Mirjami ja Leena tapaavat Västeråsissa

Sinä kesänä, heti ylioppilasjuhliensa jälkeen, Mirjami lähti käymään Ruotsissa ja otti yhteyttä Leena Järvinen-Forssiin, joka oli jo yli kahdeksankymmentä mutta pirteä vanhus, joka asusteli rivitalonpätkässä Eetunsa kanssa ja viljeli takapihan kasvimaassa olevassa pienessä kasvihuoneessaan viidakkokurkkuja, mansikkakoisoa, pattypan-kurpitsoja ja kaikkea muutakin. Ne toivat hänelle muistoja nuoruudessa maailmaa kiertäneestä punakiharaisesta opettajattaresta, jolla oli sydän vasemmalla puolella rintaa ja joka oli haaveillut ”sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta” eikä ollut koskaan oppinut kääntämään päätään pois pahuudelta.

Leena ilahtui kovin nuoresta vierailijastaan. Nuori nainen, joka istui häntä vastapäätä valkoisessa rottinkituolissa keskikesän yöttömässä yössä ja skoolasi valkoviinispritzeriä kristallilaseista muistutti häntä itseään aivan liian paljon: nuori nainen, jolla oli unelmia ja joka halusi jättää jälkensä, tehdä jotain, joka tuntuisi itsestä oikealta, toteuttaa itseään vanhan kaavan mukaan kovenevassa yhteiskunnassa, jossa raha ja kyynisyys tuntuivat olevan ainoat asiat, jotka ihmisillä olivat mielessä. Mirjami kertoi olevansa kuvan Maryam kirjassa Isiksen lapsista, ja vanhan naisen jo haalistuneet suklaanruskeat silmät täyttyivät lämpimistä, suolaisista kyyneleistä. Facebookin ryhmään otettiin yhteiskuva Leenasta ja Maryamista, ja Leena, joka oli pysytellyt sivussa keskusteluista, vaikka hän luki niitä usein, postasi sen.

Mirjami ja Leena puhuivat myöhään yöhön yksilön vapaudesta itse valita kohtalonsa, yksilön vastuusta itselleen ja yhteiskunnalleen, vanhemmuudesta yleensäkin. Leena kertoi tutkimuksistaan Isiksen lapset-kirjaa kirjoittaessaan, reportaaseista, lehtiartikkeleista, haastatteluista. Itse hän ei ollut koskaan käynyt Syyriassa, mutta hän oli haastatellut ainakin tusinaa ruotsalaista perhettä, jotka olivat hakeneet lapsen-lapsensa, sukulaislapsensa tai tuttavansa lapsen pois leiriltä, kun hallitus oli antanut heille valtuudet lasten huostaanottoon. Ruotsissa oli tällä hetkellä noin 50 lasta, jotka oli tuotu kotiin Baghouzin kaatumisen jälkeen, al-Holin vankileiriltä. Kurdit, jotka oli jätetty yksinään vastuuseen, kun amerikkalaiset joukot olivat vetäytyneet, koska presidentti Trump ei halunnut astua Turkin presidentti Erdoganin varpaille ja kurdit, jotka olivat vapauttaneet Pohjois-Irakin terroristien vallasta, olivat nyt yksin vastuussa. He vetosivat länsimaihin, että hakisivat lapsensa pois heidän hoivistaan; länsimaiset käännynnäiset ja heidän perheensä olivat kaikkein viimeisten antautuneiden joukossa ja kaikkein vihamielisimpiä ja eniten radikalisoituneita. Heidän vartioinnistaan oli tullut vaikea taakka.

Miten tämä operaatio kotiuttaminen oli onnistunut, siitä oltiin monta mieltä. Että se oli ollut ainoa vaihtoehto ja että humanitäärisistä syistä pakollinen operaatio oli selvää, mutta asiasta oli aikanaan käyty kiivasta poliittista keskustelua. Äärioikeistoryhmät ja osa valtaeliittiäkin olivat olleet hyvin epäluuloisia, etenkin vanhempien lasten suhteen: joukossa oli kaksitoistavuotiaita tyttöjä mustissa kaavuissa silmät vihaa leiskuen ja pari neljätoistavuotiasta, jotka oli jo naitettu terroristeille: Isiksen naisilla oli yksi ainoa suuri tehtävä ja se oli synnyttää lisää sotureita, lisää kansaa kalifaattiin. Pojat, kymmenvuotiaat, osasivat jo tehdä pommeja tavallisista ruokakaupasta ostettavista raaka-aineista: kananmunista, leivinjauheesta ja bensiinistä. Etenkin lapset, jotka oli tuotu sukulaisilleen ja kotiutettu muslimiperheisiin Malmön ja Göteborgin, vähemmässä mittakaavassa Tukholman ja Uppsalan kaupunkeihin ja lähiöihin, olivat vaarassa radikalisoitua, kun he tulisivat murrosikään.

Gävlessä salafiittinen imaami, joka lietsoi vihaa vääräuskoisia vastaan, oli saanut koraanikoulunsa lasten ryhmään uusia kasvoja. Leena oli varma, että heillä oli omat ryhmänsä ja mahdollisesti salainen, maanalainen järjestönsä, joka piti elossa salafitismia, sitä islamin lahkoa, joka oli Isiksen pääideologia. Leena oli jo kauan tukenut poliittisia puolueita, jotka halusivat tiukempaa valvontaa juuri näille imaamien johtamille islamin-uskoisille vapaakouluille ja tarkempaa kontrollia kuka ja ketkä maksoivat imaamien palkat, ja kuka tai ketkä olivat heidät lähettäneet ja minne he raportoivat. Muuten äärisuvaitsevainen arvoliberaali Leena oli vetänyt jyrkän rajan siihen, miten pitkälle lasten uskonnolliseen kehitykseen olisi puututtava.

Vakaumuksellinen opetus ei kuulunut Ruotsin kouluihin ja kaikkein vähiten Lähi-idästä tuotu verenmakuinen ja valtaa tavoitteleva terroristitekoihin erikoistuva, nyt vain enää kytemässä oleva kauhun ja pelon uskonto. Tulisilmäiset papit, jotka juoksivat kadulla sättien naisia, jotka olivat heidän mielestään sopimattomasti pukeutuneita, eivät kuuluneet pohjoismaiseen katukuvaan. Ruotsi oli antelias, vapaamielinen ja hyvää tarkoittava maa ja kansa, joka avasi sydämensä ja kotiensa ovet. Vieras sai käyttäytyä sen mukaisesti, koska kukaan ei ollut pakottanut heitä juuri tänne, Pohjolan mahdollisesti vapaamielisimpään ja vähiten uskovaiseen maahan.

Mirjami jäi Leenalle yöksi ja he söivät aamupalaa yhdessä. Ovella lähtiessään Mirjami lupasi pitää yhteyttä ja halasi lämpimästi vanhempaa naista, joka oli avannut lisää ovea hänen alkuperäänsä, varhaislapsuuteensa ja identiteettiinsä. He eivät kuitenkaan tulisi tapaamaan uudellen.