollut ainoa vaihtoehto ja että humanitäärisistä syistä pakollinen operaatio oli selvää, mutta asiasta oli aikanaan käyty kiivasta poliittista keskustelua. Äärioikeistoryhmät ja osa valtaeliittiäkin olivat olleet hyvin epäluuloisia, etenkin vanhempien lasten suhteen: joukossa oli kaksitoistavuotiaita tyttöjä mustissa kaavuissa silmät vihaa leiskuen ja pari neljätoistavuotiasta, jotka oli jo naitettu terroristeille: Isiksen naisilla oli yksi ainoa suuri tehtävä ja se oli synnyttää lisää sotureita, lisää kansaa kalifaattiin. Pojat, kymmenvuotiaat, osasivat jo tehdä pommeja tavallisista ruokakaupasta ostettavista raaka-aineista: kananmunista, leivinjauheesta ja bensiinistä. Etenkin lapset, jotka oli tuotu sukulaisilleen ja kotiutettu muslimiperheisiin Malmön ja Göteborgin, vähemmässä mittakaavassa Tukholman ja Uppsalan kaupunkeihin ja lähiöihin, olivat vaarassa radikalisoitua, kun he tulisivat murrosikään.
Gävlessä salafiittinen imaami, joka lietsoi vihaa vääräuskoisia vastaan, oli saanut koraanikoulunsa lasten ryhmään uusia kasvoja. Leena oli varma, että heillä oli omat ryhmänsä ja mahdollisesti salainen, maanalainen järjestönsä, joka piti elossa salafitismia, sitä islamin lahkoa, joka oli Isiksen pääideologia. Leena oli jo kauan tukenut poliittisia puolueita, jotka halusivat tiukempaa valvontaa juuri näille imaamien johtamille islamin-uskoisille vapaakouluille ja tarkempaa kontrollia kuka ja ketkä maksoivat imaamien palkat, ja kuka tai ketkä olivat heidät lähettäneet ja minne he raportoivat. Muuten äärisuvaitsevainen arvoliberaali Leena oli vetänyt jyrkän rajan siihen, miten pitkälle lasten uskonnolliseen kehitykseen olisi puututtava.
Vakaumuksellinen opetus ei kuulunut Ruotsin kouluihin ja kaikkein vähiten Lähi-idästä tuotu verenmakuinen ja valtaa tavoitteleva terroristitekoihin erikoistuva, nyt vain enää kytemässä oleva kauhun ja pelon uskonto. Tulisilmäiset papit, jotka juoksivat kadulla sättien naisia, jotka olivat heidän mielestään sopimattomasti pukeutuneita, eivät kuuluneet pohjoismaiseen katukuvaan. Ruotsi oli antelias, vapaamielinen ja hyvää tarkoittava maa ja kansa, joka avasi sydämensä ja kotiensa ovet. Vieras sai käyttäytyä sen mukaisesti, koska kukaan ei ollut pakottanut heitä juuri tänne, Pohjolan mahdollisesti vapaamielisimpään ja vähiten uskovaiseen maahan.
Mirjami jäi Leenalle yöksi ja he söivät aamupalaa yhdessä. Ovella lähtiessään Mirjami lupasi pitää yhteyttä ja halasi lämpimästi vanhempaa naista, joka oli avannut lisää ovea hänen alkuperäänsä, varhaislapsuuteensa ja identiteettiinsä. He eivät kuitenkaan tulisi tapaamaan uudellen.
Pirjo Maarit, milloin olet kirjoittanut tämän? Tuntuu kuin Al-Holin lasten haun ongelmista olisi kirjoitettu loputtomasti jo vuosikymmeniä sitten. Eihän siitä kuitenkaan kauan voi olla. Nyt kaikki huomio on ukrainalaisissa, myönteinen huomio ja hyvä niin. Ei voi kutenkaan unohtaa, että näkymättömien sotavammojen aikapommi tikittää lastenkin mielissä, nyt kaikilla mantereilla,- Pidät tärkeitä teemoja esillä!
Kirjoitin tämän pari-kolme vuitta sitten. En ole henkilökohtaisesti lukenut juuri mitään näistä Al-Holin lapsista muuten kuin mitä somessa on ollut juttuja ja keskustelufoorumeilla tuli esille joitakin todella riipaisevan ilkeitä mielipiteitä. Täällä Tarinavirrassa on kuitenkin ainakin yksi, joka on kirjoittanut jesideistä paljon suuremmalla asiantuntemuksella. Riikinkukon siiven alla oli alunperin tarkoitettu kertomukseksi siitä mitä nettiviha voi teettää, jos on pahasti asennevammainen jo valmiiksi ja siitä kehittyikin sitten jatkokertomus, jossa näitä kotiutettuja lapsia seurataan pienen matkaa heidän elämässään. Täällä Ruotsissa on pakolaisia otettu vastaan suuremmassa määrässä, pitemmän aikaa ja heidän panoksensa yhteiskunnassa sekä hyvässä että pahassa on näkyvämpi kuin Suomessa. Olen varma siitä että tämä Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ja kaikki nämä pakolaisvirrat, raakuudet ja sotarikokset tulevat antamaan aiheita moneen romaaniin, elämänkertaan ja biofiktioon. Hyvä näin, koska onhan ollut todellä merkittävää ja eheyttävää kaikki se kirjallisuus, jota on julkaistu esimerkiksi Toisen Maailmansodan tienoilta, Anne Frankin päiväkirjasta alkaen.
Totta. Senpä vuoksi en harrasta dekkareita, kun tosi elämän kertomukset ihmisistä kuoleman kidassa , on mielestäni tärkeämpiä. Aika ei riitä kaikkeen.- Muutaman maahanmuuttaneen ystävän kautta kaikki on tullut lähelle jo vuosia sitten.- Itse olen historiallisissa sukutarinoissani jäljittänyt ja yrittänyt ymmärtää, mitä merkitsee identiteetin kasvulle esim. kielen ja kirkon vaihtaminen aina seuraavassa sukupolvessa. Suomenruotsi, venäjä, saksa, taas venäjä, ruotsi ja suomi ja puolikielisyys välillä. Luterilaisuus, katolisuus, ortodoksisuus, vapaakirkollisuus jne. Tietysti maaperät, maisemat, vedet, ilmastot, ravinto, tavat, kulttuuri kaikkineen on tehnyt tehtävänsä.- Oma taustani on myös luovutetussa Karjalassa molempien vanhempien puolelta, ainakin 1650- luvulta on esi-isät selvillä. Nuorempana en ymmärtänyt, miten paljon se on vaikuttanut minuunkin. Ehkä puran tätäkin nyt kirjoittamalla.
Ajattelemme samoin monista asioista ja taustammekin ovat samankaltaisia: minusta olisi voinut tulla jotain samanlaista kuin sinusta, ellen olisi keskeyttänyt opintojani ja lähtenyt maailmalle seikkailemaan. Aika ei todellakaan riitä kaikkeen ja sitä tuntuu olevan joka päivä aina vähemmän. Mietin paljon myös maan, kielen, uskonnon, vaihtumisten merkitystä ainakin kerran jokaisessa sukupolvessa; nuo tekstinpätkät naisista aikasiirtymässä ovat osa sukutarinaa neljässä polvessa, joka on suunnitteilla. Samanaikaisesti haluan kirjoittaa laajemman, yhtenäisen romaanin jonka tapahtumat sijoittuisivat Kolumbiaan tai muualle Etelä-Amerikkaan. Kolumbian ja Venezuelan laajojen ruohotasankojen kulttuurissa ja historiassa on uskomattoman paljon ainesta kirjoihin, novelleihin jne. Tämä toisaalta hyvin omaleimainen ja vahva kulttuuri muistuttaa USA:n Villiä Länttä 1800-luvulta yhteiskunnallisessa rakenteessaan ja kehityksessään, mutta kieli on espanjaa, uskonto roomalaiskatolinen ja jopa musiikki ja tanssit poikkeavat täysin muusta kolumbialaisesta.
Aloitin kirjasi lukemisen PDF:nä (Pitkä tanssi) mutta jouduin keskeyttämään sen hetkeksi sillä aikaa kun luen Isabel Allenden “Island Beneath The Sea” valmiiksi ensin. Palaan asiaan ja kerron sitten vaikutelmiani kunhan olen edistynyt niin pitkälle. Alku on ainakin hyvin lupaava ja mielenkiintoinen ja kirjoitat konstailematonta ja selkeää tekstiä, joka vie mukanaan ja jota on ilo lukea.